Blogi on nukkunut koko vuoden, mutta ehdinpäs tänne vielä tämän vuoden puolella! Tämä vuosi 2023 onkin ollut hyvin ainutlaatuinen perheessämme. Olin lähes koko vuoden raskaana (tai no toki vain normit yhdeksän kuukautta ;D) ja loppuvuonna saimme sen arvokkaimman lahjan kaikkien niiden osittain pitkienkin kuukausien päätteeksi, kun tyttäremme syntyi lokakuun alussa ♥.

Koko loppuvuosi onkin kulunut tähän uuteen, pieneen perheenjäseneen tutustuessa. Kun perheeseen saapuu uusi ihminen, menee koko perhedynamiikka luonnollisesti uusiksi ja jokainen hakee sieltä jälleen uudestaan sen oman paikkansa. Makustelee uudenlaista elämää ja omaa paikkaansa perheessä. Lapsilla tämä ottaa varmaan hieman pitemmän ajan kuin meillä aikuisilla.

Esikoinen jo yhdeksänvuotiaana suhtautuu pikkusiskon syntymän tuomiin muutoksiin eri tavalla, kun ymmärrystä löytyy jo enemmän. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, sillä minulla ja pikkuveljelläni on ihan sama yhdeksän vuoden ikäero. M on myös iässä, jossa omat kaverit ja harrastukset vievät jo aika suuren osan elämästä. Ja onhan hän kokenut isoveljeksi tulon jo aiemminkin!

Viisivuotias on ottanut pikkusiskon myös tosi ihanasti vastaan, suurella rakkaudella, hellyydellä ja huolenpidolla! ♥ Hänen suhtautumistaan jännitin eniten, sillä minä ja hän olemme olleet hyvin tiivis kaksikko kaikki viime vuodet ja hän on ollut hyvin kiinni minussa ja on toki edelleen ja saa ollakin. Viisivuotiaskin on vielä pieni! Alkuun oli pientä uhmaa sääntöjä kohtaan, mutta koskaan hän ei ole ollut mustasukkainen pikkusiskostaan eikä etenkään purkanut uusia tunteitaan vauvaan. Jos vauva itkee jonkun toisen sylissä, käskee hän viemään vauvan heti äitille yms. On siis hyvin suojelevainen! Haluaa pitää pikkusiskoa edelleen päivittäin sylissä. Laittaa pudonneita sukkia jalkaan, pusuttelee useita kertoja päivässä, silittelee poskia, puhuu lempeällä äänellä yms. Hänelle ei varmasti ole ollut ihan helpoin elämänmuutos tämä, vielä viisivuotiaan uhma/tahtoikä päällä. Silti hienosti on mennyt, odotin paljon myrskyisempää eloa.

Hänen sopeutumistaan on auttanut se, että hänellä on aina ollut isoveli, jonka kanssa on ”joutunut” jakamaan huomion. Esikoisen tultua ensimmäistä kertaa isoveljeksi, oli elämä paljon myrskyisempää! Esikoinen oli tuolloin 4-vuotias ja muuttui yhdessä yössä tasaisesta ja rauhallisesta lapsesta täysin ylienergiseksi ja kovaääniseksi. Kun oli tottunut neljä vuotta olemaan ainoa lapsi, oli muutos iso! ”Mennä pitkin seiniä” -sanonta sai tuolloin aivan uudenlaisen merkityksen ja sen muistavat meillä siihen aikaan usein vierailleet läheisetkin :D. Mutta niin vain meni sekin tunnemyrskyvaihe ohi meidän vanhempien ymmärtäväisellä avustuksella.

Tyttäremme syntyi tuuheiden, mustien hiusten kera (ihan identtiset hiukset omiin vauvahiuksiini nähden)! Siinä oli suurin ero poikiimme, mutta muuten kasvonpiirteet olivat hyvin tuttuja, etenkin sivuprofiili :). Hyvin äkkiä sieltä alkoi kuitenkin näkymään myös aivan omia, uniikkeja piirteitä. Eniten ulkonäkö- ja luonnepiirteiltään muistuttaa vanhempaa isoveljeään. Nähtäväksi jää, alkaako myöhemmin muistuttaa joissain piirteissään myös nuorempaa isoveljeään.

Suuri etuoikeus saada seurata näiden kolmen kehitystä ja keskinäisten sisarussuhteiden muodostumista! ♥

Sähkön hinta, ennätyskorkea sellainen, on ollut viime viikkojen kuuma puheenaihe. Voisi toki lausua muutaman sanan tästä Suomen päättäjien touhusta, mutta jätetäänpä ainakin tällä kertaa väliin. Nähtävästi nyt on vain niin, että sähkölaskut on maksettava, oli ne sitten aivan mitä tahansa. Kaikki sympatia heille, joilla sähkön hinta on nostettu uskomattoman korkeaksi ja joilla on vieläpä sähkölämmitys.

Sähkön hintoja ja niillä rahastamista on saanut äimistellä, mutta niin on saanut äimistellä myös monien ihmisten arkista sähkönkulutusta tai oikeastaan sähkönkulutustottumuksia. Olen useamman kerran törmännyt keskusteluihin, miten täytyy pudottaa kodin sisälämpötilaa 21 asteeseen, miten puolen tunnin suihkut ovat historiaa ja miten astianpesukonetta ja pyykinpesukonetta tullaan tästä lähtien käyttämään vain täysinä. Kaikki seikkoja, jotka meidän perheessämme ovat olleet arkipäivää aina. Jo lapsuudenkodissa totuttiin siihen, että suihkun alla ei seisoskella turhaan, vaan siellä peseydytään ja laitetaan hana kiinni. 19-vuotiaana omilleni muuttaessani oli vain ja ainoastaan positiivista, että nämä järkevän säästeliäät tavat olivat selkärangassa. Vaikka jossain vuokra-asunnossa taisi vesi sisältyä vuokran hintaan, en muista koskaan seisoneeni siellä yliaikaa. Se vain tuntui tuhlaukselta. Turhia valojakaan ei tullut pidettyä päällä. Tähän on omakotitaloon muutettua tullut pieni muutos, sillä isossa talossa ei tunnu kivalta, jos kaikki huoneet ovat pimeinä. Pari ylimääräistä tunnelmavaloa siellä täällä ei ledien aikaan tunnu isolta tuhlaukselta.

Astianpesukonetta meillä käytetään ainoastaan silloin, kun se on täynnä astioita. Neljän ihmisen kodissa se on kuitenkin aika lailla päivittäin. Pyykkiä pesen myös vain täysillä koneilla, sekin on ollut tapana oikeastaan aina. Pyykit siirrän suoraan kuivausrumpuun, jossa ne samalla siliävät (jos ne kuivauksen jälkeen viikkaa suht vikkelään paikoilleen), joten niitä ei tarvitse erikseen silittää. Saunailta meillä on yleensä kaksi kertaa viikossa, talvella joskus kolme, jos on oikein pakkasta. Itse tykkään saunoa juurikin lähinnä talvipakkasilla. Sauna ja pyykinpesu (etenkin kuivausrumpu) ovat meidän kodissamme suurimpia sähkönsyöjiä.

Sisälämpötilaa meillä ei ole enää varaa pudottaa, sillä se on ollut kaikki nämä reilut 12 vuotta tässä kodissamme melkoisen alhainen (ja tästä on lämminverinen mieheni saanutkin kuulla…). Yleisin sisälämpötila meillä on 19-20 astetta. Itse vetelen villakerroksia toisensa perään, kun mies kulkee sisällä t-paidassa ja shortseissa :D. Myös esikoinen on meillä lämminverinen, kuopus-raasu taas perinyt minun huonon verenkiertoni. Tästä olen jo pariin otteeseen miehelle sanonut, että meillä on nyt säästetty sisälämpötilassa 12 vuoden ajan, joten sitä ei enää pudoteta asteellakaan! Suunta on vain ylöspäin :D.

Kodissamme on lämmitettäviä neliöitä 160 ja piharakennuksessa (autotalli ja varasto) reilut 40. Autotallirakennuksessa ei toki pidetä samaa lämpötilaa kuin kodissa, mutta lämmitettäviä neliöitä on kuitenkin yhteensä noin parisataa. Lämmitysmuotona meillä on maalämpö (vesikiertoinen lattialämmitys), lisäksi varaava takka. Neljä vuotta sitten hankimme viilennyksen vuoksi ilmalämpöpumpun, mutta siinä on myös lämmitystoiminto eli toimii lisälämmitysmuotonakin. Sähkönkulutuksemme on vuositasolla noin 14 000 kWh. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä lukuja teillä; mikä lämmitysmuoto ja minkä kokoinen talo?

Alkuun Kokkolan Energia ”pienesti” säikäytti ihmisiä ilmoittamalla, että sähkön hinta tulee olemaan 46 snt/kWh. Tuosta nousikin melkoinen kohu ja muutaman viikon päästä pudottivat hintaa ja asettivat hintakaton 16 snt/kWh + alv. Tuo hinta astui voimaan tänään. Elokuun loppuun asti hinta oli nykyisellä sähköyhtiöllämme 7 snt/kWh ja nousi syyskuuksi 11 snt/kWh. Lokakuun alusta lähtien siirryimme toisen sähköfirman asiakkaiksi ja saamme tosiaan tuon 16 sentin (+alv eli noin 20 snt/kWh) hintakaton, joka on voimassa toistaiseksi.

Näillä kulutustottumuksillamme ja tällä lämmitysmuodollamme suurin sähkölaskumme näiden vuosien aikana on ollut noin 230-240 euroa/kk. Tämä siis kylmimpänä talvikuukautena ja sisältää ihan kaiken käyttösähkön lämmitys mukaanluettuna. Nyt nämä tulevat sähkölaskut saa sitten kertoa kolmella…

Nyt kun alkaa tämä pimein vuodenaika, käydään paljon keskustelua myös siitä, onko varaa polttaa valosarjoja yms. Valosarjat on useimmiten led-valosarjoja, jotka kuluttavat niin minimaalisesti sähköä, että niiden käyttämättä jättäminen ei varmastikaan kenenkään talouteen juuri vaikuta. Täältä löytyy hyvä artikkeli, jossa on aiheesta lisää ja sieltä löytyy myös selkeä taulukko eri sähkön hinnoin; kuinka paljon valosarjat kuluttavat euroissa, jos ovat päällä useita kuukausia putkella. Esim. yksi led-valosarja kustantaisi 2,90 €, jos se palaisi 100 vuorokautta tällaisella 20 sentin kilowattituntihinnalla. Eli säästöt sähkön osalta tulevat jostain muusta kuin valosarjoista.

Mitä mietteitä teillä tästä uudenlaisesta ajasta?

Meillä elellään täällä tällaista ihan tavallista lapsiperheen arkea. Tavallista perusarkea, juuri sitä parasta, josta elämä suurimmaksi osaksi koostuu. Kun siitä yrittää tehdä mahdollisimman mukavan ja mutkattoman, ei pitäisi olla suuremmin mitään valittamista. Ehkä jos joskus tuntuukin tylsältä, tarkoittaa se samalla myös sitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ♥.

Lapset kasvavat vauhdilla! Ainahan sitä kuulee näin sanottavan, mutta jotenkin omien lasten kohdalla siihen havahtuu astetta herkemmin ja ehkä epäuskoisemmin! Vaikka omien lasten kasvua ja kehitystä tulee seurattua päivittäin, koittaa välillä sellaisia kausia (muutaman kuukauden välein), kun jotenkin äimistelee asiaa itsekseen tai läheisten kanssa: siis miten tuo mun ensimmäinen vauva on jo kohta mun pituinen, kuka tämä on??! :D

Esikoinen M aloitti viime kuussa jo toisen luokan. Edelleen niin tuoreessa muistissa vuoden takaiset tunnelmat, kun oli eka luokka käsillä ja äitillä pala kurkussa. Ensimmäisenä päivänä koulun pihalla sain pinnistettyä, mutta kotona yksin pääsi pieni liikutusitku. Siitä se pitkä koulutaival alkoi ja napanuoraa täytyi venyttää entisestään. Täytyi taas luottaa uudella tavalla – luottaa oman lapsen lisäksi myös ikään kuin vieraisiin ihmisiin ja antaa lapsen kulkea liikenteessä heidän joukossaan. Sääntöjä ja ohjeita tankattu pienen koululaisen pää täyteen. Mutta kun se lapsen mieli on niin erilainen kuin meidän aikuisten. Siksi meidän täytyy kantaa se vastuu liikenteessä ja huolehtia myös niistä pienistä siellä, vaikka ne eivät omia olisikaan. Ne on kuitenkin aina jonkun omia ja aina jollekin niitä maailmaakin tärkeämpiä ♥. Ja muistaa nämä asiat vuoden ympäri, ei vain kouluvuoden startattua.

Vuosi sitten teimme alkuun niin, että minä vein autolla esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin. Alkuun myös hain hänet koulusta autolla, kunnes aloimme tekemään niin, että hän käveli koulusta kotiin. Siitä sitten pikkuhiljaa käveli kouluun ja lopulta sai kulkea matkat pyörällä. Oli oppinut tässä naapurustossakin kulkemaan omatoimisesti jo parin vuoden ajan, joten ihan ensikertalaisena ei yksin tien päällä ollut. Näin se maailma opettaa ja koulii ja totuttaa meitä vanhempiakin uuteen; aina pieni askel kerrallaan.

Mieleen on jäänyt eräs kerta, kun olin lähdössä asioille ja ajattelin, että otan esikoisen kotimatkansa varrelta kyytiin. Jonkin matkaa edelläni ajoi auto, joka pysähtyi risteykseen ja päästi lapseni suojatien yli. Liikutuin siitä ihan valtavasti, kun näin sen tilanteeen, sillä aivan liian moni auto ajaa suojatien yli pysähtymättä, vaikka jalankulkija seisoisi suojatien alussa/tien reunassa. Pahalta tuo tuntuu erityisesti lasten kohdalla. Tuo auto kuitenkin pysähtyi ja jotenkin se näky liikutti kovasti ja on jäänyt mieleeni näin pitkäksi aikaa ♥.

Välillä tosiaan tuntuu uskomattomalta, että M on jo kahdeksanvuotias ja niin pitkä, että päänsä huitelee tuossa mun olkapään yläpuolella :D (missä välissä tuo pääsi tapahtumaan?). On luonteeltaan aika tyypillinen esikoinen (allekirjoittanut toisena esikoisena tunnistaa piirteet…): huolehtiva, vastuuntuntoinen, kuuliainen ja aivan ihana isoveli meidän kuopuksellemme.

Kuopus N täytti heinäkuussa neljä vuotta ja aloitti innokkaana jo kolmannen päiväkotivuotensa. Hän meni siis päiväkotiin, kun oli täyttänyt kaksi (Tigrun kuolinpäivänä, never forget). Hän viihtyy päiväkodissa todella hyvin (tästä isoin kiitos mukavalle henkilökunnalle) ja nauttii, kun on ikäistään leikkiseuraa – naapurustosta kun ei täysin samanikäisiä löydy. N on tosi puhelias, toimelias, sosiaalinen, rempseä, huumorintajuinen ja tarkka poika. Hyvin päättäväinen ja tietää mitä tahtoo. Kova kiire joka paikkaan ja uskon, että se juontaa juurensa siitä, kun on aina pitänyt kiirehtiä isoveljen perään! Hyvä pitämään puoliaan ja pitämään huolta siitä, että ei ikinä saa vähemmän tai mitään huonompaa kuin isoveljensä. Jos näin pääsee käymään, se kyllä näkyy ja kuuluu :D ♥.

Ei ole niin herkkä kuin isoveljensä, mutta sitten kun ne silmät ovat kyynelissä, niin niin ovat kyllä äitilläkin! Ne isot silmät punareunaisina kyyneleitä täynnä ja väpättävä leuka on vaan näky, joka viiltää sydämeeni aina ja hyvin syvältä. Ihailen kuopukseni kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, jotka on varmasti perinyt isältään. Minulle (eikä valitettavasti kovin suurta annosta myöskään esikoiselle) niitä ei ole juurikaan suotu, mutta aika hyvin tässä on kyllä näinkin neljä vuosikymmentä porskutettu, heh!

Tämä onkin todella mukavaa seurattavaa: tutkia ja tutustua poikien persooniin koko ajan enemmän ja löytää niistä tuttuja, mutta myös niitä vähemmän tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia. Ovat keskenään hyvin erilaisia luonteiltaan (välillä mietin, miten voi olla mahdollistakaan) eikä ulkonäöissäkään ole muuta yhteistä kuin identtiset nenät :D. On ulkonäköpiirteitä ja luonteenpiirteitä sekä isältä että äidiltä ja niistä on muodostunut juuri heille sopiva kokonaisuus tehden heistä juuri sen, joita he ovat. Ihania ja ainutlaatuisia ♥.