Voi ette varmasti arvaa, miten kovasti olen tahtonut päästä tätä tänne kirjoittamaan! ♥ Eikä näin pitkä kertomus todellakaan yhdellä istumalla valmiiksi tullut; tämän pariin on palattu useita kertoja. Kun vauva on nukkunut vartin, kun hän on nukkunut 40 minuuttia. Kun hän on ollut vaunulenkillä isänsä ja isoveljensä kanssa… Pätkiä silloin, pätkiä tällöin. Toivottavasti repaleisuus ei käy tekstistä ilmi, vaan se olisi selkeää luettavaa. Esikoisen synnytyskertomus löytyy elokuulta 2014 otsikolla Erään torstain synnytyskertomus. Taisi olla tuolloinkin vähän hässäkkää, sillä silloinkin synnytyskertomus tuli eetteriin kolme kuukautta synnytyksestä :D. Mutta nyt tuon heinäkuisen päivän tapahtumiin!

Kävin heinäkuun puolivälissä äitipolilla ja tuolloin lääkäri päätyi määräämään päivän suunnitellulle sektiolleni. Vauva oli poikkitilassa, ollut jo pitkään, ja jaksamiseni oli jo koetuksella. Selkää särki niin paljon, etten ollut tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Kykenin loppuvaiheessa kävelemään vain aivan pakolliset askeleet ja nekin etanan vauhdilla. Myöskään valtaisa, pitkään kestänyt helle ei auttanut asiaa yhtään. Sektio määrättiin seuraavan viikon perjantaille: 27.7. Raskausviikkoja olisi tuolloin kasassa 38+2 (esikoinen syntyi viikoilla 41+5). Siitä aloin sitten käymään kätilön kanssa sektiota läpi ja lopulta parkkipaikalle kävellessäni näpyttelin uutisia perheelleni ja ystävilleni. Tuntui jotenkin hassulta, että syntymäpäivä olisi nyt tiedossa… Minut tutkinut lääkäri vielä totesi, että jos synnytys käynnistyy ennen laskettua aikaa, tehdään silloinkin sektio vauvan asennon vuoksi. Meidän sairaalassamme poikkitilan vauvoja ei edes yritetä kääntää. Mahan päältä kääntäminen olisi tullut kyseeseen, jos vauva olisi ollut perätilassa, mutta ei nyt. Mietiskelin, että mikähän rento kesämies sieltä syliimme saapuukaan, kun tuolla tavoin kohdun pohjalla köllötteli kuin riippukeinussa konsanaan!

Reilu viikko meni silmänräpäyksessä ja sitten tuona heinäkuisena perjantaiaamuna äitini saapui meille aikaisin aamulla esikoisen seuraksi. Esikoinen toki nukkui vielä tuolloin, kello kun oli vasta vähän yli kuusi aamulla. Olin edellisenä iltana kertonut hänelle, mitä aamulla ja seuraavana päivänä tapahtuu, joten hän oli tietoinen asioista herätessään äitini seurasta. Minä ja mies istahdimme autoon ja itkeskelin matkalla sairaalaan. Olin viimeisinä päivinä kehittänyt jonkin pelon, että mitäs jos minulle tapahtuu jotain pahaa – jos kuolen, niin miten käy rakkaan esikoiseni? Jotenkin se huoli oli esikoisen kohdalla ihan valtava, sillä hän osaisi kaivata minua eri tavalla kuin vauva, jota en ollut vielä edes tavannut. Matkalla näpyttelin muutamalle ystävälle vielä viestejä ♥.

Olin varautunut pitkään odotteluun osastolla, sillä niin kävi esikoisenkin kohdalla. Meidän oli tälläkin kertaa määrä saapua osastolle klo 7, mutta viimeksikin alkoi tapahtua vasta klo 12, joten varauduin odotteluun. Tällä kertaa alkoi kuitenkin tapahtua heti. Sain kätilökseni ihanan ihmisen, jonka kanssa olin käynyt samaa ala-astetta aikoinaan. Tunnistimme toistemme kasvot. Saimme onneksemme jälleen perhehuoneen, mistä olin oikein hyvilläni. Sitten alkoi vaatteiden vaihto, oli vuorossa katetrin ja tukisukkien laitto ym. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja yhtäkkiä jo kävelimme kohti leikkaussaleja. Paniikki nousi; viimeksi minut vietiin saliin sängyllä ja tärisin aivan valtavasti. Nyt kun kävelin itse, jokin pakokauhu alkoi nostamaan päätään. Leikkaussalihenkilökuntaa tuli vastaan. Leikkaava lääkäri kävi käytävällä moikkaamassa. Ystävällinen nuori nainen, rohkaisevasti hymyilevät kasvot, muistan miettineeni. Kohta täytyy erota miehestä, en halua mennä leikkauspöydälle! Haluan lähteä kotiin, mennä esikoisen viereen nukkumaan; saman, lämpimän peiton alle. Päästäkää mut kotiin täältä…

Mies tuli halaamaan ja toivotti tsemppiä. En voinut enää puhua, itku otti vallan. Anestesiahoitaja oli tällä kertaa hieman vanhempi nainen, oli hyvin myötätuntoinen itkuani kohtaan. Olivat varmaan osanneet varautua, papereissani kun lukee “synnytyspelko”. Salissa vastassa kaksi mieshoitajaa, vilkaisevat kun astun sisään ja näkevät itkuni. Toinen kääntyy selin. Toinen yrittää höpötellä kevyesti ja kysäisee Minkäs ikäinen teillä se ensimmäinen on? Tekee mieli huutaa OO HILJAA, mutta vastaan tyynesti neljä. Jälkeenpäin huvittaa tuon mieshoitajan onnettomat yritykset saada oloni rentoutumaan. Sama hoitaja ojentaa myssyä ja soperran, täytyykö mun saada kaikki hiukset tänne ja naurahdan. Hoitajat ympärilläni naurahtavat myös ja tunnelma hieman rentoutuu. Eivät selvästi osaa käsitellä itkevää naista, käväisee mielessäni.

Seuraavaa kohtaa en oikein muista. Muistan vain sen, miten vertasin leikkaussalin tunnelmaa ja henkilöitä esikoisen aikaisiin. Tällä kertaa tunnelma ei ole yhtä mukava ja iloinen. Kaikki puuhaavat omiaan eivätkä juurikaan keskustele keskenään. Aivan kuten henkilökuntaa olisi salissa vähemmänkin kuin viimeksi. Anestesiahoitaja puhelee jotain, en muista mitä. En kuuntele. Kuulen kuitenkin sanan harjoittelija ja säikähdän. Anestesialääkärini on joku harjoittelija! Joku näkee ilmeisestikin kauhistuneen ilmeeni ja kiiruhtaa jatkamaan Tulee siis toinenkin anestesialääkäri! Sektioni oli sovittu jo ennalta yleisanestesiassa tehtäväksi. Tällä kertaa en halua edes testata, onnistuisiko selkäydinpuudutus. Niin kova kammo nosti yllättäen loppuraskaudessa päätään, että sain anestesialääkärin konsultaation kautta suoraan luvan nukutuksessa tehtävään sektioon.

Yhtäkkiä sermin takaa kurkistaa miehen pää ja iloinen ääni tokaisee Terve Satu! Muistatko mua? No muistanhan minä! Sama nukutuslääkäri kuin ensimmäisessä sektiossani; ihanan reipas ja rempseä mies. Sellainen luottamusta herättävä; hänestä huokuu kauas, että tietää mitä tekee. Hän jatkaa vielä Kumpikos sulle viimeks synty ku mää en muista! Naureskelen ja vastaan. Tunnelma salissa alkaa muistuttaa esikoisen synnytyksen aikaista. Harjoittelija tulee esittäytymään ja alkaa valmistelemaan kanyylin laittoa. Jännitän, sillä se sattuu kämmenselkään aina tosi paljon eikä se yleensä siihen minulla edes onnistu. Yritän sanoa, että ranteen sivuun onnistuu parhaiten, mutta hän ei kuuntele. Tällä kertaa kanyylin laitto onnistuu todella hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Tärisen pöydällä ja kuuntelen heidän puhettaan ymmärtämättä oikein mitään. Mahaa palelee ja kirvelee, sitä desinfioidaan vai mikähän se sana nyt olikaan… Mietin, että nyt yritän pinnistellä mahdollisimman pitkään ennen kuin nukahdan. En tiedä mistä tämä ajatus :D. Ääni kuuluu sanovan, että nyt lähtee nukutusaine tulemaan ja tunnen, miten luomet alkavat lupsumaan. Kerran silmät menevät lähes kiinni, mutta avautuvat vielä ja sen jälkeen tulee pimeää.

Kello on tuolloin jotain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Vauvan syntymäajaksi on merkitty kellonaika 8.30. Meillä oli siis päivän ensimmäinen sektioaika. Herään heräämöstä vähän ennen kymmentä. Tämä on yksi kohta, jota jännitin kovasti. Esikoisen synnytyksestä herättyäni ajattelin ensimmäisenä, että huh, se on ohi ja heti perään jotain tyyliin nukuttakaa mut heti uudestaan..! Kipu oli sen verran kovaa. Nyt kipu on paremmin hallinnassa ja olen oikein hyvilläni. Jostain syystä mulla on kuitenkin joku ihmeellinen paniikki päällä enkä uskalla nukahtaa. Pelkään, että sillä välin tapahtuu jotain, joten ajattelen, että mun on oltava hereillä, jotta voin huutaa apua, jos jokin menee pieleen. Aina kun olen torkahtamassa, herään säikähtäen ja yritän pitää itseni skarppina. Kunpa olisin vain levännyt ja rentoutunut…

Heräämössä on tällä kertaa enemmän hoitajia. Minua hoitaa ihana nuori nainen, oikein empaattisen oloinen. Muistaakseni kysyin vauvan painoa ja kuulin, että hän painoi 3890 grammaa. En muista kysyinkö muuta… Tietysti ainakin sen, onko vauva kunnossa ja siinä sitten kuulin, että vauva on viety vauvojen teho-osastolle. Uskon, että kipulääkkeet tekivät sen, etten panikoinut asiaa. Yritin kysyä syytä ja sain vastaukseksi, että hänellä oli hieman hengitysvaikeuksia. Ajattelin itsekseni, että tässä maassa vauvoja hoidetaan ehkä kaikista ihmisryhmistä kaikkein parhaiten, joten hän on varmasti hyvissä käsissä. Mietin myös, että vauvoja viedään teholle tarkkailuun varmasti ihan varmuudenkin vuoksi eikä riskejä oteta. Näin sain rauhoitettua itseni. Hoitaja käy vähän väliä kyselemässä, olenko saanut yhtään nukuttua ja että millaista kipu on asteikolla yhdestä kymmeneen. Tuota jälkimmäistä kysyttiin varmaan sata kertaa ja olin ihan kypsä siihen. Kipu oli kuitenkin tällä kertaa paremmin hallinnassa kuin viimeksi ja heti, kun koin kovempaa kipua, sain lisää lääkettä.

Nyt voi keskeyttää lukemisen, jos ei halua verta tihkuvia yksityiskohtia… Haluan itselleni tämän synnytyskertomuksen muistiin, joten kirjoitan tämän rehellisesti siten, kuten asiat tapahtuivat. Ja tuskinpa tähän maailmaan on kukaan ilman verta syntynyt :D.

Koko synnytyksessä kaikista kamalinta oli se kohdun painelu, ai kamala! Muistin sen järkyttävänä neljän vuoden takaakin, mutta nyt sain kokea sitä vielä aimo annoksen enemmän. Aloin puoliltapäivin ihmettelemään, miksi en pääse jo osastolle, sillä kymmenen jälkeen niin jo sanottiin. Kaksi hoitajaa kävi puolen tunnin välein painelemassa kohtuani ja ai miten joka kerta huusin! En tiedä, miltä se alatiesynnytyksen jälkeen tuntuu, mutta voin kertoa, että leikkauksen jälkeen se sattuu.

Paineluiden jälkeen hoitajat jäävät aina tuijottamaan toisiaan kummastellen. Hoen, että kertokaa mikä on hätänä, näen teistä, että joku mättää! Toinen hoitaja on todella tyly ja tympeä, oma hoitajani huomattavasti ystävällisempi. Kertovat, että kohtu ei vuoda kuten pitäisi, vaikka he ovat painelleet monta kertaa. Panikoin ja mietin, joudunko johonkin uuteen leikkaukseen! Taas menee puoli tuntia ja uutta painelua – ei vuotoa. Tämä toistui sen pari-kolme tuntia, kunnes tajuavat pyytää lääkärin paikalle selittämään tilannetta minulle – itse kun eivät oikein osaa.

Minut leikannut lääkäri on luottamusta herättävä, rauhallisesti hymyilevä nainen, joka kertoo suoraan, mistä moinen johtuu ja sanoo heti, että kyse ei ole mistään erikoisesta – tätä tapahtuu muillekin! Minulla kun ei ollut takanani yhtään alatiesynnytystä, oli paikat ihan epäkypsät ja kiinni eikä vuoto päässyt ulos. Ennen esikoisen sektiota sain käynnistyspillereitä, jotka auttoivat sen verran, että vuoto pääsi ulos – vaikka eivät synnytystä käynnistäneetkään. Ennen tätä sektiota en ollut käynnistyspillereitä saanut, koska toisen sektion kohdalla moinen käynnistysmenetelmä on liian riskialtis. Niinpä minulle määrättiin ne pillerit heräämössä ja samalla sain suoraan suoneen oksitosiinia, jonka johdosta kohtu alkoi supistelemaan. Painelu jatkui ja verta alkoi lorahtelemaan. Olin niin helpottunut lääkärin käynnistä! Samalla hän kertoi, että kohtuni oli erittäin hyvässä kunnossa ja hyvin parantunut edellisestä sektiosta, että jos haluamme lisää lapsia, ei estettä sen puolesta ole. Ajattelin itsekseni, että too soon

Painelua jatkui edelleen tiheästi. Hoitaja oli aiemmin sanonut, että mies tulisi käymään heräämössä, ehkä vauvakin pääsisi mukaan. Odottelin heitä kovasti. Kun mitään ei alkanut kuulumaan, kysyin hoitajalta asiasta. Hän toi minulle kännykän, jotta voisin soittaa miehelleni. Heräämön kännykkä oli todella vanhanaikaista mallia, mutta osasin onneksi soittaa sillä ja muistin jopa miehen numeron ulkoa. Soitin kaksi kertaa, hän ei vastannut. Mietin, että laitan tekstarin tyyliin VASTAA, mutta en osannut :D ja sen sijaan soitin sitten äidilleni. En muista puhelusta kovinkaan paljoa, kerron vain, että olen vieläkin heräämössä ja syyn siihen. Kello taisi olla melkein kaksi iltapäivällä.

Vihdoin puoli kolmen maissa lähtevät viemään minua osastolle. En malta odottaa! Matka tuntuu järkyttävän pitkältä… Kun vihdoin pääsemme perhehuoneeseemme, olen hyvin pettynyt, sillä huone on tyhjä. Mielessäni pyöri neljän vuoden takainen hetki, jolloin pääsin heräämöstä huoneeseemme ja siellä mies oli vastassa poikamme kanssa. Nyt huoneessa ei ole ketään, vain ulkomaalaissyntyinen kätilö seuranani ja kielimuuri on korkea. Kielimuurista johtuen hän on brutaalin suorasanainen monistakin yksityiskohdista ja tunnen paniikin nousevan. Verta vuotaa jo vähän liikaa hänen mielestään ja katetripussukka on turhan tyhjä… Myöhemmin lääkäri toteaa kaiken olevan kunnossa; elimistöni on vain pienessä shokkitilassa. Pyydän kätilöä antamaan kännykkäni kaapista ja laitan miehelle viestin Tuu tänne huoneesee. Muistan, että olen niin väsynyt, että en jaksa kirjoittaa viimeistä n-kirjainta :D. Mies oli teholla vauvamme luona ja tulee sieltä yläkertaan, synnärille.

Mies ei ollut vastannut puheluihini, sillä hän oli luullut jonkun soittavan töistä. Hänelle oli koko ajan sanottu, että minä tulisin kohta vauvateholle, joten melkoinen katkos kommunikaatiossa…
Vihdoin kuulen, mitä vauvalle kuuluu! Hän oli siis syntyessään ehtinyt vetää lapsivettä keuhkoihinsa, saanut viidentoista minuutin iässä hengitysvaikeuksia ja joutunut vauvojen teho-osastolle happitukeen. Parin päivän päästä synnytyksessäni ollut kätilö tulee käymään synnytystä kanssamme läpi ja kuulemme, että kun vauvan iho osuu ilmaan, aiheuttaa se vauvalle aina itkurefleksin. Kun lääkäri oli tehnyt viillon, olivat ensimmäisenä tarjoutuneet vauvan jalat ja näin ollen hän oli ehtinyt itkeä tai yrittänyt itkeä, kun pää oli vielä kohdussa. Mitään tulehdusta tästä ei onneksi vauvalle aiheutunut eli hän ei tarvinnut antibiootteja.

Söin viiliä (näköjään tapanani aina sektion jälkeen :D) ja mietiskelin hieman lääketokkurassa, että minähän lähden omaa lastani katsomaan ja sillä sipuli. Aiemmasta kokemuksestani tiedän, että se ensimmäinen ylösnousu sängystä on helvettiä, mutta se starttaa paranemisprosessin. Mies on tuonut teholta hoitajien minulle ottaman kuvan vauvasta. Sitä katsoessani päätän, että nyt on tullut aika. 8 tuntia sen jälkeen, kun heräsin heräämöstä. Kätilö on hieman kauhistuneen näköinen. Pyydän pyörätuolin huoneeseen ja sekä kätilön että mieheni tuekseni. Kätilö puhua pulputtaa taukoamatta ja kyselee, millainen olo. Saan sanottua vain älä puhu. Hengittelen tiheästi, mutta rauhallisesti. Päässäni pyörii muutamia julkaisukelvottomia sanoja ja mietin samalla, että tämä on sitä sisua, mistä meidät suomalaiset on tehty! Muistan, että selkä suoraksi muutama sentti kerrallaan niin hyvä tulee (tässä kun on iso riski huonoon ryhtiin ja selkäkipuihin, jos huono ryhti jää päälle). Ylösnuosu ei ole tällä kertaa yhtään niin paha kuin ensimmäisellä kerralla. Toki tunnen kipua, mutta en niin valtavaa, vaikka särkylääkkeet ovat miedompia. Kaiken kaikkiaan syön vahvoja särkylääkkeitä vain vuorokauden ajan, sillä ne aiheuttavat inhottavaa huimausta. Kärsin mieluummin kipua kuin huimausta. Niinpä pärjäilen kivun kanssa pelkällä burana & panadol -kombolla.

Pääsen pyörätuoliin istumaan ja niin matkaamme kohti vauvojen teho-osastoa. Hississä katson peiliin; kamalaa huimausta! Parempi olla katsomatta. Saavumme vauvamme sängyn vierelle – voi miten pieni poika! Ihan rääpäleen näköinen, vaikka painoikin lähes neljä kiloa. Hämmästelemme yhdessä, että esikoinen ei tainnut koskaan olla näin pieni (painoi syntyessään 4100 g) ja miltä parikiloiset vauvat sitten mahtavatkaan näyttää! Haluan hänet heti syliini ja hoitaja nostaa vauvan rintakehälleni. Samantien vauvan happisaturaatio korjaantuu sataan prosenttiin – äidin läheisyys on niin uskomattoman tehokasta! Yritän imettää vauvaa ja olen asiasta jo hieman huolissani, sillä teholla vauvaa on ruokittu erittäin vuolaasti virtaavasta tuttipullosta (onneksi kuitenkin luovutetulla maidolla) ja tuttikin on pienelle suuhun isketty… Hän ei saa otetta rinnasta, mutta nukkuu kuitenkin rintaani vasten.

Teholla vierähtää tunteroinen ja kello on vähän yli seitsemän, kun palaamme osastolle. Olen päättänyt alkaa pumpata omaa maitoa vauvalle. Saan huoneeseemme rintapumpun ja aloitan pumppaamisen vauvan kuvaa katsellen. Olen ikionnellinen, että maitoa tulee jo! Saan pumpattua pienen ruiskullisen kullankeltaista maitoa ja iltapalan jälkeen matkaamme jälleen teholle ruisku mukanamme. Päässäni kaikuu jokainen tippa omaa maitoa on vauvalle tärkeä. Vauvan ruokahetki on juuri alkamaisillaan – mikä ajoitus! Hän saa ensimmäisenä oman maitoni, hoitaja kehuu vuolaasti vaivannäköäni. Kun vauva on syönyt, otan hänet taas rinnalle hyväksi toviksi. Kun ilta on vaihtumassa yöksi, viemme vauvalle vielä pari ruiskullista pumppaamaani maitoa. Taas pieni tovi rinnalla ja sitten lähdemme miehen kanssa nukkumaan. Vaikka tunnen surua, että olen erossa vauvastani, ajattelen, että yhden yön uni tulee todella tarpeeseen. Saan nukuttua hyvin, sillä tiedostan, että vauva on piuhoissa kiinni ja häntä tarkkaillaan joka sekunti.

Yön aikana vauva oli päässyt happituesta eroon eikä hänessä enää aamulla ollut montaakaan piuhaa kiinni. Lääkäri tarkasti hänet vielä ja iltapäivällä saimme hänet perhehuoneeseemme pysyvästi ♥. Tuon ensimmäisen vuorokauden aikana esikoinen kävi pari-kolme kertaa osastolla ja kävi myöskin pikkuveljeään teholla katsomassa. Pääsi siellä hoitajien luvalla ihan sängyn viereen kiinni, sillä teholla ei tuolloin ollut muita vauvoja. Se ilme siinä pikkuveljen sängyn vierellä, en voi muistella sitä itkemättä. Niin täynnä hämmennystä, yhdessä yössä isoksi pojaksi kasvamista, niin täynnä ylpeyttä ja myöskin hellyyttä vauvaa kohtaan. Noista hetkistä on otettu kuvia ja tunteet esikoisen kasvoilta saatu näin ikuistettua ♥.

Usein kuulee sanottavan, että maito nousisi sektiosynnytyksen jälkeen hitaammin kuin alatiesynnytyksen jälkeen. En oikein ymmärrä mihin tuo väite perustuu eikä omalla kohdallani maidonnousu ole kummallakaan kerralla millään tavoin viivästynyt. Esikoiselta maito nousi kunnolla kolmantena päivänä sektiosta ja pärjäsimme omalla maidollani alusta lähtien. Tällä toisella kierroksella maito nousi jälleen kolmantena päivänä (jolloin sitä odottelinkin), mutta silti jo kaksi vuorokautta sektiosta sain pumpattua useita kymmeniä millilitroja maitoa pulloihin. Nimittäin ongelmiahan siitä tehopätkästä imetyksen suhteen muodostui ja jouduin pumppaamaan vauvalle suurimman osan maidosta ja syöttämään häntä pullolla. Tuo järkyttävä, ympärivuorokautinen imetystaistelu kesti reilut kolmisen viikkoa, kunnes lopulta pääsimme sekä pulloista että pumppaamisesta eroon. Vauva siis hylki rintaa eikä osannut yhdistää sitä ruokaan, koska oli saanut maitonsa helposti vuolaasti virtaavasta pullosta… Tämän vuoksi olisin itse ollut ruiskusyöttämisen kannalla, sillä jos vauva ei ole vielä oppinut imetysotetta, tuo tuttipullon ja tutin lutkutus melkoisia haasteita elämään. Mutta tästä voisin kirjoittaa enemmän vielä joku toinen kerta.

Ihan ei putkeen tämä synnytys mennyt ja jouduin itsekseni käsittelemään parit pettymykset siihen liittyen. Harmitti se tuntikausien heräämöshow ja se, että tapasin lapseni, kun hän oli jo yhdeksän tunnin ikäinen. Mutta kun sain nämä yksityiskohdat käsiteltyä, osasin taas keskittyä siihen kaikkein tärkeimpään ja merkityksellisimpään.

Kaikki hokivat, että aivan samannäköinen kuin veljensä ja niin hän olikin! Hauskin oli veljeni avovaimon tokaisema “M vol 2” :D. Samanlainen pieni nenä, samanlaiset pyöreät posket. Pikkuveljellä hiukset olivat alussa aika vaaleat, isoveljellään ihan mustat. Ajattelin, että synnytin ensimmäistä kertaa maailmassa identtiset kaksoisveljet neljän vuoden ikäerolla! Sittemmin on alkanut näkymään myös eriäviä piirteitä eikä veljekset enää meidän vanhempien mielestä näytä niin samanlaisilta. Onni, että oli näin tunnistettavissa piirteistään, sillä hän sai nimilaput sänkyynsä ja nilkkaansa vasta parin vuorokauden ikäisenä! Ihmettelin kyllä näkyvää leukakuoppaa, sillä kenelläkään meistä ei sellaista ole… :D

Meidän rakas esikoisemme, neljävuotias isoveli, on ottanut uuden roolinsa hienosti vastaan. En toki muuta häneltä odottanutkaan, mutta täytyy myöntää, että alku oli pienoinen järkytys – nimittäin pari-kolme ensimmäistä viikkoa. Esikoisen luonne tuntui muuttuneen ihan täysin vauvan syntymän myötä ja epätoivoissani itkinkin miehelle, että olen pilannut meidän ihanan pojan synnyttämällä vauvan. Hän oli hyvin levoton, rauhaton, holtiton, yliaktiivinen, villi, tuntui menevän pitkin seiniä eikä rauhoittunut oikein millään tavalla. Hän muuttui myös kovin äänekkääksi. Teimme miehen kanssa parhaamme, jotta hänet tulisi huomioitua jatkuvasti. Vauva oli luonnollisesti hyvin sidottuna minuun ja oli lähes koko ajan sylissäni – se ei helpottanut neljävuotiaan oloa. Silti puheissani huomioin häntä paljon ja puhelin hänen kanssaan niitä näitä kuten ennenkin. Pyysin useita kertoja päivässä häntä kainalooni ja/tai halaukseen ja hoin, kuinka valtavan rakas hän minulle on. Ja kuinka onnellinen olen, että olen päässyt kotiin hänen luokseen (alkumme kun oli kodin ja osaston välillä ravaamista…).

Hänessä oli myös lähes jatkuvasti pinnan alla pientä tai suurempaakin kiukkua, joka purkaantui yllättävissä tilanteissa eikä ole yhtään hänen tapaistaan. Hän kiukkuili myös vieraillemme meidän vanhempien lisäksi. Koskaan näiden kahden kuukauden aikana hän ei ole vielä vauvaan kiukkua kohdistanut, mikä kertoo terveestä reaktiosta ja suhtautumisesta asiaan. Hän kokee meidät vanhempansa turvallisina aikuisina, joille uskaltaa äksyillä vähän kovemmastikin ja toki ne purkaukset vastaanotammekin. Huomattavasti hän on kuitenkin noista alkupäivistä jo rauhoittunut, mutta uskon, että päälle on nyt hiipinyt uhmaikä. Hänellä ei vielä oikein ole kummoisempaa uhmaa päällä ollutkaan, vaan aina asiat selittämällä on kaikki tilanteet suht vaivattomasti ratkenneet. Nyt on kuitenkin selvästi uhmavaihe päällä ja lempisana on “e”. Voisitko tuoda… Voisitko auttaa… Tekisitkö nyt tämän… “E.”

Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi tilanne synnäriltä, kun esikoinen oli lähdössä isänsä kanssa kotiin yöksi. Mies oli tuohon asti ollut synnärillä perhehuoneessamme ja esikoinen vanhemmillani, mutta tuoksi neljänneksi yöksi päätimme, että heidän on aika mennä kotiin. Luulimme, että olisimme vauvankin kanssa jo päässeet kotiin, mutta vauva alkoi kellertää ja hänen piti jäädä vielä yhdeksi yöksi tarkkailuun. Bilirubiiniarvot eivät kuitenkaan olleet sinivalohoitoa vaativalla tasolla, joten seuraavana päivänä kotiuduimme. Esikoinen oli tuona iltana kuitenkin hyvin pettynyt ja surullinen, kun emme päässeetkään kaikki kotiin yöksi, vaikka olimme niin luulleet. Hän oli synnärin iltapalan aikana hyvin levoton ja keksi syitä lykätä kotiinlähtöä. Sitten perhehuoneessamme, kun lähdön aika koitti, näin miten valtavasti hän yritti pidättää itkua. Yritti näyttää niin reippaalta ja niin isolta, vaikka on kuitenkin vasta neljä ja minulle aina pieni ♥. Kun sanoin, että saa itkeä jos itkettää, hän juoksi syliini itkien niin katkerasti ja ikään kuin helpottuneena, etten unohda sitä tilannetta koskaan. En todellakaan voinut pidätellä omaa itkuani, vaan siinä me halasimme toisiamme molemmat vuolaasti itkien. Kerroin, että itku johtuu ikävästä eikä siinä ole mitään pahaa. Ja että kuinka valtavasti minäkin häntä ikävöisin ja kuinka ihanaa sitten onkaan olla taas yhdessä. Pidän hyvin tärkeänä sitä, että lapsi oppii jo kotona näkemään erilaisia tunteita ja käsittelemään niitä. On minulle hyvin vieras ja kamala ja kylmä ajatus, että äiti ei saisi itkeä lapsensa nähden. Siten en halua lapsiani kasvattaa, sillä se jättää lapseen jälkensä ja ulottuu aikuisuuteen saakka.

Vielä hieman nyyhkyttäen hän lähti halaustemme jälkeen isänsä kanssa kotiin. Katselin, kuinka he kävelivät vierekkäin sairaalan pitkää käytävää poispäin. En sanonut mitään, mutta poikani aavisti ja katsoi taakseen. Lähetin hänelle monia lentosuukkoja ja kuulin hiljaista käytävää pitkin hänen nyyhkytyksensä. Koskaan aiemmin sydämeeni ei ole sattunut noin pahasti kuin tuolloin. Kun jouduin olemaan vielä yhden yön erossa esikoisestani, kun jo ne kolmekin yötä olivat olleet niin tuskaa. Mietin siinä, että tätä tämä useamman lapsen äitiys nyt sitten on: joudun hyväksymään ajoittaisen riittämättömyyden tunteen. Olla toisen lapsen luona, vaikka toinenkin minua niin paljon tarvitsisi.

Kaksi viikkoa vauvan syntymän jälkeen olivat hyvin rankkoja henkisesti. Henkinen kipu oli paljon pahempaa kuin sektiokipu, joka oli muutenkin tällä toisella kierroksella huomattavasti lievempää. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että esikoisellani oli useita kuukausia ennen vauvan syntymää hyvin vahva äitivaihe; vain äiti kelpasi joka paikkaan ja tilanteeseen. Aina se ei toki mahdollista ollut, mutta hyvin usein joustin ja annoin aikaani pojalleni niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tietäen, että vauvan syntymän jälkeen se ei ehkä olisi niin helppoa.

Jouduimme vauvan kanssa lastenosastolle vain pari päivää kotiutumisemme jälkeen. Mies ja poika vierailivat siellä toki päivittäin luonamme. Koin tuon erossaolon esikoisestani todella pahana. Sairaalahetkinä tankkasin hänen läheisyyttään ja yritin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa mm. käyden hänen kanssaan kaksin leikkipaikalla. Kerran leikkipaikalla ollessamme hän nousi yhtäkkiä ylös lattialta ja lähti kävelemään huonettamme kohti kysyen Missä mun isi on?. Jäin paikoilleni istumaan. Tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt puukon sydämeeni. Niin lyhyessä ajassa, vain viikossa, asiat olivat muuttuneet niin paljon. Ehkä hieman typerää, mutta murehdin, saanko enää koskaan niin läheisiä välejä esikoiseeni kuin mitä ne ennen vauvan syntymää olivat. Nyt, kun vauva on kahdeksan viikon ikäinen, on tilanne taas normalisoitunut. Kuulen taas päivittäin: Äiti mää rakastan sua niin paljo että sinne Menorcalle ja takaisin. Toivottavasti hän tietää, että mitkään määrät eivät riitä kertomaan omasta rakkaudestani! ♥

Pahoina ja vaikeina hetkinä sekä päivinä mietiskelin, että tämä meidän rakkaus auttaa meidät näiden vaikeiden hetkien ylitse ja nyt voin todeta, että niin se taisi tehdä. Isoveli ei ole vielä kertaakaan osoittanut olevansa mustasukkainen pikkuveljelleen, vaan hän on aidosti onnellinen, kun halaan ja pusuttelen vauvaa. Hän sanoo usein Ihana äiti ku annoit vauvalle pusun! Hän suhtautuu vauvaan hyvin huolehtivaisesti ja on ollut alusta asti innoissaan mukana vauvaa hoitamassa. Heiluttelee vauvan sänkyä, näyttää vauvalle hymynaamaa, laittaa tuutulauluja soimaan jne. Olemme keksineet hänelle omia pieniä askareita, joita hän voi vauvan kanssa toteuttaa, jotta hän voisi näin osallistua enemmän vauvan elämään.

Jännitin valtavasti päiväkodin alkua kesäloman jälkeen, koska sen ajankohta osui niin lähelle vauvan syntymää. Vauva syntyi 27.7. ja päiväkodin oli määrä alkaa elokuun ensimmäinen päivä. Lykkäsimme aloitusta viikolla, jotta ehdimme aloittaa kotielämän koko perheen voimin ennen päiväkotia. Päiväkodissa odotti vielä kaiken kukkuraksi siirto isompien ryhmään, joten sekös äitin sydäntä riipaisi. Kuitenkin tämä suuresti jännittämäni asia sujui aivan loistavasti, paremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan! Ei mitään ongelmia ja sosiaalinen ja reipas pikkumies sujahti osaksi uutta päiväkotiryhmää tuosta noin vain. Hän on edelleen päiväkodissa kolme päivää viikossa ja se on kyllä ollut pelastus meille kaikille! Erityisesti päiväkotilaiselle itselleen tuntui olevan tärkeää, että jokin arkirutiini säilyi ennallaan ja että hänellä edelleen oli jokin oma juttunsa. Tuon ikäiselle olisi ollut suorastaan rangaistus jäädä kotiin katsomaan, kun äiti tissittelee vauvaa. Nimittäin kolmen viikon iässä kun iski ensimmäinen tiheän imun kausi niin huhheijaa! Se oli maanantaipäivä ja istuin vauva tissillä 11 tuntia! Poistuin kotoa kaksi kertaa 20 minuutiksi kerrallaan: postiin ja kauppaan. Vauva itki eikä ollut tyytyväinen kuin rinnalla. Onneksi äitini oli meillä tuolloin käymässä, niin saimme syödyksi :D. Esikoisella sattui nimittäin olemaan vapaapäivä päiväkodista ja hän “sai” todistaa tuota tiheää imua aamusta iltaan. Kun hän kävi illalla nukkumaan, lauleskeli hän sängyssään Vauva se tykkää tissistä! 

Kun olimme ensimmäistä yötä kaikki kotona, itki vauva tietysti yöllä nälkäänsä. Koska imetys oli silloin vielä täysin hakusessa (kirjoitan tästä myöhemmässä vaiheessa lisää), ehti vauva itkeä hieman pidempään. Isoveli käänsi sängyssään kylkeään, painoi tyynyn korvalleen ja tokaisi Mää en enää kestä tätä meteliä! Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen kotiyö :D.

Monenlaista on tälle aikutaipaleelle mahtunut, sen voin kertoa! Onneksi enemmän kuitenkin niitä ihania ja hauskoja juttuja. Vauva on ihana hymypoika, joka jo kovasti jutustelee omalla valloittavalla kielellään. Isoveli puhuu hänelle ihan erityisen hempeällä äänellä. Olen niin onnellinen noista kahdesta ♥.

Nyt on tullut aika katkaista tämä blogihiljaisuus edes pienen postauksen ajaksi! Elämämme on tämän kuukauden aikana mullistunut täysin – vauvamme täytti eilen neljä viikkoa ♥. Pieni poikamme syntyi siis 27.7. suunnitellulla sektiolla. Alku on ollut täynnä erilaisia mutkia, mutta nyt kaikki on hyvin ja olemme saaneet aloittaa arkemme kotioloissa nelihenkisenä perheenä. Mies on tämän kuluneen viikon ollut kolmen viikon isyyslomansa jälkeen jo töissä eli ns. arkea on takana nyt viikon verran ja härdelliähän se on! Kyllä palkkatöissä käyminen on vuorokauden ympäri tapahtuvaan kodin- ja lastenhoitoon verrattuna täyttä lomaa ja tähän tulokseen on tullut myös siellä palkkatöissä käyvä mies :).

Ei sitä etukäteen arvaakaan, kuinka suuri muutos on siirtyä yksilapsisesta perheestä kaksilapsiseen – sen osasi vain aavistaa, mutta käytäntö ehkä yllätti hieman silti! Kuinka riittämättömäksi ajoittain olonsa tuntee, kuinka kaikki ylimääräinen jää ja vain pakolliset hommat hoituu. Kuinka esikoinen ottaa elämänmuutoksen vastaan… Nyt on jo tasoittumaan päin, mutta ensimmäiset kaksi viikkoa oli aivan täyttä kaaosta ja tunnemyrskyä! Toki täysin asiaankuuluva reaktio, mutta silti se(kin) yllätti.

Entäpä millaisen härdellin saa aikaan yksistään siitä, kun yrittää paahtaa neljävuotiaalle aamupalaleipiä itkevä vauva sylissä… Leipä paloi, palohälytin huusi (jolloin vauvan itku loppui kuin seinään) ja samaan aikaan esikoinen tappoi pyynnöstäni hämähäkkiä ennen kuin se ehtisi makkariin asti… En voinut oikeastaan tuossa vaiheessa kuin nauraa ja pelastus oli äitini, joka tuli noutamaan esikoista mummolapäivää viettämään mukanaan jauhelihakeittoa ja vispipuuroa (noista tuliaisista meinasi itku päästä pitkin päivää, kun oli valmista ruokaa saatavilla!). Omat aamupalani ovat tällä viikolla jääneet haaveeksi ja päiväni on alkanut lounaalla siinä puoliltapäivin. Tästä muistona kolmen päivän päänsärky. Että vielä on treenattavaa, mutta pikkuhiljaa päivä kerrallaan eikä näitä tiheän imun kausia varmaan joka päivälle riitä vai!?

Entäs se vauva sitten; se pieni kirppunen, joka sai koko elämän sekaisin? Hän on aivan ihana ja niin niin rakas! Syntymänsä jälkeen kuin kopio isoveljestään, mutta nyt kuukauden iässä alkaa saamaan jo ihan omiakin piirteitä. Tuoksuu niin maailman parhaalta eikä enää vain nuku, vaan tarkkailee innoissaan ympäristöään! Ja posket on pyöreät hänelläkin, jotta äiti saa niitä pusutella vuorokauden ympäri ♥.

Haaveissa on kirjoittaa hänenkin syntymästään tänne tarkka kertomus, ihan niin kuin tein esikoisestakin (sormia syyhyttäisi kirjoittamaan jo nyt), mutta en uskalla luvata mitään ajankohtaa tälle. Blogi jää nyt ihan täysin jalkoihin näinä päivinä, sillä tällä “äitiyslomalla” minulla on verkkokauppakin pyöritettävänä. Aloitin muuten työt tasan kaksi viikkoa synnytyksestä – aah tätä yrittäjän elämätä! Kunhan saan tilausjonot purettua niin sitten pääsemme normaaliin rytmiin ja toivon mukaan blogillekin löytyy sitten aina jostain aikaa.

Mutta se kaiken ydin: tuntuu välillä ihan epätodelliselta, että nyt mulla todellakin on kaksi tuollaista kultakimpaletta – maailmani keskipistettä! ♥