Sain tässä yhtenä päivänä kivan yhteydenoton Kokkola-lehden toimittajalta. Hän kysyi, suostuisinko sisustusaiheiseen haastatteluun heidän Kotona-juttusarjaansa. Toki suostuin, tästä jää ihana muisto meille kaikille – lapsista puhumattakaan! Edellisen kerran kotimme on ollut esillä samaisessa lehdessä vuonna 2013 esikoista odottaessani ♥.

Haastattelu ilmestyy huomisessa Kokkola-lehdessä, mutta haastattelun nettiversio on jo luettavissa täällä. Näin korona-aikana haastattelu toteutettiin puhelimitse eikä kuvaajakaan vieraillut kotonamme, vaan jutussa käytettiin minun ottamiani kuvia. Niitä on haastattelussa enemmänkin kuin tässä postauksessani.

Onpa mukavaa tämä nykyaika tässäkin suhteessa: myös kaukana asuvat ystäväni ja tuttavani pääsevät lukemaan jutun, koska se on vain yhden klikkauksen päässä!

Tänään meidän pieni N täytti 1,5 vuotta! Toisaalta tuntuu, että tämä aika on ollut pari silmänräpäystä, mutta toisaalta tämä aika tuntuu ainakin viideltä vuodelta. Ne ensimmäiset viikot, kun hän oli syntynyt, tuntuvat järkyttävän kaukaisilta!

N lähti kävelemään vuoden ja kolmen kuukauden iässä – kuukautta aiemmin kuin isoveljensä. Sen jälkeen ei ole juuri paikoillaan pysynyt. Kuvaa on hankala saada, kun kaveri on niin liikkuvainen… (Postauksen ensimmäinen kuva on otettu joulukuun lopussa ja silloinkin oli vauhti päällä.)
Puhumaan hän alkoi hieman myöhemmin kuin esikoisemme. Sitten kun puhetta alkoi tulla, tuli uusia sanoja kuin sieniä sateella ja nyt hänen sanavarastossaan on jo 30-40 sanaa. Lauseista on kuultu ensimmäisinä: ”Hyi, kakka!” Heti perään tuli kolme muutakin lausetta: Ei oo täällä. Ei mennä. Ja kissoille sanoo usein Pois täältä. Jälkimmäisin tainnut tarttua tilanteista, kun olemme hätistelleet kissoja pois keittiön tasoilta…

Ensimmäinen sanansa taisi olla isoveljen nimi, joka liikuttaa mua kovasti ♥. Se kertoo siitä, kuinka valtavan tärkeä M hänelle on! Ovat niin läheiset ja myöskin taistelevat sen mukaisesti useita kertoja päivässä… Ajattelin, että näinkin iso ikäero (neljä vuotta) ehkäisisi riitoja, mutta e-hei! Kaksi melko temperamenttista kaveria vastakkain, niin lopputuloksen voi arvata… Eikä meidän pikkuveli ole mitenkään periksiantavaa sorttia – kuka mulle sanoikaan, että kuopukset antaa helposti periksi?! Ei tämä kuopus ainakaan :D. Sanoinkin eräänä päivänä yhdelle ystävälleni, että osaapahan ainakin pitää puolensa päiväkodissa ja lisäsin, että ehkä huolettaa ne muut lapset, että miten he siellä pärjäävät, heheh!

Vierailimme tänään poikien kanssa mummuni luona ja siellä sanoin mummulle, että tämä nätti naama on vain hämäystä: pinnan alla kuohuu, sillä siellä on kunnon tulisielu! Mummu tuumasi siihen N:lle: Ookko sää tullu äitiin? Toki mummu sanoo näin, sillä hän ei tunne miestäni yhtä hyvin kuin tuntee minut… Että kyllä on ainakin osa tulisielusta tullut isänkin puolelta! ;)

Tämän kuvan otin tänään aamupäivällä, kun ulkoilimme ennen lounasta. Yllättävän kylmältä tuntui -10 asteen pakkanen näin yllättäen ja tämän omituisen lämpimän talven keskellä!

N puhuu jo hyvin useita sanoja ja ilmaisee tosi hyvin tahtoaan. Vettä halutessaan kuuluu pettä. Vettä on niin mukava hörppiä oikeasta lasista! Maito-sanan oppi sanomaan tänään hyvin selvästi. Mammaa on osannut pyytää jo kuukausia… Se kuuluu kyllä useimmiten dramaattisesti venyttäen näin: ma-ha-ha-mmmaaammaammmaaaah. Miehen mielestä siksi, koska se on niin tunnepitoinen asia :D.

Syliin tahtoessaan hokee kädet ojossa liii, liii. Ruokaa pyytäessään sanoo namnam, namnam. Myöskin sanat täällä, pallo, pöllö, kuu, mummu, pappa, paita, hei, peitto, kukka, kirja kuullaan päivittäin. Juuri ennen iltapesuja halusi kirja kädessä isänsä syliin sanoen: Kiija, liii, kala. Halusi siis lukea kirjaa sylissä ja kyseisestä kirjasta haluaa aina ensimmäisenä etsiä kalan!

Viimeisen kuukauden aikana sanavarastoon on tullut hauska ”Niin!” Kun joku sanoo, että lähdetäänkö ulos, tuumaa hän Niin! ja on jo menossa. Tai jos joku kehuu ruokaa, komppailee hän heti Niin! Se on monikäyttöinen sana ja sopii lähes minkä tahansa lauseen perään! :D Tässä kuulkaas huomaa hyvin, mitä itsellä tulee usein hoettua, kun ne kuulee tuon taaperon suusta…

Yksi hänen uusimmista sanoistaan on äitiä tarkoittava täiti ♥.
Syvälle sydämeen talletan tuon sanan muiston.
Ihan kuten esikoisenkin ensimmäisen äiti-version: äääwihh.

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon!