Täällä vietettiin eilen kotipäivää kuopuksen kanssa ja tänään vietin työpäivää lasten ollessa hoidossa (toinen päiväkodissa ja toinen isovanhemmilla). Eilen meillä oli ohjelmassa mm. puolitoistavuotisneuvola. N täyttää vuoden ja kuusi kuukautta vasta reilun viikon päästä (27.1.), mutta neuvolareissu on nyt tehty. Hän sai siellä influenssan tehosterokotteen sekä vesirokkorokotteen. Viime yöksi annoin lääkettä varmuuden vuoksi, kuten aina rokotepäivien iltoina. Mitään oireita ei ole ollut näkyvissä, mitä nyt äkäisyyttä…

En tiedä johtuiko rokotteista vai mistä, mutta hän nukkui sekä eilen että tänään pikkuisen yli kahden tunnin päikkärit, wau! Nämä on niin harvinaisia; kunpa vain tietäisi aina etukäteen, minä päivänä on luvassa ne pitkät päikkärit :D.

Heti kun sain hänet eilen unille rattaisiin, napsautin vauhdilla cappuccinot lasiin ja istahdin sohvalle tekemään pari työjuttua. Joskus hän saattaa herätä 40 minuutin kuluttua, joskus reilun tunnin kuluttua jne. Koskaan ei tiedä, minkä pituiset unet herralle tällä kertaa maistuu, joten päikkäriaika on käytettävä tehokkaasti! Reilun puolen tunnin jälkeen olin tehnyt pari pakollista työhommaa ja sitten sainkin sähköpostiini mainoksen eräästä valaisinkampanjasta. Siinä ollut kuva sai minut tutkailemaan erästä valaisinta hieman tarkemmin…

Jotenkin nämä kuvat kokonaisuutena ihastuttivat kovasti! Seinän sävy, puinen hylly, keramiikka… Kyseessä on Buddy-valaisin merkiltä Belid. Belid on vanha ruotsalainen valaisinvalmistaja, joka tekee valaisimensa edelleen Ruotsissa. Nimeltä tämä ei ollut minulle entuudestaan tuttu enkä nyt ole varma, olenko edes törmännyt näihin aiemmin missään. Saman sarjan kattovalaisin on myös aivan ihana:

Buddy-valaisinta saa eri värisellä jalalla; itse tykästyin kovasti ensimmäisissä kuvissa näkyvään beigen sävyiseen. Sen lisäksi jalkaa saa mm. viininpunaisena, tummansinisenä ja mustana.

Myöskin messinkistä versiota näkyi jossain ja betonimaisena sitä on ainakin aiemmin saanut myös:

Eikö olekin ihastuttava! Meillä on kyllä valaisimia jo ennestäänkin jonkin verran, mutta pöytävalaisimia saisi olla vaikka joka tasolla, sillä niitä meillä eniten päällä pidetään! En tykkää kirkkaista kattovalaisimista; meillä on katossa valot lähinnä siivotessa. Muuten mennään pöytä- ja ikkunavalaisimin!

Oliko tämä teillekin uusi tuttavuus vai löytyykö tämä kenties kotoasi? Mielelläni näkisin lisäkuvia! :)

(Kuvat lainattu: Belid.)

Kalenterissa on kääntynyt joulukuun lehti – ihanaa alkanutta jouluista kuuta teillekin! ♥

Viime viikko oli meille hyvin murheellinen, kuten sitä edeltäneet viikotkin. Aika lailla koko marraskuu… Rakas tätini saatettiin perjantaina haudan lepoon eli tuo black friday oli meille erityisen musta. Toisetkin hautajaiset on luvassa lähitulevaisuudessa; jo ensi viikolla. Näin emme olisi kyllä millään halunneet tätä joulunalusaikaa viettää. Tässä huomaa taas tämän elämän arvoituksellisuuden; hetkessä kaikki voi olla toisin!

Innostuin kuvaamaan vielä uudestaan näitä sinisiä hetkiä. Hieman enemmän olisi pitänyt kameran asetuksia säätää, mutta menkööt. Aikaa on niin rajallisesti, että joko kuvaan pikaisesti tai en kuvaa ollenkaan.
Kotoa löytyy nyt sen verran jouluista valoa, että nämä taitavat riittää. Olohuoneessa on ikkunatähdet ja kynttelikkö. Tähdet löytyvät myöskin keittiöstä ja ruokailutilasta. Parit pallovalotkin löytyy, vaikka niitä en kyllä jouluvaloiksi mielläkään. Vielä esikoisen huoneeseen ikkunatähti ja joulukuusi paikoilleen niin se on siinä! Joulukuusen ajattelimme viritellä tulevana viikonloppuna, ehkä jo itsenäisyyspäivänä.

Muistan kahden vuoden takaa, että silloin pystytimme joulukuusen joulukuun kolmas päivä! Tuo on yksi niitä hetkiä elämässä, joita en toivottavasti koskaan unohda. Olin hyvin aikaisin tuona samaisena aamuna tehnyt positiivisen raskaustestin ja sitä onnea hehkuen oli ihana koristella joulukuusta miehen ja esikoisemme kanssa! ♥

Tässä kuvassa keittiön pöytätähti ei vielä ollut paikoillaan, mutta nyt se nököttää tasolla tämän ikkunavalaisimen alapuolella:

Täällä on soinut jouluradio lähes aamusta iltaan; aina silloin, kun olen ollut kotona! Tänään iltapalapöydässä kuuluikin yllättäen M:n suusta: ”Jouluradio kuuluu jouluun! Jouluradiopistefi.” Ehkä hiukan petti pokka siinä vieressä! :D

Myöskin pikku-N on alkanut näyttämään jouluihmisen piirteitä (äitinsä ja isoveljensä tavoin)! Kun hoilottelen joululauluja, hän ottaa tukevan seisoma-asennon ja huojuu laulun tahtiin :D. Voi mun rakkaimpia muruja ♥. En jotenkin malta odottaa niitä jouluaaton hetkiä, kun saan seurata pieniä lapsiani niin touhukkaina ja jännittyneinä, pienempi varmasti hieman hämmentynytkin kaikesta erilaisesta, joka jouluaattoon kuuluu! Suunnittelen toteuttavani heille kartan, johon on piirretty tonttujen piilottamien lahjojen sijainnit. Molemmat saavat siis heti aamutuimaan yhdet lahjat, joiden parissa touhuta. Näin joulupukin odotus ei ehkä käy niin pitkäksi! Meillä joulupukki ei tosin vieraile vasta illalla, vaan jo iltapäivällä (yleensä neljän maissa), jotta aattoiltaan jää hyvin leikkiaikaakin.

Jospas siirtyisin hetkeksi Emmerdalen tai Solsidanin maailmaan ennen kuin uni ottaa vallan… Täällä on herätty tähän päivään klo 5, kiitos yksivuotiaamme, joten saattaapi tuossa ysin pintaan jo hieman väsyttää. Mies toivotti N:lle hyvää yötä ja sanoi, että nähdään aamulla, mutta toivottavasti ei viideltä :D. Sepäs jää nähtäväksi!

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon!