/

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon! 

/

Lasten suusta -juttuja on usein mukava lukea. Näin Facebookissa erään kiertävän tarinan, jossa on tarkoituksena kysellä lapselta erinäisiä asioita hänen äidistään ja jakaa sitten lapsen vastaukset sellaisinaan sanasta sanaan. Ajattelin kysäistä nuo samat kysymykset esikoiseltani! En ollut vielä aiemmin häneltä tämäntapaista testannutkaan, joten odottelin vastauksia innolla. Ja olipa meillä ennen iltapalaa mukava jutustelutuokio, naurulta ei voinut välttyä! Etenkään silloin, kun sain vastauksen kysymykseen numero 15! :D Lapsi ei tokikaan aina ymmärtänyt miksi nauran, joten yritin pidätellä pahimpia tyrskähdyksiäni… (Kuvituksena pari kesäistä kännykkäräpsyä, ensimmäinen esikoiseni ottama.)

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
– Että mää oon ihana. Ja että lähetään kauppaan.

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
– Se että annetaan nimipäivälahja.
(Nimpparit oli neljä päivää sitten, joten tuoreessa muistissa :D)

3. Mikä tekee surulliseksi?
– Se että äitiä lyyään niin ku vasaralla (kuopus löi hetkeä aiemmin…).

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
– Kutittamalla.

5. Millainen äitisi oli lapsena?
– Kiltti.

6. Kuinka vanha äitisi on?
– Öö ai niin ku nyt vai. En tiiä. Se oli aika vaikee. Kerroppa.

7. Kuinka pitkä äitisi on?
– 40 senttiä pitkä.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
– Myyä koruja.

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
– Leikkii N:n kaa.

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
– Koska se saa rahaa. Enkö tiiä hyvin näitä. Tuo oli aika helppo.

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
– Muistakko ku me pelattiin sitä puupeliä ja sää voitit mut. Sää oot siinä hyvä.
(= Puinen muistipeli.)

12. Missä äitisi ei ole niin hyvä?
– Afrikan tähessä.

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
– Myy helmiä.

14. Mikä on äitisi lempiruoka?
– Pinaattikeitto.
(No ei ihan :D)

15. Mikä satuhahmo äitisi olisi?
– Noita.
(APUA! HAHHAH :D :D :D)

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
– Yleensä mennään saunaan. Ja poreisiin. Niin ku eilen.

17. Mitä on samaa sinussa ja äidissäsi?
– Ku meillä on nyt mustat vaatteet, kato!

18. Mitä eroa meissä on?
– Mulla ei oo niin pitkää tukkaa.

19. Mistä tiedät että äitisi rakastaa sinua?
– Koska sää oot synnyttäny mut.

20. Mikä on äitisi lempipaikka?
– Sun työhuone.

Loppuko ne kysymykset jo?
– Joo, oisko pitäny olla lisää?
Joo vaikka kymmenen!
(Keksin muutaman lisää…):

21. Mikä on äitisi lempiväri?
– Valkoinen ja pinkki.

22. Missä äitisi on syntynyt?
– Mummulassa.

23. Mitä äitisi pelkää?
– Ku mää salaa puen asun ni sää säikähät niin ku ko mää puin sen merirosvoasun.

 

Pitääpä joku ilta esittää samat kysymykset esikoiselle isästään! :)

/

Tervehdys piiitkästä aikaa! Blogin suunnittelematon kesätauko on ohi ja nyt on intoa palata taas bloginkin pariin! Intoa on, mutta aikaa hyvin rajallisesti, mutta katsotaan, löytyisikö blogille oma rakonsa arjestamme :). KIITOS tuhannesti kaikista viime kuukausien viesteistänne, sähköposteistanne ja kaikista kohtaamisista! Olen sanonut tämän aina ja sata kertaa, mutta sanon taas: mun blogilla on ihan parhaat lukijat, sillä edes näin harva päivitystahti ja taukokaan ei ole saanut teitä katoamaan!

Talvi ja kevät olivat kovin kiireisiä, samoin alkukesä. Heinäkuussa ehdimme lomailla koko perheen kesken, kunnes elokuussa työkiireet veivät taas mennessään. Nyt elelläänkin jo alkusyksyä ja edessä häämöttää se vuoden ihanin aika ♥. Toukokuinen designtori tuli ja meni ja oli kohdallani todella onnistunut, joten loppuvuodesta varmaankin uusiksi! Myöskin esikoisemme viisivuotissynttärit olivat ja menivät – häntä juhlittiin samana viikonloppuna kuin äitienpäivää. Meidän perheessämme huhti-toukokuu on järkyttävän kiireistä aikaa, sillä silloin sekä minulla että miehellä on tosi paljon töitä = pitkiä työpäiviä ja samaan syssyyn osuvat sitten myös nuo monet juhlat ja tapahtumat.

Toukokuusta muistan esikoisen synttäreiden lisäksi äitienpäivän. Äitienpäivä oli hässäkkäinen myös, sillä voitteko kuvitella, että miehellä kun on YHTENÄ sunnuntaina VUODESSA töitä, osui se juuri äitienpäivälle. En kestä. Eikä ollut ensimmäinen kerta… Ensi vuonna saa kyllä olla toisin ja se on varma! Ollaan me äidit edes yksi päivä vuodessa ansaittu hemmottelua vai mitä! Äitienpäivän kohokohtani olikin aamiaispöydässä, kun mies oli vielä kotona ja söimme kaikki yhdessä aamiaista. Toivon aina tuorepuristettua appelsiinimehua ja sitä olikin pöydässä koko kannullinen! Mies siinä kaiken syömisen keskellä yhtäkkiä tokaisi esikoiselle: Eikö ookki M meillä maailman paras äiti! Se lämmitti sydäntä niin kovasti ja lämmittää varmasti ikuisesti. Ja koska sitä ei turhan usein kuule, osaa sitä arvostaa ihan eri tavalla. Olikin ensimmäinen äitienpäiväni kahden lapsen äitinä ♥. Joka päivä tunnen niin suurta rakkautta ja kiitollisuutta noista kahdesta söpöliinistä. Suurin saavutukseni ja ylpeyden aiheeni koko tässä elämässä ♥.

Pienempi poikamme ei olekaan täällä juuri näkynyt, joten tässäpäs jo vuoden ikään ehtinyt N:

Kesäkuusta muistan päällimmäisenä 10-vuotiskihlajaispäivämme. Lisäksi tuolloin juhlittiin juhannusta ja paljuiltiin koko neljän hengen perheemme voimin. Olipa siellä reunalla keikkumassa toinen kissoistammekin… Heinäkuun helteet saapuivat; samoin minun, mieheni ja esikoisemme kesäloma. Yrittäjänä en voinut lomailla kuten mieheni, mutta ainakin muutamia päiviä aina siellä täällä. Teimme kesälomareissuja kotimaassa. Lomailimme mm. Vaasassa, Tampereella ja Kalajoella. Sekä Särkänniemi että PowerPark tulivat taas testattua. Kuopuksestamme kuoriutui kunnon matkailija; oli aina ihan innoissaan reissun päällä! Toista on täällä kotona, täällä on hänen mielestään suhteellisen tympeää…

Heinäkuussa juhlimme taas synttäreitä! Mies täytti 40 ja heti kaksi viikkoa hänen jälkeensä juhlimme kuopuksemme yksivuotispäivää ♥. Tuosta taas tasan kaksi viikkoa eteenpäin olimme jo elokuun puolella ja synttärijuhlat jatkuivat tällä kertaa äitini 60-vuotisjuhlilla. Monenlaista juhlaa ja mukavaa tapahtumaa on kesään mahtunut!

Nyt taas kello käy sen verran nopeasti, että täytyy tältä erää lopetella. Olen haaveillut kirjoittavani seuraavaksi ainakin tästä toisesta vauvavuodesta, lasten jutuista, kissojen kuulumisista ja kotiakin olisi kiva pitkästä aikaa kuvata! Täällä onkin tapahtunut paljon muutoksia sitten viime kotikuvien.

Mutta seuraavaan kertaan, joka koittaa yllättävän pian – jo tällä viikolla! :D