Yhden äidin ajatuksia

 

Tänään huvittaa kirjoittaa tällaisia sekalaisia äidin ajatuksia; mitä milloinkin on tässä kuluneen viikon aikana mieleeni tullut. Yhden päivän aikana ehtii tapahtumaan niin paljon mahtavia juttuja, että kunpa ne muistaisi vielä muutaman vuoden päästäkin! Senkin vuoksi on mukava joskus pysähtyä kirjoittamaan näitä tänne ylös, ennen kuin ne unohtuvat, sillä täällä ne on meidänkin luettavissamme.

En voi kyllä kylliksi korostaa sitä, miten mainiota aikaa pojan kanssa nyt eletään. Onhan tätä kestänyt jo siitä asti, kun hänen puheensa kehittyi pitemmiksi lauseiksi, mutta ei tähän totu ollenkaan! Niin hauskoja juttuja päivästä toiseen ja tänään ruokapöydässä huomasin, että nauramme jo yhdessä samoille asioille! Enää en niinkään naura pojalle (toki sitäkin), vaan enemmänkin hänen kanssaan.

Hauskinta ja aika jännittävääkin on se, kun ei yhtään tiedä, mitä sieltä suusta seuraavaksi pääsee. Suodattimia kun ei ole. Ei myöskään mitään äänenvaimentimia. Joskus julkisilla paikoilla yritän vaivihkaa viestittää, että hiljempaakin voisi puhua. Laitan etusormen suun eteen ja sanon shhh. Poika alkoikin yllättäen toistamaan tuota: laittaa sormen nenän eteen ja sanoo Äiti, ei sanota shhh. Ilman äänenvaimentimia, jotta varmasti useampikin korvapari kuulee! :D

Välillä on päiviä, kun haluaisin vain pitää poikaa sylissäni ja silitellä, mutta nuo ajat tuntuvat olevan aika lailla mennyttä. En muista milloin tähän muutokseen tultiin, kun hän ei enää juurikaan sylissä viihdy. Mutta onneksi joskus kuitenkin on niitäkin hetkiä ja niistä nautin niiiin paljon ja koko sydämestäni. Ne on valtavan arvokkaita ja jos poika haluaa syliini, jätän kaikki muut puuhastelut kesken. Hoen hänelle päivittäin, kuinka paljon häntä rakastan ja samalla mietin vähän huolissani, että tietääköhän ja tunteekohan hän sen. Noin pieni ei varmaan täysin ymmärrä, mitä nuo sanat tarkoittavat, mutta tällä viikolla koettiin jo ensimmäistä kertaa se, kun hän hieman kiukkuisena tokaisi takaisin Minä en lakasta äitiä. Vastasin, että älä nyt noin sano äitille ja hän huusi heti päälle lakastan, lakastan! :D

006

Joskus haluaa vain pusuttaa toisen puhki ja siitä saattaa kulua tunti, kun tuntuu, että haluan mennä ulos ja antaa lumipesut. Itselleni. Työntää pääni lumihankeen. Jäädä sinne seisomaan päälläni. Pitkäksi aikaa. Ja kohta ollaan taas siinä toisessa ääripäässä. Kun on noita lumipesupäiviä, on hyvin tärkeää, että elämässä on joku (puoliso ja ystäviä), jolle puhua niistä tunteistaan. Joku, joka ymmärtää eikä tuomitse eikä missään nimessä vähättele. Ei auta lohduttaa, että vuoden päästä on jo helpompaa, sillä vuosi on hyvin pitkä aika. Nyt eletään tätä hetkeä ja näitä vaiheita. Mielestäni on myös äärimmäisen tärkeää ymmärtää ja hyväksyä, että kenestäkään ei tee huonoa äitiä se, jos joskus sanoo, että EN JAKSA! Se on vain inhimillistä eikä mitään superäitiä tarvitse todellakaan leikkiä. Sillä sellaisia ei ole. Jokainen on täydellinen omalle lapselleen juuri sellaisena “normaalin tavallisena” äitinä.

Nyt kun hoidan poikaa kolmatta vuotta kotona, huomaan, että olipas vauva-aika kuitenkin helppoa! Vauvathan vain nukkuvat, ovat tissillä ja taas torkkuvat :D. Nyt poika kaipaa aivan valtavasti virikkeitä ja tuntuu kaipaavan ikäistään leikkiseuraakin useammin kuin aiemmin. Olen myös miettinyt sitä, että jos olisin ollut kotona poikaa hoitaen vain vuoden, en olisi saanut kunnollista käsitystä kotiäitiydestä, sillä kolme vuotta lapsen kotihoitoa on niin täysin eri juttu. Kahdessakaan vuodessa ei koe kaikkia samoja vaiheita kuin kolmessa eikä kaksi vuotta kotiäitinä ollut voi täysin ymmärtää, millaista on olla kotiäitinä kolme vuotta.

En voi sanoa, että tämä ei olisi raskasta. Erityisesti tämä viikko on ollut itselläni hyvin raskas. Aamuisin on väsyttänyt valtavasti, vaikka nukahdan iltaisin puoli kymmeneltä. On ollut suuria käynnistymisvaikeuksia enkä ole meinannut keksiä päiviimme ohjelmaa. Samalla tämä on kuitenkin niin ihanaa aikaa ja toivon, että osaisin nauttia ihan joka päivästä, sillä jo tämä vajaa kolme vuotta on opettanut, että aika kiitää. Hirmuista vauhtia.

Postauksen kuvissa on menossa paini yhdistettynä erilaisiin temppuihin. Makuuhuoneemme on näyttänyt tuolta about vuoden, joten siinä syy, miksi sieltä ei ole kuvia näkynyt :D. On täysin turhaa aamuisin edes pedata sänkyä, sillä päivän ensimmäiset painit saavat päiväpeiton lentämään. Huomaan pojasta, että hän tykkää huomattavasti enemmän painia isänsä kanssa. (Huomaa kuvista, että isin käsittelyssä on unikamu kädessä turvaa tuomassa, hahah!) Minulla varmastikin jokin luontainen äidinvaisto estää rajuimmat otteet enkä uskalla käsitellä poikaa niin ronskisti kuin mies. Pelkään koko ajan, että hän loukkaa, vaikka tähän asti aina minä olen loukannut… Pojalla on voimaa vaikka ja kuinka ja jään jo selvästi toiseksi! Tänäänkin poskipäähän mätkähti jalka niin ikävästi, että oli pakko vähän valittaa. Lohdutti kyllä, kun poika tokaisi siihen Älä itke, kultaseni! :D ♥

mvhyppy

Eilen vähän kauhistelin, kuinka isoksi vauvani onkaan kasvanut. 98-senttinen talvihaalari oli pituutensa puolesta just sopiva, joten jouduimme ostamaan 104-senttisen! Olipa muuten kätevää päivittää ulkovaatteet näin alennusmyyntien aikaan; onneksi en ehtinyt ennen joulua ostoksille. Ostin nyt ensimmäistä kertaa Polarn O. Pyretin talvihaalarin – toivottavasti se osoittautuu hyväksi ja kaiken ylistyksen arvoiseksi!

Olen hirmuisen ylpeä lapsestani ja ikionnellinen siitä, että olen saanut juuri hänet. Hän on niin ihana ja kohtelias, että joka päivä tuntuu, että pakko kertoa näistä jutuista jollekin ja pian! Usein tulee laitettua miehelle töihin viestiä tai soitettua äidilleni tai mummulleni. Poika on jo pitkään osannut sanoa kiitos eri tilanteissa, joskus toki vasta Miten sanotaan? -kysymyksen jälkeen. Nyt viimeisin opittu kohteliaisuussana on anteeksi. Sitä onkin ahkerasti hoettu viimeisten parin kuukauden aikana. Tänään Touhutalossakin, kun hänet tönäistiin kumoon, hän tokaisi Oi, anteeksi! :D

M on luonteeltaan hyvin kiltti eikä yleensä koskaan kohtele toisia lapsia rumasti. On hyvin herkkä lapsi ja harmittelee kaikenlaista vääryyttä. Esim. jos joku vie lelun toisen kädestä, puuttuu asiaan heti ja sanoo, että ei saa ottaa toisen kädestä. Tykkää leikkiä itseään vanhempien lasten kanssa. Jos on valittavana, leikkiikö omanikäisensä tai pari-kolme vuotta vanhemman kanssa, valitsee vanhemman. Leikki sujuu kivasti myös noin 10-vuotiaiden kanssa, kuten tänään Touhutalossa. On saanut harjoitusta tästä 11-vuotiaiden serkkupoikiensa kanssa leikkiessään.

Millaisia äidin ajatuksia siellä suunnalla? Nytpäs alan laatimaan kauppalistaa, jonka jälkeen suunnistamme kauppareissulle. Jospas siellä ei tänään leikittäisi piilosta ja haukattaisi omenasta… Ihania vuoden viimeisiä hetkiä teille! :)

Comments

  1. 30.12.2016 / 22:58

    Tätä oli kiva lukea 9-kuisen pojan äitinä. Vielä on paljon ihanaa (ja lisää lumipesupäiviä) tulossa. Itse menen töihin jo keväällä, mutta onneksi vain osa-aikaisesti. Arki pojan kanssa on huikeaa, opettavaista ja hämmentävää ja hyvä niin :)

    • 31.12.2016 / 14:36

      Ihana kuulla, Vilja! Kyllä, arki lapsen kanssa on hyvin vaihtelevaa.
      Ihania viimeisiä kuukausia kotiäitinä sinulle! :)

  2. Nea
    30.12.2016 / 23:47

    “..haluan mennä ulos ja antaa lumipesut. Itselleni. Työntää pääni lumihankeen. Jäädä sinne seisomaan päälläni. Pitkäksi aikaa.” – Ai että kun nauratti tämä :D

    Sitähän se on, kotiäitiys. Niin ihanaa kun se onkin, niin on se myös äärimmäisen rankkaa. Itsellä osittaista kotiäitiyttä esikoisen kanssa takana jo reilut neljä vuotta (!!!) Olen tehnyt samalla vähän töitä, tämä järjestely on onnistunut sopia onneksi niin ettei lapsia ole tarvinnut viedä vielä hoitoon. En tiedä alkaako tämä olla jo enemmän itsekkyyttä kun olen pitänyt lapsia näin kauan kotihoidossa (nuorempi kohta 2v), jotenkin sitä vaan piti esikoista niin pitkään pienenä ettei raaskinut viedä vieraiden hoitoon kun ei ollut pakko :) Sitten syntyikin pikkuveli, ja jatkui sama kotiovella läpsystä vaihto miehen kanssa.. on kyllä aivan totta että nämä vuodet vierii ihan uskomatonta vauhtia! Yksi päivä oikein hätkähdin tajutessani että jos ei pian aleta hakemaan hoitopaikkaa/paikkoja, niin esikoinen saa kipitellä kohta suoraan eskariin :O

    On etuoikeuttettu olo kun on ollut mahdollista olla näinkin pitkään kotona. Onhan se nyt huippua olla hoitotätin sijaan se joka kuulee oman lapsen ensimmäiset sanat, ja näkee ensimmäiset askeleet. Ja ei näiden kahden kanssa kyllä tylsää ole, ja niitä hauskoja sutkautuksia saa tosiaan kuulla. Onneksi olen muistanut kirjoitella niitä muistiinkin..
    Rankkaa tämä tosiaan välistä on, jotkut päivät ihan erityisesti, mutta onneksi on lupa sanoa myös se että aina ei jaksa. Ja vertaistuki todellakin aivan erityisen tärkeää, huomata että ei se tee meistä huonoja äitejä jos joskus tuntuu et pälli leviää tähän touhuun :D

    Täällä otetaan nuo hoitokuviot mietintään ensi vuonna, kun raksa-aika kiireineen alkaa helpottaa!
    Tässä höpinässä nyt ei tainnut olla mitään pointtia, huomaa että kotivuodet on tehnyt tehtävänsä :D

    Onnellista tulevaa vuotta perheellenne! :)

    • 31.12.2016 / 14:40

      Kiva kuulla, että nauratti! Meilläkin on hoitopaikan hakeminen edessä. Huomaan pojasta, että hän on jo nyt täysin valmis hoitoon. On niin reipas, sosiaalinen eikä ujostele yhtään. Julkisilla paikoilla hakeutuu aina vieraiden lasten seuraan rupattelemaan :D.
      Oli hyvinkin pointtia kirjoituksessasi, kiitos kun jätit kommenttia! Arvostan näitä suuresti, kurjaa yksin höpistä täällä :D.
      Kiitos Nea, ihanaa uutta vuotta teillekin!

  3. Niina
    1.1.2017 / 16:07

    Aivan ihana teksti, suoraan keskeltä arkea! Ja voi niin samaistua, että sitä se on: raskas, rakas arki! <3 Nyt joulun aikaan on ollut erityisen ihanaa, kun on puolisokin ollut mukana tekemässä niitä askareita että on itsekin voinut olla enemmän lasten kanssa. On ollut aikaa istahtaa pelaamaan, niin hassua kun omien lasten kanssa (6- ja 4-vuotiaat) voi jo samaa peliä pelata!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.