Tiedättekö sen fiiliksen, kun joulukuun alussa sataa vettä? Se fiilis iski suoraan kasvoihini tänä aamuna vähän ennen yhdeksää, kun esikoinen käveli reippaana autoon päiväkotireppu kädessään ja minä tulin perässä kantaen vauvaa turvakaukalossaan. Kun sain pojat paikoilleen takapenkille ja käynnistin auton, tulvahti autoon sellainen lämpöinen joulufiilis! Nimittäin jouluradiossa soi juuri tuolloin ihana vanhanajan White Christmas Bing Crosbyn laulamana. Sitä fiilistellen vilkaisimme esikoisen huoneesta näkyvää joulutähteä (hän on siitä niin onnessaan ♥) ja ajelimme kohti päiväkotia. Matkaa oli taitettu noin 500 metriä, kun takapenkiltä kuului Mää haluan kuunnella Hevisaurusta. Mutta minä haluaisin kuunnella tämän laulun, tämä on niin ihana joululaulu! Ei tuo oo mikään joululaulu, tuo on ristiäismusiikkia, mää haluan Hevisaurusta nyt heti ennen ku tää matka loppuu! Tämä laulu loppuu kohta, sitte kuunnellaan Hevisaurusta. Tässä lauletaan ihanasta, oikein lumisesta, valkoisesta joulusta! ♥
Ja niin me ehdimme kuunnella vielä pätkän Hevisaurustakin ennen kuin olimme päiväkodin pihalla ja näin myös päiväkotilainen oli tyytyväinen. Tässä onkin taas muutama päivä fiilistelty Hevisaurusta oikein urakalla, sillä lauantaina olimme heidän keikallaankin – jo toinen keikka tälle vuodelle ja neljävuotias oli ikionnellinen!

Mua niin huvitti tuo vertaus ristiäismusiikkiin ja pärskin sille kotona oikein huolella! :D Se tosiaan ehkä aavistuksen kuulostaa samalta kuin papin laulut täällä meillä kotona pikkuveljen ristiäisissä… Tuli mieleeni, että en halua edes ajatella sitä aikaa, kun takapenkiltä ei enää kuulu omia musiikkivaatimuksia! Voi tätä joulunodotusta noiden mun pienten, tomerien poikien kera, niin koko maailman parasta ♥.

Ihanaa joulundotusta teillekin! ♥ ♥ ♥

Meidän rakas esikoisemme, neljävuotias isoveli, on ottanut uuden roolinsa hienosti vastaan. En toki muuta häneltä odottanutkaan, mutta täytyy myöntää, että alku oli pienoinen järkytys – nimittäin pari-kolme ensimmäistä viikkoa. Esikoisen luonne tuntui muuttuneen ihan täysin vauvan syntymän myötä ja epätoivoissani itkinkin miehelle, että olen pilannut meidän ihanan pojan synnyttämällä vauvan. Hän oli hyvin levoton, rauhaton, holtiton, yliaktiivinen, villi, tuntui menevän pitkin seiniä eikä rauhoittunut oikein millään tavalla. Hän muuttui myös kovin äänekkääksi. Teimme miehen kanssa parhaamme, jotta hänet tulisi huomioitua jatkuvasti. Vauva oli luonnollisesti hyvin sidottuna minuun ja oli lähes koko ajan sylissäni – se ei helpottanut neljävuotiaan oloa. Silti puheissani huomioin häntä paljon ja puhelin hänen kanssaan niitä näitä kuten ennenkin. Pyysin useita kertoja päivässä häntä kainalooni ja/tai halaukseen ja hoin, kuinka valtavan rakas hän minulle on. Ja kuinka onnellinen olen, että olen päässyt kotiin hänen luokseen (alkumme kun oli kodin ja osaston välillä ravaamista…).

Hänessä oli myös lähes jatkuvasti pinnan alla pientä tai suurempaakin kiukkua, joka purkaantui yllättävissä tilanteissa eikä ole yhtään hänen tapaistaan. Hän kiukkuili myös vieraillemme meidän vanhempien lisäksi. Koskaan näiden kahden kuukauden aikana hän ei ole vielä vauvaan kiukkua kohdistanut, mikä kertoo terveestä reaktiosta ja suhtautumisesta asiaan. Hän kokee meidät vanhempansa turvallisina aikuisina, joille uskaltaa äksyillä vähän kovemmastikin ja toki ne purkaukset vastaanotammekin. Huomattavasti hän on kuitenkin noista alkupäivistä jo rauhoittunut, mutta uskon, että päälle on nyt hiipinyt uhmaikä. Hänellä ei vielä oikein ole kummoisempaa uhmaa päällä ollutkaan, vaan aina asiat selittämällä on kaikki tilanteet suht vaivattomasti ratkenneet. Nyt on kuitenkin selvästi uhmavaihe päällä ja lempisana on “e”. Voisitko tuoda… Voisitko auttaa… Tekisitkö nyt tämän… “E.”

Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi tilanne synnäriltä, kun esikoinen oli lähdössä isänsä kanssa kotiin yöksi. Mies oli tuohon asti ollut synnärillä perhehuoneessamme ja esikoinen vanhemmillani, mutta tuoksi neljänneksi yöksi päätimme, että heidän on aika mennä kotiin. Luulimme, että olisimme vauvankin kanssa jo päässeet kotiin, mutta vauva alkoi kellertää ja hänen piti jäädä vielä yhdeksi yöksi tarkkailuun. Bilirubiiniarvot eivät kuitenkaan olleet sinivalohoitoa vaativalla tasolla, joten seuraavana päivänä kotiuduimme. Esikoinen oli tuona iltana kuitenkin hyvin pettynyt ja surullinen, kun emme päässeetkään kaikki kotiin yöksi, vaikka olimme niin luulleet. Hän oli synnärin iltapalan aikana hyvin levoton ja keksi syitä lykätä kotiinlähtöä. Sitten perhehuoneessamme, kun lähdön aika koitti, näin miten valtavasti hän yritti pidättää itkua. Yritti näyttää niin reippaalta ja niin isolta, vaikka on kuitenkin vasta neljä ja minulle aina pieni ♥. Kun sanoin, että saa itkeä jos itkettää, hän juoksi syliini itkien niin katkerasti ja ikään kuin helpottuneena, etten unohda sitä tilannetta koskaan. En todellakaan voinut pidätellä omaa itkuani, vaan siinä me halasimme toisiamme molemmat vuolaasti itkien. Kerroin, että itku johtuu ikävästä eikä siinä ole mitään pahaa. Ja että kuinka valtavasti minäkin häntä ikävöisin ja kuinka ihanaa sitten onkaan olla taas yhdessä. Pidän hyvin tärkeänä sitä, että lapsi oppii jo kotona näkemään erilaisia tunteita ja käsittelemään niitä. On minulle hyvin vieras ja kamala ja kylmä ajatus, että äiti ei saisi itkeä lapsensa nähden. Siten en halua lapsiani kasvattaa, sillä se jättää lapseen jälkensä ja ulottuu aikuisuuteen saakka.

Vielä hieman nyyhkyttäen hän lähti halaustemme jälkeen isänsä kanssa kotiin. Katselin, kuinka he kävelivät vierekkäin sairaalan pitkää käytävää poispäin. En sanonut mitään, mutta poikani aavisti ja katsoi taakseen. Lähetin hänelle monia lentosuukkoja ja kuulin hiljaista käytävää pitkin hänen nyyhkytyksensä. Koskaan aiemmin sydämeeni ei ole sattunut noin pahasti kuin tuolloin. Kun jouduin olemaan vielä yhden yön erossa esikoisestani, kun jo ne kolmekin yötä olivat olleet niin tuskaa. Mietin siinä, että tätä tämä useamman lapsen äitiys nyt sitten on: joudun hyväksymään ajoittaisen riittämättömyyden tunteen. Olla toisen lapsen luona, vaikka toinenkin minua niin paljon tarvitsisi.

Kaksi viikkoa vauvan syntymän jälkeen olivat hyvin rankkoja henkisesti. Henkinen kipu oli paljon pahempaa kuin sektiokipu, joka oli muutenkin tällä toisella kierroksella huomattavasti lievempää. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että esikoisellani oli useita kuukausia ennen vauvan syntymää hyvin vahva äitivaihe; vain äiti kelpasi joka paikkaan ja tilanteeseen. Aina se ei toki mahdollista ollut, mutta hyvin usein joustin ja annoin aikaani pojalleni niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tietäen, että vauvan syntymän jälkeen se ei ehkä olisi niin helppoa.

Jouduimme vauvan kanssa lastenosastolle vain pari päivää kotiutumisemme jälkeen. Mies ja poika vierailivat siellä toki päivittäin luonamme. Koin tuon erossaolon esikoisestani todella pahana. Sairaalahetkinä tankkasin hänen läheisyyttään ja yritin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa mm. käyden hänen kanssaan kaksin leikkipaikalla. Kerran leikkipaikalla ollessamme hän nousi yhtäkkiä ylös lattialta ja lähti kävelemään huonettamme kohti kysyen Missä mun isi on?. Jäin paikoilleni istumaan. Tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt puukon sydämeeni. Niin lyhyessä ajassa, vain viikossa, asiat olivat muuttuneet niin paljon. Ehkä hieman typerää, mutta murehdin, saanko enää koskaan niin läheisiä välejä esikoiseeni kuin mitä ne ennen vauvan syntymää olivat. Nyt, kun vauva on kahdeksan viikon ikäinen, on tilanne taas normalisoitunut. Kuulen taas päivittäin: Äiti mää rakastan sua niin paljo että sinne Menorcalle ja takaisin. Toivottavasti hän tietää, että mitkään määrät eivät riitä kertomaan omasta rakkaudestani! ♥

Pahoina ja vaikeina hetkinä sekä päivinä mietiskelin, että tämä meidän rakkaus auttaa meidät näiden vaikeiden hetkien ylitse ja nyt voin todeta, että niin se taisi tehdä. Isoveli ei ole vielä kertaakaan osoittanut olevansa mustasukkainen pikkuveljelleen, vaan hän on aidosti onnellinen, kun halaan ja pusuttelen vauvaa. Hän sanoo usein Ihana äiti ku annoit vauvalle pusun! Hän suhtautuu vauvaan hyvin huolehtivaisesti ja on ollut alusta asti innoissaan mukana vauvaa hoitamassa. Heiluttelee vauvan sänkyä, näyttää vauvalle hymynaamaa, laittaa tuutulauluja soimaan jne. Olemme keksineet hänelle omia pieniä askareita, joita hän voi vauvan kanssa toteuttaa, jotta hän voisi näin osallistua enemmän vauvan elämään.

Jännitin valtavasti päiväkodin alkua kesäloman jälkeen, koska sen ajankohta osui niin lähelle vauvan syntymää. Vauva syntyi 27.7. ja päiväkodin oli määrä alkaa elokuun ensimmäinen päivä. Lykkäsimme aloitusta viikolla, jotta ehdimme aloittaa kotielämän koko perheen voimin ennen päiväkotia. Päiväkodissa odotti vielä kaiken kukkuraksi siirto isompien ryhmään, joten sekös äitin sydäntä riipaisi. Kuitenkin tämä suuresti jännittämäni asia sujui aivan loistavasti, paremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan! Ei mitään ongelmia ja sosiaalinen ja reipas pikkumies sujahti osaksi uutta päiväkotiryhmää tuosta noin vain. Hän on edelleen päiväkodissa kolme päivää viikossa ja se on kyllä ollut pelastus meille kaikille! Erityisesti päiväkotilaiselle itselleen tuntui olevan tärkeää, että jokin arkirutiini säilyi ennallaan ja että hänellä edelleen oli jokin oma juttunsa. Tuon ikäiselle olisi ollut suorastaan rangaistus jäädä kotiin katsomaan, kun äiti tissittelee vauvaa. Nimittäin kolmen viikon iässä kun iski ensimmäinen tiheän imun kausi niin huhheijaa! Se oli maanantaipäivä ja istuin vauva tissillä 11 tuntia! Poistuin kotoa kaksi kertaa 20 minuutiksi kerrallaan: postiin ja kauppaan. Vauva itki eikä ollut tyytyväinen kuin rinnalla. Onneksi äitini oli meillä tuolloin käymässä, niin saimme syödyksi :D. Esikoisella sattui nimittäin olemaan vapaapäivä päiväkodista ja hän “sai” todistaa tuota tiheää imua aamusta iltaan. Kun hän kävi illalla nukkumaan, lauleskeli hän sängyssään Vauva se tykkää tissistä! 

Kun olimme ensimmäistä yötä kaikki kotona, itki vauva tietysti yöllä nälkäänsä. Koska imetys oli silloin vielä täysin hakusessa (kirjoitan tästä myöhemmässä vaiheessa lisää), ehti vauva itkeä hieman pidempään. Isoveli käänsi sängyssään kylkeään, painoi tyynyn korvalleen ja tokaisi Mää en enää kestä tätä meteliä! Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen kotiyö :D.

Monenlaista on tälle aikutaipaleelle mahtunut, sen voin kertoa! Onneksi enemmän kuitenkin niitä ihania ja hauskoja juttuja. Vauva on ihana hymypoika, joka jo kovasti jutustelee omalla valloittavalla kielellään. Isoveli puhuu hänelle ihan erityisen hempeällä äänellä. Olen niin onnellinen noista kahdesta ♥.

Raskauteni viimeiset hetket ovat olleet lämpimien kesähelteiden vuoksi vähän turhankin haasteellisia. Lämmön kanssa olisin kyllä huomattavasti paremmin pärjännyt, jos edes kotonamme olisi ollut viileää, mutta kun sisätiloissakin on +29 – 30 astetta, ei viilennystä ole ollut kotonakaan saatavilla. Ilmalämpöpumpun päätimme hankkia jo yli kaksi viikkoa sitten pelkän viilennysominaisuuden vuoksi, mutta joka paikassa oli valtavat asennusjonot! Vihdoin mies löysi ylivieskalaisyrityksen, joka pääsi asentamaan meille Mitsubishin ilmalämpöpumpun viikossa. Tänä aamuna klo 8 oli asentaja oven takana ja voi kuinka toivottu ja odotettu vieras hän olikaan! :D Nyt olemme tämän päivän nauttineet huomattavasti viileämmästä huoneilmasta, joten eiköhän tämä tästä. Enää en tarvitse pakastimesta kauratyynyjä, en viittä kylmää suihkua/päivä, en kylmiä ja märkiä harsoja viilennykseen…

Lämpö on pahentanut myöskin alaselkäsärkyäni huomattavasti ja tällä viikolla on ollut pari päivää, kun olen voinut kävellä vain erittäin vaivalloisesti. Muutama turhautunut kipuitkukin on tähän viikkoon mahtunut, mutta viimeisiä kuulkaas viedään! Hirveästi olisi ollut vielä tekemistä ennen vauvan syntymää, mutta kaikkea en ole ehtinyt eikä kaikkeen ole voimat riittäneet, sillä töitäkin olen vielä eiliseen asti tehnyt. Oikeastaan vielä tänäänkin hieman paperihommia… Oi tätä naisyrittäjän elämää!

On täytynyt vain hyväksyä se, että kaikkea ei ehdi ennen vauvan syntymää ja jatkamme näitä hommia sitten nelihenkisenä perheenä. Vauva ei huonettaan vielä kaipaa, hänelle riittää lähinnä äidin läsnäolo. Itse olisin toki nauttinut, jos olisin voinut valmistella vauvan huonetta jo näin odotusaikana. Olisi ollut ihanaa tuoda vauva kotiin, jossa on hänelle huone valmiina! Osa hänen tavaroistaankin on vielä varastossa, mutta eiköhän niidenkin pariin sitten aikanaan ehdi…

Jotenkin niin valtavan erilaista tämä toinen odotusaika esikoisen odotukseen verrattuna! Hänelle kaikki oli valmiina hyvissä ajoin; kaikkea ehti – fiilistelläkin. Nyt on ollut ajoittain jotenkin huono omatunto, kun tämän vauvan odotusaika on mennyt hirmuisessa arkikiireessä eikä fiilistelylle ole juuri ollut aikaa. Mutta näin se kai menee, muillakin… Kun on se esikoinenkin tässä elämässä jo ♥. Toki tästä odotusajasta on tehnyt ainutlaatuista se, että olen voinut fiilistellä tätä pikkuveljen odotusta esikoiseni kanssa!

Kiireestä ja valmisteluista puheenollen; ostimme vauvalle turvakaukalonkin vasta pari päivää sitten – ei yhtään viime tipassa! Päädyimme tälläkin kertaa Maxi-Cosin kaukaloon; uuteen malliin Pebble Plus. (Esikoisella oli Pebble.) Olimme tuohon kaukaloon esikoisenkin aikana erittäin tyytyväisiä, joten en nyt oikein muita vaihtoehtoja edes katsellut. Siihen ostimme 2wayPearl-telakan. Nauratti, koska olimme miehen kanssa paikallisessa lastentarvikeliikkeessä kuin ensikertalaisia ja myyjä sai näyttää meille lähes kaiken kaukalon telakkaan kiinnityksestä lähtien :D. Näin sitä neljässä vuodessa asiat unohtuvat…

Muistatte varmastikin neljän vuoden takaa synnytyspelkoni. Se on ollut läsnä tässäkin raskaudessani ja monenlaista vaihetta on käyty läpi. En ole kuitenkaan tällä kertaa tullut jakaneeksi tunteitani täällä blogissani ja siihen on monta syytä: ajanpuute, helteet ja se, että olen käsitellyt asiaa toisin. Jälkeenpäin voisin näistä tännekin kirjoitella, jos siltä tuntuu.

Synnärille en aio läppäriä viedä mukanani, näillä näkymin vain kännykän ja tabletin, mutta niillä en tykkää postailla, joten kuulumisia pääsee seuraamaan nopeammin Instagramin ja Facebookin kautta. Kun ajattelenkin synnytystä ja niitä osastopäiviä, kurkkua kuristaa edessä oleva ero esikoisestani. Kyllä tulee olemaan pitkiä ja raastavia päiviä, meille molemmille! Olemme niin tiivis kaksikko, että joskus jopa luemme toistemme ajatuksia. Jännitän kovasti, miten hän minua ikävöi, sillä hänellä on jo hyvin pitkään ollut todella vahva äitivaihe päällä. Mutta kaiken tuon jälkeen on maailman ihaninta tulla kotiin molemmat pojat kainalossani ♥.

Mutta nytpäs taidamme lämmittää saunan pitkän tauon jälkeen, kun täällä on vihdoin sisäilma vain +23 asteessa!

Mukavaa viikon jatkoa! :)