Elämä on johdattanut minut miettimään vauvoja ja synnytyksiä, erityisesti sitä omaani kolmen vuoden takaa. Puolen vuoden sisällä kolme ystävääni on saanut vauvan; toisen lapsensa. Yksi poikavauva ja kaksi tyttövauvaa, joista toisesta tulee kummityttöni tulevana viikonloppuna ♥. Nämä tapahtumat ja syntymät ovat saaneet miettimään omaa synnytystäni. Oman synnytyskertomukseni jaoin täällä kaikelle kansalle :D kesällä 2014 otsikolla Erään torstain synnytyskertomus. Olin koko raskausajan hyvin avoimena synnytyspelkoni suhteen ja kirjoitin siitä blogissakin – postaus Peikko nimeltä synnytys.
Miksi otan nämä nyt täällä esiin? Siksi, koska sain eräältä esikoistaan odottavalta äidiltä viestiä. Hän oli päätynyt lukemaan vanhoja postauksiani ja kysyi nyt, miten sain pidettyä synnytyspelkoni kurissa raskausaikana; miten sain estettyä sen, ettei se vallannut mieltäni kokonaan esikoistani odottaessani?
Käytän tässä kuvituksena poikani kuvia kahden vuoden takaa eli ajalta, jolloin hän oli juuri täyttänyt vuoden. Tässähän meinasi käydä niin, että kun selailin näitä kuvia lounastauollani, meinasi työpäivä kulua siihen :D. Mikä ihanaakin ihanampi pullero pallero päikkäreiltä herännyt pusuposki ♥ ♥ ♥
En tarkalleen ottaen edes tiedä, mistä synnytyspelkoni oikein on saanut alkunsa. En ole kuullut mitään hirveitä synnytyskertomuksia, mutta jostain se on kuitenkin alkunsa saanut. Raskausaikana puhuin pelostani avoimesti, jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä, heh! Raskauden puolivälistä eteenpäin ihana terveydenhoitajani alkoikin sitten ottaa asiaa esille. Ihan vain pieniä juttutuokioita neuvolakäyntien yhteydessä. Eli ensimmäinen vinkki: ole avoin ja puhu asiasta ammattilaisille sekä läheisillesi! Asiaa ei hyödytä pyöritellä vain oman pään sisällä.
Lasketun ajan lähestyessä kävin äitipolin pelkopolilla juttelemassa synnytyspelkoasioihin erikoistuneen kätilön kanssa. En kokenut käyntiä kovin hyödyllisenä, mutta ei siitä mitään haittaakaan ollut! Hyödyllisintä siinä ehkä oli se, että sain privakierroksen synnärillä, tutustuimme synnytyssaleihin yms. Itsehän en niitä lopulta käyttänyt (vain leikkaussalia), mutta se auttoi kun näki tilan kaikessa rauhassa. Kätilö oli niin rauhallinen ja ystävällinen; tuli fiilis, että kyllä tämä on yksi elämän luonnollisimmista asioista! Kuitenkin se on myös niitä rankimpia asioita, joten ei pelkoa saa vähätelläkään. Toinen vinkki suuntautuukin odottajan läheisille: älä vähättele pelkoa, vaan kuuntele rauhassa. Älä hoe itsestäänselvyyksiä kuten ”naiset ovat synnyttäneet aina”, sillä se ei juurikaan lohduta.
Tosin minua auttoi ajatus siitä, että naiset ovat synnyttäneet aina. Ei kuitenkaan toisten hokemana, vaan sitten, kun olin itse asian aikaa myöten sisäistänyt. Nykyään synnyttäminen on niin paljon turvallisempaa kuin esimerkiksi 60 vuotta sitten (olen kuullut mummuni synnytyksistä :/). Lisäksi sekin tieto, että useimmissa perheissä on enemmän kuin kaksi lasta, helpotti :D. Naiset ovat siis ryhtyneet hommaan toisenkin kerran! Nyt itse yhden lapsen synnyttäneenä ymmärrän miksi: oma lapsi on maailman mahtavin ja rakkain asia ja hänen vuokseen tekisi mitä vain. Uskon, että synnytyksen jännittäminen/pelkääminen kuuluu asiaan ja jotenkin osaltaan auttaa kasvamaan äitiyteen. Kolmas vinkki: hyväksy jännitys ja pelko, ne kuuluvat jossain määrin asiaan.
Raskausaikana ajattelin asian jotenkin niin, että nyt se synnytys on väistämättä edessä, enää ei voi perääntyä! Ajattelin, että lapsen hyvinvointi on nyt tärkeintä. Ajatukset siis siirtyivät kuin itsestään lapseen ja minulle tuli tunne, että annan itseni sen mahtavan henkilökunnan armoille sitten kun se aika koittaa. Että he kyllä tietävät mitä tekevät ja varmasti luontokin asiaa avittaa. Että miksi minä en selviäisi kun miljoonat muutkin selviävät… Neljäs vinkki: ajattele, että synnytys on yksi maailman luonnollisimmista asioista. Anna luonnon hoitaa pelolta suurin piikki pois.
Viides vinkki: faktat ja tilastot! Moni asia tässä elämässä on synnytystä vaarallisempaa ja jos ihan kuolemaa synnytyksen kohdalla pelkää, on tässä elämässä moni muu kuolemistapa todennäköisempi kuin synnytys. Tämän miettiminen auttoi hieman oman synnytyspelkoni äärellä.
Alkuraskaudessa (ensimmäiset kuukaudet) olin tietoisesti ajattelematta asiaa. Vasta joskus kuudennen raskauskuukauden aikoihin aloin miettimään asiaa neuvolalääkärin suosituksesta, mutta silloinkin mietin vain pieniä hetkiä silloin tällöin, jotta pelko ei saisi kokonaan valtaa ja etten menettäisi yöuniani. (Muistan muuten vieläkin, miten hyvin raskausaikana nukuin! :D) Lopulta kun aloin asiaa miettimään, niin ajattelin sitä mahdollisimman positiivisessa mielessä. Ja se asian työstäminen on vain niin olennaista ja tärkeää! Miettiä, mitä mahdollisesti on edessä, mutta ei suunnitella liikaa, koska se on turhaa. Ei voi ennustaa, miten mikäkin synnytys tulee menemään. Ne on jopa yhden ihmisen kohdalla aina erilaisia! Joten mahdollisimman avoimin ja luottavaisin mielin vain eteenpäin!
Kuudes vinkki: paloittele pelko osiin ja mieti, mikä osa-alue sitä pelon tunnetta eniten aiheuttaa. Itselläni pelko osui aika moneen eri vaiheeseen. Mm. selkäydinpuudutukseen; pelkäsin sitä piikkiä ja sektiossanihan se ei lopulta onnistunutkaan, vaan minut nukutettiin. Kipua pelkäsin, millaista se on, sillä sitä on mahdoton etukäteen kuvitella. Mietin, olisiko se yhtä kovaa kuin alkuraskaudessa kokemani pohjeluun murtumakipu vai millaista… Lisäksi pelkäsin, että repeän pahasti. Pelkäsin myös sitä, että voimani kerta kaikkiaan loppuvat eikä vauvaa saada ulos. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta minua itseäni auttoi, kun paloittelin pelkoa tuolla tavoin ja mietin perusteellisesti, mikä siinä synnytyksessä niin suurta pelkoa aiheuttaa.
Viimeinen vinkki: synnytitpä alateitse tai sektiolla, mieti ja muista kivun tullen, että kipu on kuitenkin positiivista kipua! Tämän vinkin sain aikoinaan joltain teistä ihanista ja se auttoi suuresti heti sektion jälkeen, kun kivut olivat pahimmillaan.
Synnytyspelkoni ei ole minusta poistunut ja jos vielä joskus lasta odotan, on sama pelko läsnä ihan varmasti. Tämän enempää en osaa asiaa avata, mutta toivottavasti tästä oli asiaa pohdiskeleville edes jotain hyötyä! Peikko nimeltä synnytys -postaukseni lukijakommentit kannattaa lukea, niissä on tosi hyvää asiaa! Synnytyspelkoisena toivon kyllä koko sydämestäni, ettei kukaan vain pelon vuoksi jättäisi tätä maailmaa mullistavaa asiaa kokematta. Sillä halu saada se lapsi kattaa kaiken, se halu voittaa kaiken ♥.
Ja se raskausaika on kuulkaas niin lyhyt, siitä ei mene kuin pari silmänräpäystä, niin elämässä tallustelee pieni napero hokien ”Haluan ostaa tämän, anna mulle rahaa äiti.” tai ”Mää katon nyt lastenohjelmia, älä kitise äiti!” tai ”Mää oon sun kultakimpale.” ja antaa pusun poskelle! Noina viimeisinä hetkinä vain miettii, että sen pelon ja synnytyskivut kokisi vaikka miljoonakertaisesti, kunhan vain saa kokea tämän kaiken. Niin suurta rakkautta ja onnea se oma pieni saa aikaan, ihan joka päivä! ♥
Olen myös synnytyspelkoinen vaikka lapsi ei ole vielä suunnitelmissa kuin vasta muutaman vuoden päästä, joten en itsekään tiedä mistä pelko on tullut.
Mutta minäkin yritän ajatella niin että naisen keho on ”tehty” synnytystä ja raskautta varten, sekä sitä miten kaikki äidit kertovat että synnytyskivut ja muut on todellakin sen lapsen arvoista. :)
Niin, ehkä sitä vain pelkää sitä uutta ja ennenkokematonta :). Ihan luonnollista!
Itseäni on myös aina kovasti pohdituttanut ja pelottanut synnytys, vaikka minulla ei vielä ole lapsia, enkä niitä ole suunnitellutkaan kuin ajatuksen tasolla. Olen ajatellut aiemmin, että en ehkä pelkoni takia voi koskaan ryhtyä koko touhuun. Työskentelen nykyään terveydenhoitajana äitiys- ja lastenneuvolassa, ja opintojeni aikana monet peloista hävisivät kokonaan. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että opiskelin niin paljon asiaa. Uskon kyllä, että monilla asiasta ja synnytyksen kulusta tiedon hakeminen auttaisi asiaa jo paljon! Kaikki luettelemasi asiat ovat tärkeitä ja toimivia mielestäni. Riippuu toki henkilöstä, mikä kenelläkin pelkoa lieventää. Ehdottomasti tuo lapsesta tuleva onni ja ilo ovat varmasti yksi tärkeimmistä! <3 ja neuvolassa pelosta keskustelu on tärkeää, kuten myös muiden ihmisten kanssa pelosta keskusteleminen! Kerrran jostain lukemani lausahdus helpotti omaa pelkoani paljon: "keho tietää, miten synnytetään, mutta mieli ei". :)
Kiitos kommentistasi, Jonna! Täyttä totta ja tuo viimeinen lause erityisesti :).
Hyvä kirjoitus ja täyttä asiaa. Itsekin olen synnytyspelkoinen ja olin jo valmistautunut synnytyksiin, ja lievästi pettynyt kun työstin asiaa mielessäni ja lopulta päädyttiin suunniteltuihin sektioihin. Sitä pelkoa kuitenkin ehti työstää ja käydä läpi, että tosiaan olisi ollut oman lapsen takia kokemaan vaikka millaista kipua ja laittamaan likoon ihan kaiken. Kaksi sektiota siis takana ja niin onnellinen kahdesta pienestä pojasta
Hyvä silti, kuten itsekin sanoit, että ehdit työstää asiaa, vaikka synnytystapa olikin sitten hieman erilainen. On nuo lapsukaiset kyllä niin ♥.
Millaisia sektiosi muuten olivat? Tarkoitan, että huomasitko eroa niiden välillä vai toivuitko hyvin ja samankaltaisesti molemmista?
Sektiot olivat onnistuneita kaikinpuolin. Eroa niissä ei muutoin ollut kuin että toisen sektion jälkeen sairaalassa olin niin kipeä että luulin lähes kuolevani. Supistukset jälkikäteen olivat paljon pahempia myös. Pääsin kotiin molemmista 2-3 sairaalayön jälkeen. Muuten toivuin tosi hyvin kummastakin ja nytkään leikkausarpi ei vaivaa tms. Ihana arpi vatsalla on muistona näistä ihanista pojista
Kiva että kerroit kokemuksestasi! Minulla ei muuten synnytyksen jälkeen juuri supistuksia ollutkaan…
Minulla on synnytyspelko,juttelin siitä heti ensimmäisellä kerralla neuvolassa ja kävin pelkopolilla.kiitos tästä postauksesta!hyvä oli lukea aiheesta ja ajatukset olivat kuin omiani.Nyt meillä on rakas taapero poika♡
Ole hyvä! Mukava kuulla, etten ole näiden mietteideni kanssa yksin :).
Täälläkin synnytyspelkoinen. Ei minullakaan mitään konkreettista syytä ollut esikoisen kohdalla pelkoon, se tuli ja oli. Sitten näin vielä unia lapsen kuolemisesta synnytykseen. Neuvolassa oltiin kannustavia asian suhteen, ehdottomasti sinne annan täydet pisteet. Vaan pelkopolille aika lätkäistiin samalle viikolle lasketun ajan kanssa.
Onneksi äitipolilla tämän eräällä käynnillä huomasivat ja lääkäriltä pyydettiin käynnin yhteyteen mahdollisuutta pelon käsittelyyn. Se vain sitten ei mennytkään ihan putkeen. Lääkäri kyseli hieman asioita läpi, löi luvut tiskiin ja ilmeisesti koki asian olevan siinä, kirjasi vielä käynnin papereihin minun jäävän odottamaan synnytystä rauhallisin mielin. Sen jälkeen en nukkunut kovin hyvin, siihen asti olin kuitenkin pelon saanut pidettyä kurissa ajatellen, että saan oikeasti siihen apua ja minua kuunnellaan kyllä.
En tiedä mitä olisi tapahtunut, ellen olisi sattuman oikusta joutunut loppuraskaudeksi osastolle. Siellä ollessa tätä pelkoa sitten käsiteltiinkin, ihan mt-puolen ihmisiä myöten. En tosin kokenut missään vaiheessa tulevani oikeasti ymmärretyksi pelkoni kanssa, tuntui että sitä vähäteltiin eikä mieltä rauhoittanut hoitohenkilökunnan vaikeneminen alatien huonoista puolista. Näin jälkikäteen koen, että olisin luottanut ehkä enemmän ihmisiin ympärilläni, jos asioita ei olisi yritetty kaunistella. Sain eteeni laajasti tietoa suunnitellun sektiosta haitoista ja vaaroista, mutta alatien kohdalla todettiin lähinnä että onhan se uusi ja arvaamaton juttu, mutta ehdottomasti paras ja turvallisin. Myös jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kaikki ne asiat joiden takia minut osastolla pidettiin, puolsivat sektiopäätöstä ja silti lääkärit sekä pelkopolin kätilöt olivat ehdottomasti alatien kannalla. Lopulta sen pelkosektion sain, kaikki meni niin hyvin kuin leikkauksessa vain voi mennä. Minulla jäi kaikilta osin positiivinen kuva leikkaussalin henkilökunnasta ja operaatiosta itsestään. En ollut jälkikäteen edes juuri kipeä, ne vähäiset kivut pysyivät panadolilla poissa.
Nyt odotan toista lasta ja pelko on yhä läsnä. Oikeastaan pahempana kuin esikoisen kanssa. Välissä on ollut yksi ikävä keskenmeno ja viime kertaiset keskustelut sekä kokemukset ovat yhä tuoreina mielessä. Oli helpompaa kun koki vielä voivansa luottaa siihen että apua saa. Onneksi neuvolassa ollaan tälläkin kertaa oltu kertakaikkisen ihania. Siellä on ymmärretty miksi en halua enää edes harkita yrittäväni synnytystä, minulta ei vain enää löydy luottoa synnytyssairaalan henkilökuntaan. Hirveältähän se tuntuu, mutta niin tuntui sekin kun koki jäävänsä yksin pelkonsa kanssa sellaisten ihmisten keskellä joiden oli tarkoitus auttaa. Oli helpotus kun tässä raskaudessa todettiin istukan tulevan synnytyskanavan eteen, sitten taas pelko kun toinen mielipide olikin ettei synnytysestettä ole. Toinen lääkäri kävi vielä samalla tapaa läpi pelkokokemukseni kuin esikoisen aikana minua hoitanut, esitteli meille ne samat faktat ja tilastot.
Ehkä tämä olisi helpompaa jos itse olisi dramaattisempi ihminen, joka osoittaisi ne tunteensa selkeämmin. Ehkä silloin saisi kokea että se pelko otetaan tosissaan. Minut pelko saa vaikenemaan, se jumittuu kurkkuun isona palana jota ei tunnu saavan liikkeelle. Ja vaikea pukea sanoiksi asiaa, josta ei itsekään täysin saa otetta. Ehkä minua pelottaa synnytys itsessään, ei kipu, ei repeämät, vaan se arvaamaton voima joka ottaa koko kropan hallintaansa. Niin ja kyllä minua nyt pelottaa sekä itseni että lapseni takia, tässäkään raskaudessa ei ole kaikki mennyt ihan putkeen eivätkä hoitavien osapuolten eroavat näkemykset auta luottamuspulassa kamppailevaa pelkopotilasta.
Onpa kurja kuulla, ettet saanut riittävää apua! Olen samaa mieltä, että asioiden kaunistelu ei auta; realismi on paljon uskottavampaa. Vaikka se on ehkä myös karumpaa, herää sitä kautta ihmisiin kuitenkin erilainen luottamus eikä tule tunne, että yrittävät salata jotain.
Itse kerroin pelostani rehellisesti ventovieraillekin, mutta en koe olevani mitenkään dramaattinen ihminen :D. Käyttäisin tuossa mieluummin sanaa avoin. Toisia auttaa, kun asioista puhuu avoimesti ja toiset ovat sitten toisia ääripäitä. Toki löytyy myös välimaastossa olevia. Haasteellisemmin autettavia te, jotka ette saa asioita niin helposti kerrottua.
En oikein osaa muuta sanoa kuin että toivon kaiken menevän nyt paremmin!