Äitiyden uusia tunteita

 

Nämä päivät ovat uusia tunteita täynnä. Kun ei tiedäkään lapsensa koko päivän kulkua niin tarkasti kuin ennen. Kun ei tiedä, mitä kaikkea lapsi on päivällä muiden kerholasten kanssa puuhastellut. Kun ei kehtaa niin tarkkaan kerhonvetäjiltä kysyä, vaikka mieli tekisi. Huvittaisi kuulla ihan kaikki oman pienen lapsen kerhopäivästä, ihan kokonaisen romaanin verran. Mutta eihän se ole mahdollista.

Aiemmin, kun esim. äitini on hoitanut poikaa, ei ole tarvinnut juuri mitään kysyäkään, sillä äiti on kertonut päivän kuulumiset. Nyt tuntuu hassulta, että poika on viettänyt lähes kolme tuntia muualla, vieraiden ihmisten parissa (vaikkakin osa on tuttuja perhekerhon puolelta). Ja tätä tulee jatkumaan; tästä se hoitotaipaleemme pikkuhiljaa starttailee ja asian kanssa on vain opittava elämään. Joskus tämä asia olisi kuitenkin edessä sillä en usko, että on lapsen hyöty olla kotihoidossa esikouluikään saakka.

Poika on ollut seurakunnan kerhossa nyt kaksi kertaa; viime viikolla oli ensimmäinen kerta. Hän jäi kerhoon tosi reippaana, mutta itku pääsi, kun näki minut vastassa ja halasi niin kauan ja kovaa, että sydän pakahtui. Siinä itkin sitten minäkin ja nytkin tätä kirjoittaessani nousee pala kurkkuun. Viikon mittaan poika hoki, että äiti tulee mukaan kerhoon. Tänä aamunakin, kun teimme lähtöä. Reippaasti hän jäi taas kerhoon, mutta ei voinut katsoa minua, kun olin lähdössä. Istui lattialla legoilla leikkien ja mutisi heippa, kun silitin hänen hiuksiaan. Sinnittelin lähes ovelle asti ja itkin koko automatkan kotiin. Kunpa voisin suhtautua näihin vähän kylmemmin, mutta minkä sitä luonteelleen ja tunteilleen mahtaa.

Kun hain pojan reilut pari tuntia myöhemmin, hän juoksi syliini äiti, äiti, äiti! -huudahdusten kera. Yritti reippaana hymyillä, mutta silmät olivat kyynelissä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt hänessä noita tunteita samanaikaisesti. Toinen puoli minusta sanoo, että on vain hyvä ja luonnollinen asia, että lapsi tuntee ikävää, mutta toinen puoli sanoo, että olen hirviöäiti, kun laitan lapseni tilanteisiin, joissa hän joutuu tuntemaan moisia ikävämpiäkin tunteita.

Olen aina tiennyt, että poikani on herkkä. Tämä kerhonaloitus on osoittanut meille juuri sen. Hän ei ole mikään itkupilli, se on eri asia kuin herkkyys. Olen itse ollut aina myös tosi herkkä; itken helposti, mutta nauran myös helposti. En osaa pidättää kumpaakaan tunnetta. Näen pojassani juuri nämä samat piirteet; huomaan jo hänen ilmeestään, mikä tunne tulee kohta ottamaan vallan.

Näin herkkänä elämä ei aina ole helppoa, sillä sekä hyvässä että pahassa kaikki elämän asiat koetaan aika vahvasti. Ehkä aavistuksen lievempänä olisin tämän ominaisuuden lapselleni suonut, mutta koska tilanne on tämä, niin ei se auta kuin pärjätä. En olisi muuten etukäteen osannut arvatakaan, miten suuresti tuollainen lyhytkestoinen kerho voi noinkin reippaaseen ja sosiaaliseen lapseen vaikuttaa!

Täällä eletään siis uusia tunteita ja uusia asioita. Jokainen perheenjäsen omalla tavallaan. Näiden kaikkien vastapainoksi halaillaan ja sylitellään myös paljon, tämän tästä. Mutta nyt käymme iltapalapöytään ja sen jälkeen piiiitkät halituokiot sohvalla ennen pienen yöunille käymistä. ♥ ♥ ♥

20 Comments

  1. Kirsi
    19.1.2017 / 20:15

    Voih, miten muistan nuo tunteet. Itse olen joutunut kummankin lapsen elämäntilanteesta johtuen viemään hoitoon reilun vuoden ikäisenä. Sieltä sitten minua passitettiin pois sanoilla, että Äiti lähtee nyt töihin ennen kuin itkee täällä :) Lapsi jäi siis reippaasti, mutta äidillä otti koville. Ensimmäisen kohdalla soitin jopa päivällä hoitoon, että miten on sujunut ja toisen kohdalla sain päivällä kuvan iloisesti nauravasta pojasta puhelimeeni. Oikein hyvää kerhotaivalta teille kummallekin!

    • 19.1.2017 / 20:30

      Melkein itkin! Nimittäin tuossa, kun kerroit saaneesi poikasi kuvan puhelimeesi. Miten ihanan huomaavaista henkilökuntaa hoitopaikassanne! ♥ Se on äidille hyvin kova paikka – jättää se rakkain aarre sinne vieraiden ihmisten hoiviin.
      Kun meidän ensimmäinen päiväkotiaamumme koittaa, otan kyllä miehen mukaan poikaa viemään. En mitenkään selviä siitä yksin ja lapselle olisi kamalaa jäädä hoitoon, jos näkee äitinsä itkevän!
      Iso kiitos, Kirsi! ♥

  2. piitzi
    19.1.2017 / 20:34

    Oli pakko pitkästä aikaa kommata! Meilläkin neiti aloitti syksyllä kerhossa (siirtyi päiväkotiin kun yllättäen löysin ja sain itselleni koulupaikan) ja ne ensimmäiset hakukerrat oli meilläkin juuri samanlaiset. Neiti tarttui vedet silmissä tiukasti kiinni, hoki äiti, äiti ja samalla silitteli minua. Mutta tykkäsi kovasti mennä sinne ja sama tähän nykyiseen päiväkotiinkin. Jouduttiin aluksi vähän kauempana olevaan jonka koin itse ankeaksi ja huomasin ettei neitikään viihtynyt siellä, ero oli hyvin selvä kun saatiin paikka samasta päiväkodista kuin missä isoveli on eskarissa. Mulle itelle hoidon aloitus olikin helpompaa jo kokemuksen myötä :)

    • 20.1.2017 / 18:38

      Oi ihana kuulla sinustakin! :)
      Kiva että kerroit teidän kokemuksistanne! Meillä päiväkotitouhutkin jo edessä häämöttävät… Uskon, että poika tulee viihtymään tosi hyvin, mutta alku ja tottuminen uuteen vaatii tietysti sen oman aikansa.

  3. Katja
    19.1.2017 / 21:49

    Olen miettinyt, että pitäisi kysyä omilta vanhemmilta, miten he kokivat mun ja veljeni kerhoon ja tarhaan menot. Itsellä pääosin hyviä muistoja, tai en ainakaan muista itkeneeni perään (mitä aivan varmasti olen tehnyt, herkkä kun itsekin olen), joten siitä ei ole jäänyt traumoja :) en tiedä, auttaako tämä yhtään sua, mutta luulen että poikasi viihtyy erinomaisen hyvin kerhossa ja hänelle jää hyviä muistoja mahdollisten itkujen ja kaipauksen sijaan :)

    Oikeastaan tulin jättämään kommenttia herkkyydestä, eksyin hieman raiteilta :D ala-asteella mua pidettiin itkupillinä, kun tosiaan itku oli herkässä ja se oikein provosoi kiusaamaan lisää. Muutenkin olen aina nauranut herkästi ja ylipäänsä tuntenut voimakkaasti, kuuloni on välillä turhankin herkkä yms. välillä todella kuluttavaa, mutta aina välillä osaan keskittyä niihin hyviinkin puoliin ja silloin ei haittaa, kun tosiaan ne onnen tunteetkin ovat voimakkaat :)

    Rentouttavaa viikonloppua teille <3

    • 20.1.2017 / 18:50

      Juuri eilen tuosta äitini kanssa juttelin! Minä menin päiväkotiin reilun kahden vuoden ikäisenä, veljeni nuorempana. Veljeni itkeskeli, minä en. Jäin kuulemma aina aamuisin totisena sivusta muiden leikkejä seuraamaan… En muista noita tilanteita yhtään eivätkä päiväkotivuodet ole mielessäni mitenkään negatiivisella tavalla. Jos jotain negatiivista muistoa päiväkotivuosista kaivelen, niin tulee mieleen eräs lastenhoitaja, joka hyvin selvästi aina näytti, ketkä olivat hänen lempilapsiaan. Kun jopa lapsi on laittanut tällaisen merkille, niin aika huonosti häneltä toimittu :/. Minä en siis kuulunut kyseisen ihmisen suosikkeihin, mutta myöhemmin veljeni kuului :D.
      Kiitos Katja, että toit tämän puolen asiasta esille – en olisi itse hoksannut ajatella asiaa tältä kantilta! Eli helpotti kyllä, kun huomaan, etten ole itsekään päiväkodista mitenkään traumatisoitunut :D.
      Kuulostaapa tutulta tuo herkkyysasia! Minua ei ole siitä koskaan kiusattu, mutta noin muuten. Oletko lukenut erityisherkkyydestä? Minä olen ja tunnistan itseni siitä ihan täysin. Uskon, että poikani on samaa sorttia :D. On joskus niin hauskaa verrata itseään muihin; sellaisiin, jotka kokevat asiat niin tasapaksusti. Esim. mieheni kuuluu heihin :D. Toki innostuu asioista ja suree, mutta ei lähellekään samassa mittakaavassa kuin minä. Tällainen vuoristoratailija kyllä tarvitseekin rinnalleen tuollaisen tasapainottajan…
      Kiitos, ihanaa viikonloppua sinullekin! ♥

      • Katja
        24.1.2017 / 08:11

        Jep, erityisherkkä täälläkin :) Meillä on sama tilanne kuin teillä, ilman lasta tosin, että itse olen ja mies taas ei ole. Häntä taitaa välillä rasittaa, kun olen niin ääripää joissain tunteissa ja jotkin tilanteet ovat minulle aivan kamalia, vaikka hän on lungisti. Varsinkin itkukohtaukseni ovat tällaisia välillä, varsinkin jos vain itken ja itken, mutten osaa antaa mitään varsinaista syytä sille. Tai olen pahalla päällä, kun kaikki vain ärsyttää. Yleensä ilokohtaukseni eivät aiheuta samanlaisia ärtymyksiä, jännästi ;D

        • 24.1.2017 / 19:22

          Itselleni itkukohtaukset eivät ole kovin tavallisia, vaikka itku joskus herkässä onkin, mutta lähinnä se, että asiat pyörivät mielessä aivan liikaa… :/

  4. Noora
    19.1.2017 / 22:10

    Itsellä ei ole lapsia mutta silti alkoi melkein itkettää kun luin kirjoituksesi. Voin vaan kuvitella miten voimakkaita tunteita tulee koettua. Toivottavasti ajan kanssa on helpompaa jättää lapsi kerhoon :)

    • 20.1.2017 / 18:40

      Joo ihan uudenlaisia tunteita kieltämättä. Jo ennen kuin minusta tuli äiti, pelkäsin sitä päivää, kun joudun jättämään lapseni hoitoon/päiväkotiin. Ja tämä on täyttä totta, vaikka varmaan vähän oudolta/hassulta kuulostaakin! :)
      Kiva että jätit kommenttia, vaikka tämä ei itsellesi mitenkään ajankohtaista olekaan!

  5. 20.1.2017 / 08:20

    Koskettavasti kirjoitettu! Meillä poika on hyvin sopeutunut, ja tykkää käydä päiväkodissa. Aina, kun haen hänet, hän juoksee syliini hymyillen. Silti huomaan, että kotona hän on enemmän kiinni minussa. Tarvitsee enemmän syliä <3

    • 20.1.2017 / 18:42

      Voi että ♥. Uskon, että meidänkin poikamme tulee viihtymään päiväkodissa hyvin; alussa täytyy vain antaa aikaa sopeutumiselle. Se on pienelle ihmiselle niin iso muutos ♥. Ja toki meille aikuisillekin!

  6. Maamo
    20.1.2017 / 16:37

    Kerrassaan henkevä kirjoitus. Tulee niin elävästi mieleen ajat yli kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin olin samassa tilanteessa. Samalla lailla muutaman tunnin kerhoero oli molemmille, mutta erityisesti minulle, aluksi vaikeata. Samoin olisin halunnut yksityiskohtaisesti tietää mitä kerhossa tapahtuu, miten lapseni pärjää. Sittemmin kaikkien kolmen lapsemme päivähoitoon viennin hoiti aina mieheni, ja nimenomaan itkuherkkyyteni vuoksi. Ihailen kykyäsi tulkita lapsesi tunteita.

    • 20.1.2017 / 19:02

      Joo on nämä aika vaikeita asioita. Sitä kun haluaisi kietoa tuon lapsukaisen pumpuliin ja pitää sylissä niin pitkään, kuin oma henki pihisee… Mutta eipä tuo kai kovin realistinen toive ole :D.
      Meillä tulevat päiväkotiin viemiset hoidan minä ja yleensä mies sitten hakee pojan. Tosin ensimmäisenä aamuna mieskin saa olla mukana! Mielelläni kyllä vaihtaisin roolit, mutta siitä kärsisi lapsi. Nimittäin joutuisimme aina herättämään hänet aamuisin aivan liian aikaisin miehen työpäivän alkamisajankohdan vuoksi. Nyt kun itselläni ei ole niin tarkkoja työaikoja, saan antaa lapsen nukkua aamuisin rauhassa, syödä aamupalan kotona ja sitten vasta päiväkotiin. Ihanan lempeä aloitus, uskoisin, ja ilman muuta sen pojalleni suon, koska se on mahdollista ♥.
      Kiitos paljon kommentistasi ja kauniista sanoistasi!

  7. Jenppa
    20.1.2017 / 23:23

    I feel you!!! Lapseni (3v poika ja 1v8kk tyttö) aloittivat päiväkodissa 5kk sitten, siihen asti pystyin hoitamaan heitä kotona. Minua suretti jo päiväkotiin tutustuminen, ja ensimmäisenä hoitoaamuna olin haikeudesta sekopäinen.. :,) itku tuli siis hoitoon viedessä, ihan lasten nähden, ja koko päivä oli ihan kamala. Seuraavana päivänä itse en enää itkenyt, lapset itkivät ehkä vielä neljänä aamuna ja siihen se sitten jäikin. Viihtyvät päiväkodissaan mainiosti, heillä on ihan mielettömän ihanat hoitajat ja tosi kivoja ja ystävällisiä tarhakavereita. Enää en voisi kuvitella elämää ilman että juuri tuo päiväkoti kuuluisi siihen! Niin nopeasti siitä tuli luonnollinen osa meidän elämää.

    Ymmärrän täysin tunteesi ja herkkyytesi, olen itse ihan samanlainen. Kyyneleet nousevat silmiin aina kun kiihdyn, oli se sitten ilosta tai surusta. Esikoispoikani on myös herkkä ja todennäköisesti tulee kokemaan maailman samalla lailla kuin mekin. Tyttö taas on oikea kovapää, ei hätkähdä mistään. Hassua, mutta tytöstä en ole oikein samalla lailla huolissani kuin pojasta, vaikka ihan ehdottomasti tiedän rakastavani heitä tasan yhtä paljon ja molemmat ovat omalla tavallaan ihan erityisiä sydänkäpyjäni. Mutta juuri tuo pojan herkkyys on varmaan se, joka herkistää myös minutkin. Kuulin jostain vähän aika sitten sanonnan, ettei mikään rakkaus maailmassa olisi niin vahvas kuin äidinrakkaus esikoispoikaansa kohtaan. Tiedä sitten, mutta on siinä varmasti ainakin jotain perää :)

    • 22.1.2017 / 14:29

      Niin lohdutti lukea tämä! Voin kuvitella, että minulle käy päiväkodin kanssa samoin… :/ Sellainen iso pala kurkussa koko ajan ja jos itkettää, sitä on mahdoton pidättää. Vaikka saisinkin ääneni pysymään suht normaalina, kyyneleet vain valuvat ja poika ihmettelee. Tuli kyyneleet jo tuosta, mitä kirjoitit äidinrakkaudesta esikoispoikaansa kohtaan. Voi niisk! ♥
      Olen joskus miettinyt tuota, että jos minulla olisi tyttö, en tiedä suhtautuisinko hänen asioihinsa yhtä tunteikkaasti. Toki nämä koskettaisivat yhtä lailla, mutta jotenkin kun itse on tyttö, niin sitä tietää, että tytöt pärjäävät, vaikka miten ja missä! Se helpottaisi jonkin verran. Pojat taas on poikia, äitin pieniä mussukoita aina ja ikuisesti ♥.
      Kiitos sinulle kommentistasi!

  8. 21.1.2017 / 15:10

    Voih, olet ihan varmasti hyvä äiti ja kertoohan sen jo sun omatkin kyyneleet. Lasta on sydäntäsärkevää jättää päiväkotiin tai kerhoon tms jos toinen itkee aivan mielettömästi. Meillä neiti itki ensimmäiset vuodet tarhassa aina kun minä vein mutta kun iskä vei niin ei itkenyt koskaan. Kun neiti siirtyi isompien puolelle itku loppui kuin seinään. Edelleen tyttö on todellinen kotihiiri, äidin helmassa pyörijä vaikka onkin jo 9vee, ei haluaisi olla yökylässä kun potee koti-ikävää. Itse olin lapsena todella paha koti-ikävän pitäjä vaikka olisi ollut miten kiva kyläpaikka. On todella hyvä, että lapset oppivat olemaan muidenkin aikuisten kanssa.
    Tsemppiä sinne ja toivottavasti nähdään keskiviikkona <3

  9. Iita
    25.1.2017 / 10:43

    Täälä kans yksi herkkis ilmottautuu! :) Tekstit tuntuu niin tutulta… nenäliinaa piti kaivella näitä lukiessa. Ei ole helppoa olla herkkis, mutta sen kanssa voi tulla toimeen. Nuorempana yritin peitellä herkkyyttä ja kyyneleitä. Lasten myötä se on entistä vaikeampaa. Nyt ajattelen, että jos itkettää niin itken, se siitä.

    Meillä mies on paljon kovempi luonne kuin minä. Nyt kun lapset ovat jo teinejä, haluavat isän hoitamaan asioitaan, juuri siksi kun äiti alkaa itkemään niin herkästi :D
    Meillä lapset ovat tulleet isäänsä herkkyyden suhteen. Pojasta löydän kyllä paljon muuten samaa kuin itsestä, tyyni ja rauhallinen mutta tempperamenttiakin löytyy.

    Muistan aina kun n. 20v. sitten rakensimme taloa ja meillä oli huippu kirvesmies töissä (sain häneltä jopa kukkia myöhemmin) hän luonnehti minua ”herkkä ja tempperamenttinen” hän oli pelottavan tarkka tulkitsija! Mietein monesti mihin hänen näkemyksensä perustui, en muista koskaan itkeneeni tai edes liikuttuneeni hänen läsnä ollessa.

    Mutta kyllä täytyy myöntää, että lapset kasvattavat myös vanhempiaan, oppii paljon itsestäänkin, kohta opittu jo 17v. ajan!
    Voitko kuvitella kuinka haikeana katselen vanhoja valokuvia?

    • 28.1.2017 / 16:54

      Ihana kuulla muistakin herkkiksistä! :)
      Tunnistan itsenikin tuosta herkkä ja temperamenttinen -kuvauksesta, heh!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.