Toisen poikamme kastejuhlaa vietettiin kauniin aurinkoisena päivänä syyskuussa. Hänen syntymäpäivänsä oli 27.7. ja kastejuhlaa vietettiin kivalla päivämäärällä 29.9. Kuten esikoisenkin, myös kuopuksemme kastejuhlaa vietettiin meillä kotona. Huomattavasti helpommalla pääsisi, jos juhlapaikka olisi kirkko & seurakuntakoti, mutta meidän makuumme se tuo kastejuhlaan liian kylmän fiiliksen. Lämpimästi ja kotoisasti kotona on parempi! ♥ Apua järjestelyihin sain sekä omalta että miehen äidiltä – muuten olisin ollut hieman pulassa tissillä tuohon aikaan hyvin paljon viihtyvän pienen kanssa. Äitini leipoi suussasulavia herkkuja, kun miehen äidin kanssa hääräsimme meillä kotona ja loihdimme kotimme kastejuhlaan sopivaan asuun juhlia edeltävänä päivänä. Huomattavasti pienemmällä stressaamisella hoitui tämä kastejuhla kuin esikoisen! Kukatkin hain vasta juhlia edeltävänä päivänä, kun taas esikoiselle tilasin ne pari viikkoa etukäteen :D. Siivoukset hoiti kotisiivoojamme ikkunanpesuineen kaikkineen ja äitini lisäksi tarjoiluista vastasi luottopaikkamme Hyvä Kakku! Kastejuhla hoitui periaatteella Jos jotain voin ulkoistaa, ulkoistan. Ja ihana juhla siitä tulikin! ♥

Valitsin tällä kertaa kukkakimppuihin sinistä hortensiaa ja herkkää valkoista harsokukkaa. Pienempi kimppu koristi kastepöytää takan edustalla ja isompi kimppu tarjoilupöytää. Tarjoilupöydän hortensiat muodostivat pöydän keskelle sydämen:

Jotain samaa piti olla kuin esikoisenkin kastejuhlassa ja se oli tämä ruusuasetelma, johon miehen äiti lyhensi ruusut. Lidlin upeat, valkoiset viiden euron ruusut – ei uskoisi! :D Esikoisen kastejuhlasta tallessa olivat vielä nuo siniset satiininauhat ja valkoinen helminauha, jonka kiepsautin ruusujen päälle. Ruusuasetelma koristi kastejuhlan sivupöytää, johon lahjat kerääntyivät. Mm. äitini tekemä taulu – samanlainen taulu omistuskirjoituksen kera löytyy nyt molemmilta pojiltani.

Mitäs löytyikään tarjoilupöydästä? Sieltä löytyi äitini tekemä kinkkuvoileipäkakku, joka kävi kaupaksi kuin kuumille kiville! Lisäksi suolaista löytyi lauantaipiirakan ja lihapasteijoiden muodossa. Täytekakuksi olen aina haaveillut kaksikerroksista kakkua ja koska lasten synttärijuhliin se olisi ehkä vähän liikaa, päätin tilata sellaisen nyt kastejuhlaan! Halusin valkoisen kakun vaaleansinisin helmin ja rusetein ja sellaisenhan Hyvä Kakku loihti ♥. Täytteenä tässä olivat syksyn teemaan ihanasti sopivat kinuski- ja puolukkamousset, nams!

Toiseksi kakuksi tilasimme heiltä suklaisen Geisha-kakun ja oi että, tämä kyllä maistui niiiin herkulliselta ja taisi nousta makeista herkuista kaikkien suosikiksi. Tiedättekö sen tunteen, kun joskus jotain kakkua maistaessaan tekee mieli maistaa lisää. Sormin. Ja taas lisää. Molemmin käsin. Ja sitten nuolla ne sormet, kun kakku on syöty. Jep, sellaisen fiiliksen tuo kakku synnytti! Superkauniskin kakku oli:

Takaa pilkisti vielä äitini tekemä appelsiinikuivakakku. Lisäksi pöydästä löytyi muutamia keksejä, jotka visualisti oli valinnut lähinnä värien perusteella (mm. vaaleansiniset Carneval-keksit päällimmäisinä :D).

Pikkuveli kantoi yllään isoveljelleen kesällä 2014 hankkimaamme pellavaista kastemekkoa:

Pappi oli tällä kertaa eri, toivoimme miespappia, joka oli osalle juhlavieraista entuudestaan tuttu mm. suvun muista juhlista. Alkuvirtenä lauloimme Ystävä sä lapsien (kuten esikoisenkin juhlassa) ja loppuun olin valinnut laulun, jota mummuni lauloi minulle esikoiseni vauva-aikana. Se kuulosti niin upealta miesäänen säestämänä ja tuon laulun esitys tuli mummulleni kivana yllätyksenä. Laitan tähän loppuun vielä tuon kyseisen laulun sanat viimeistä säkeistöä lukuunottamatta, sillä sitä emme kastejuhlassa laulaneet. Tämän laulun aikana itki kyllä yksi jos toinenkin ♥.

Nyt kerron mä sulle lapseni,
miten kaunis on taivahan enkeli.
On kutrinsa välkkyvän kultaiset
ja siipensä hohtavan valkoiset.
Mitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain.

Nyt kerron mä sulle, lapseni,
miten toimivi taivahan enkeli:
Kun äiti on lapsella sairaana,
niin enkeli hoitaapi lapsosta.
Sitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain.

Kun kouluun sä kuljet, lapseni,
sua seuraapi taivahan enkeli.
Hän vierelläs käy aina varjellen,
sua, lapseni, pieni ja hentoinen.
Sitä vartenpa vain
ovat enkeliparvet valveilla ain.

– Tuntematon –

Tuota kun lauloimme, tirautin muutamia kyyneleitä. Vauva oli sylissäni ja esikoinen ihan vieressäni. Katseli minua ja yritti hymyillä kovasti, etten enää itkisi :D. Hän muistaa vieläkin, miten pappi lauloi pikkuveljen olevan pieni ja hentoinen ♥. Esikoisellamme oli tärkeä tehtävä: hän sai kasteen jälkeen kuivata pikkuveljen pään. Pappi oli aivan ihana ja tykkäsin erityisesti siitä, miten hän huomioi 4-vuotiasta isoveljeä. Ihana juhla meillä oli, sydäntä lämmittää muistella! ♥

*Osa tarjoiluista saatu blogilahjaksi. 

Kuten viime heinäkuisen vauvamme synnytyskertomuksessa kerroinkin, joutui poikamme teholle reiluksi vuorokaudeksi heti synnyttyään. Vaikka minulla oli suunniteltu sektio, oli vauvan asento sellainen, että hän syntyi jalat edellä ja ehti vetää lapsivettä keuhkoihinsa sillä sekunnilla, kun jalat ja peppu osuivat ilmaan. Tästä aiheutui hengitysvaikeuksia ja hän matkasi vauvateholle happitukeen ja tarkkailuun. Siellä hän tottui vuolaasti virtaavaan tuttipulloon ja tuttikin oli heti suuhun laitettu. Pienesti kauhistelin asiaa mielessäni, kun sen syntymäpäivän iltana huomasin. Väkisinkin aloin asiaa stressaamaan, sillä tiesin, että kun vauva ei ole vielä päässyt kunnon imuotetta rinnalla treenaamaan, vaikeutuu se valtavasti. Ja voi mitä ongelmia siitä meille tulikaan! Siitä seurasi kolmen viikon ympärivuorokautinen imetystaistelu, jossa itkin vuorotellen vauvan kanssa, useimmiten jopa yhtä aikaa. Koin valtavaa turhautumista, epätoivoa, epäonnistumisia yksi toisensa perään…

Lopulta saimme imetyspolin imetysohjaajan kotiimme kotikäynnille. Ihana Monica saapui eräänä perjantaina ja näki käytännössä, mitä ongelmamme piti sisällään. Vauva karjui tissillä selkä kaarella, aloitti useimmiten huudon jo silloin, kun hoksasi, mitä yritin. Ei raukka osannut napata tissistä kiinni, ei millään. Yritin vaikka ja mitä ja imetysohjaajakin sanoi, että yrityksen puutetta tämä ei todellakaan ollut. Yritin niin monia imetysasentoja kuin ikinä vain keksin, rintakumella ja ilman, ennen pullomaitoa tai pullomaidon jälkeen. Molemmissa tavoissa kun on puolensa… Välillä vauva onnistui saamaan imetysotteen ja olin onneni kukkuloilla! Nytkö tämä lähtee käyntiin! Kunnes parin tunnin päästä koin jälleen uuden pettymyksen ja epäonnistumisen tunne oli valtavan voimakas. Kerroin imetysohjaajalle, että vaikka yhteen päivään mahtuisi neljä onnistunutta imetyskertaa, mutta kun tulee se yksi epäonnistunut kerta, jyrää se ne onnistuneet kerrat heti alleen.

Pumppasin vauvalle kaikki maidot alusta lähtien – kynnys korvikkeeseen oli jostain syystä korkea. Koin, että onnistuin edes jossain, kun sain kuitenkin tarjota vauvalle omaa maitoani. Pumppasin päivisin ja pumppasin öisin. Mies oli kolme viikkoa vauvan syntymästä eteenpäin isyyslomalla, joten hän heräili kanssani öisin vauvaa syöttämään. Istuimme olohuoneen sohvalla vierekkäin. Hän syötti vauvalle pullosta aiemmalla herätyksellä pumppaamaani maitoa ja minä pumppasin maitoa seuraavaa kertaa varten. Kaapissa oli varmuuden vuoksi kaksi korvikepurkkia, sillä pelkäsin, että joskus maitoa ei tulisikaan riittävästi ja tärkeintä oli luonnollisesti se, että vauva saisi ravintoa! Se oli selvästi sellainen henkinen motivaattori ja tsemppari; riitti että tiesin korvikkeiden olevan kaapissa ja näin oma maito riitti.

Ilman mieheni 100 % tukea en olisi varmasti onnistunut imetyksessä. Voitte varmasti kuvitella, miten nuo ensimmäiset viikot elämämme oli täynnä pelkkää imetystä? Sehän on muutenkin, sillä oikeastaan ensimmäiset kaksi kuukautta on vauvalle maidontilailuaikaa ja hänen kuuluukin asua tissillä, mutta nyt siinä oli mukana sellainen pieni pakotus ja stressi. Mies hoiti kodin ja ruokapuolen, vietti paljon aikaa esikoisemme kanssa. Uskon, että hänelle vahvana motivaattorina toimi ne öiset pullosyöttökerrat :D. Imetetyn vauvan yöheräilyt on meidän kodissamme äidin heiniä, joten mies saisi nukkua, kuten esikoisemmekin vauva-aikana. Toki imetyksessä on satoja muitakin hyötyjä ja hyviä vaikutuksia sekä minun että vauvan terveyteen! Että ilman muuta tehokkaita motivaatiotekijöitä nekin.

Koska elämäni oli tuolloin pelkkää imetystä ja siitä stressaamista, päätimme mieheni kanssa, että aloitan työt pikkuhiljaa. Tuolloin synnytyksestä oli kulunut tasan kaksi viikkoa. Vauva kun nukkui suurimman osan ajasta, jäi päiviin aina pari tuntia työntekoaikaakin esikoisen kanssa olemisen, kotitöiden ja sektiohaavan hoidon (= suihkuttelu ja ilmakylpy) lisäksi. Koin, että työnteko oli suuri helpotus minulle! Sain välillä pienen hetken uppoutua ihan joihinkin muihin asioihin ja kerätä siinä samalla ns. imetysvoimaa :D.

Pidimme kirjaa syöttökerroista: mihin kellonaikaan vauva oli syönyt pullosta ja montako millilitraa ja kuinka kauan hän oli syönyt tissiä. Kun imetysohjaaja tuli toisen kerran kotiimme, oli maanantai. Hänen ensimmäisestä vierailustaan oli kulunut kolme päivää ja muutos oli valtava! Hän ei ollut uskoa, että kyseessä oli sama vauva! Nimittäin tuon viikonlopun omistin imetykselle ihan täysin. En juurikaan poistunut kotoamme, vaan rakensin makuuhuoneeseemme ns. imetyspesän, jossa vietin aikaa vauvan kanssa herkkuja syöden ja lemppariohjelmia katsellen. Ajattelin, että nyt taas sitä sisua kehiin enkä varmasti anna periksi! Lauantai-iltapäivänä keksin erään keinon, jolla sain taltutettua vauvan raivon. Minulla oli pullossa pumppaamaani maitoa, jota ruiskutin pienesti vauvan suuhun, kun hän raivosi. Raivo lakkasi ja samantien tyrkkäsin rinnan hänen suuhunsa :D. Tätä toistin joka imetyskerralla – aina se ei toiminut, mutta useimmiten toimi! Näin pikkuhiljaa vauva alkoi yhdistämään rinnan ruokaan, joka oli meillä ollut se ongelma: hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, että ruoka tulee rinnasta, kun oli teholla tottunut pulloon ja saanut toki siitä tehopätkän jälkeenkin suurimman osan ravinnostaan. Muistan aina sen innokkaan hamuamisen, kun tuttipullon nokka osui hänen huuliinsa. Ja vastaavasti sen raivon, kun tissi osui hänen huuliinsa. Tuntui niin pahalta ja luonnottomalta. Tiesin, että minussa ei ollut mitään vikaa, mutta silti se välillä tuntui siltä. En ollut etukäteen tiennytkään, että imetys olisi minulle niin ratkaisevan tärkeä asia. Enkä ollut tiennyt, että sen kanssa voisi olla niin valtavia ongelmia! Se ei todellakaan aina mene niin, että tässä on vauva, tässä on tissi ja ei muuta kuin syömään! Onnekas saan olla, että esikoisen kanssa imetys sujui heti alusta lähtien kuin valssi!

Mietin sitäkin, että jos olisin kohdannut moisia imetysongelmia esikoiseni kanssa, olisin ihan varmasti luovuttanut jossain vaiheessa. Imetysohjaaja ja neuvolan terveydenhoitaja ylistivätkin useita kertoja, miten sinnikäs ja sisukas olin ja miten moni olisi jo sata kertaa tarttunut korvikepurkkiin. Sain niistä lisäpotkua ja toki aiempi, täydellisesti onnistunut imetystaival oli myös hyvin suuri motivaattori. Tiesin esikoisen ajalta, miten valtavan helppoa ja vaivatonta ja nopeaa ja mutkatonta ja terveellistä imetys onkaan! Ei mukana kulkevia korvikkeita eikä tuttipulloja. Riitti, kun tissit kulkivat mukana :D.

Pakko tähän väliin mainita, että mieheni lisäksi suuri tukijani imetystaipaleemme alussa oli ihana ystäväni, joka on Imetyksen tuki ry:n imetystukiäiti. Hän neuvoi ja opasti, jakoi vinkkejään, tuki ja tsemppasi. Iloitsi kanssani onnistumisista ja lohdutti epäonnistumisista minkä omilta pieniltä lapsiltaan ehti. En ikinä unohda hänen tukeaan ja sitä, miten hän oli aina viestin päässä auttamassa. Kiitos niin paljon Jenna! ♥

Imetysohjaaja punnitsi vauvan molemmilla vierailukerroillaan ja painoa oli sen viikonlopun aikana tullut todella paljon! Näin ollen hän oli sitä mieltä, että saimme heti purkaa pullomaidot kokonaan pois ja mennä pelkällä imetyksellä. Pyysin vielä yhden punnituksen neuvolasta oman mielenrauhani vuoksi ja edelleen poika kasvoi silmissä! Hän pääsi sitten kunnolla tissin makuun ja siitä seurasikin valtava kasvutahti noin 1kg/kk ja se taas tiesi hänelle vatsavaivoja seuraaviksi viikoiksi… Niistäkin selvisimme lopulta useiden vyöhyketerapiahoitojen avulla ja toki myös aika auttoi! Kunnes sitten mahavaivojen hellitettyä starttasivat “nelikuisen yöhulinat” kolmen kuukauden iässä :D. Yhtä vaihetta vaiheen perään, mutta toki huomattavasti enemmän niitä ihania, onnen ja rakkauden täyteisiä hetkiä ♥.

Tästä kolmen viikon uurastuksesta ja muutenkin ihan vain toisen poikamme syntymän kunniaksi ostin itselleni muistoksi nahkaisen Cuero Designin lepakkotuolin ♥. Tuolia katsoessani mieleeni muistuvat aina ne ensimmäiset, erittäin haasteelliset päivät ja viikot. Huh mitä tunnemyrskyä se olikaan! Jo pelkästään uuden vauvan syntymä ja esikoisen totutteleminen asiaan ovat isoja asioita, mutta siihen vielä nämä erinäiset haasteet päälle niin sanotaanko vaikka näin, että soppa oli valmis :D.
Niinä ensimmäisinä viikkoina mietin usein sitä, että oli pullovauvassa hyviäkin puolia (niitä kun oli välillä pakko oman jaksamisen vuoksi etsiä). Nimittäin pulloruokitulle vauvalle muodostuu selkeämpi uni- ja valverytmi kuin täysin imetetylle vauvalle. Hän söi noin 2-3 tunnin välein ja aika lailla nukkui väliajat pieniä hereilläolohetkiä lukuunottamatta. Näin ollen omistin nuo väliajat hyvin pitkälti esikoiselleni. Kävimme hänen kanssaan kaksin kaupassa, vietimme kylpy- ja saunailtoja jne. Uskon, että niillä oli suuri merkitys hänen sopeutumisessaan uuteen isoveljensä rooliin.

Viime sunnuntaina kuopuksemme täytti kuusi kuukautta ja samana päivänä tuli täyteen myös puoli vuotta täysimetystä! Olin ja olen niin ylpeä itsestäni (vaikka suomalaiseen tapaan ei vissiin jostain syystä näin kuulu sanoa…), että taistelin ja onnistuin! Nyt vauva maistelee uusia makuja neljättä päivää ja on kuin olisi aina syönyt muutakin kuin tissimammaa. Tänään söi lounaaksi tekemääni porkkanasosetta, jälkkäriksi maiskutteli maistelututistaan banaania ja joi tissimammaa sekä ennen että jälkeen lounaan. Illalla maisteluvuorossa voisivat olla jääkaapista löytyvät avokado ja persimoni!

Meidän rakas esikoisemme, neljävuotias isoveli, on ottanut uuden roolinsa hienosti vastaan. En toki muuta häneltä odottanutkaan, mutta täytyy myöntää, että alku oli pienoinen järkytys – nimittäin pari-kolme ensimmäistä viikkoa. Esikoisen luonne tuntui muuttuneen ihan täysin vauvan syntymän myötä ja epätoivoissani itkinkin miehelle, että olen pilannut meidän ihanan pojan synnyttämällä vauvan. Hän oli hyvin levoton, rauhaton, holtiton, yliaktiivinen, villi, tuntui menevän pitkin seiniä eikä rauhoittunut oikein millään tavalla. Hän muuttui myös kovin äänekkääksi. Teimme miehen kanssa parhaamme, jotta hänet tulisi huomioitua jatkuvasti. Vauva oli luonnollisesti hyvin sidottuna minuun ja oli lähes koko ajan sylissäni – se ei helpottanut neljävuotiaan oloa. Silti puheissani huomioin häntä paljon ja puhelin hänen kanssaan niitä näitä kuten ennenkin. Pyysin useita kertoja päivässä häntä kainalooni ja/tai halaukseen ja hoin, kuinka valtavan rakas hän minulle on. Ja kuinka onnellinen olen, että olen päässyt kotiin hänen luokseen (alkumme kun oli kodin ja osaston välillä ravaamista…).

Hänessä oli myös lähes jatkuvasti pinnan alla pientä tai suurempaakin kiukkua, joka purkaantui yllättävissä tilanteissa eikä ole yhtään hänen tapaistaan. Hän kiukkuili myös vieraillemme meidän vanhempien lisäksi. Koskaan näiden kahden kuukauden aikana hän ei ole vielä vauvaan kiukkua kohdistanut, mikä kertoo terveestä reaktiosta ja suhtautumisesta asiaan. Hän kokee meidät vanhempansa turvallisina aikuisina, joille uskaltaa äksyillä vähän kovemmastikin ja toki ne purkaukset vastaanotammekin. Huomattavasti hän on kuitenkin noista alkupäivistä jo rauhoittunut, mutta uskon, että päälle on nyt hiipinyt uhmaikä. Hänellä ei vielä oikein ole kummoisempaa uhmaa päällä ollutkaan, vaan aina asiat selittämällä on kaikki tilanteet suht vaivattomasti ratkenneet. Nyt on kuitenkin selvästi uhmavaihe päällä ja lempisana on “e”. Voisitko tuoda… Voisitko auttaa… Tekisitkö nyt tämän… “E.”

Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi tilanne synnäriltä, kun esikoinen oli lähdössä isänsä kanssa kotiin yöksi. Mies oli tuohon asti ollut synnärillä perhehuoneessamme ja esikoinen vanhemmillani, mutta tuoksi neljänneksi yöksi päätimme, että heidän on aika mennä kotiin. Luulimme, että olisimme vauvankin kanssa jo päässeet kotiin, mutta vauva alkoi kellertää ja hänen piti jäädä vielä yhdeksi yöksi tarkkailuun. Bilirubiiniarvot eivät kuitenkaan olleet sinivalohoitoa vaativalla tasolla, joten seuraavana päivänä kotiuduimme. Esikoinen oli tuona iltana kuitenkin hyvin pettynyt ja surullinen, kun emme päässeetkään kaikki kotiin yöksi, vaikka olimme niin luulleet. Hän oli synnärin iltapalan aikana hyvin levoton ja keksi syitä lykätä kotiinlähtöä. Sitten perhehuoneessamme, kun lähdön aika koitti, näin miten valtavasti hän yritti pidättää itkua. Yritti näyttää niin reippaalta ja niin isolta, vaikka on kuitenkin vasta neljä ja minulle aina pieni ♥. Kun sanoin, että saa itkeä jos itkettää, hän juoksi syliini itkien niin katkerasti ja ikään kuin helpottuneena, etten unohda sitä tilannetta koskaan. En todellakaan voinut pidätellä omaa itkuani, vaan siinä me halasimme toisiamme molemmat vuolaasti itkien. Kerroin, että itku johtuu ikävästä eikä siinä ole mitään pahaa. Ja että kuinka valtavasti minäkin häntä ikävöisin ja kuinka ihanaa sitten onkaan olla taas yhdessä. Pidän hyvin tärkeänä sitä, että lapsi oppii jo kotona näkemään erilaisia tunteita ja käsittelemään niitä. On minulle hyvin vieras ja kamala ja kylmä ajatus, että äiti ei saisi itkeä lapsensa nähden. Siten en halua lapsiani kasvattaa, sillä se jättää lapseen jälkensä ja ulottuu aikuisuuteen saakka.

Vielä hieman nyyhkyttäen hän lähti halaustemme jälkeen isänsä kanssa kotiin. Katselin, kuinka he kävelivät vierekkäin sairaalan pitkää käytävää poispäin. En sanonut mitään, mutta poikani aavisti ja katsoi taakseen. Lähetin hänelle monia lentosuukkoja ja kuulin hiljaista käytävää pitkin hänen nyyhkytyksensä. Koskaan aiemmin sydämeeni ei ole sattunut noin pahasti kuin tuolloin. Kun jouduin olemaan vielä yhden yön erossa esikoisestani, kun jo ne kolmekin yötä olivat olleet niin tuskaa. Mietin siinä, että tätä tämä useamman lapsen äitiys nyt sitten on: joudun hyväksymään ajoittaisen riittämättömyyden tunteen. Olla toisen lapsen luona, vaikka toinenkin minua niin paljon tarvitsisi.

Kaksi viikkoa vauvan syntymän jälkeen olivat hyvin rankkoja henkisesti. Henkinen kipu oli paljon pahempaa kuin sektiokipu, joka oli muutenkin tällä toisella kierroksella huomattavasti lievempää. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että esikoisellani oli useita kuukausia ennen vauvan syntymää hyvin vahva äitivaihe; vain äiti kelpasi joka paikkaan ja tilanteeseen. Aina se ei toki mahdollista ollut, mutta hyvin usein joustin ja annoin aikaani pojalleni niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tietäen, että vauvan syntymän jälkeen se ei ehkä olisi niin helppoa.

Jouduimme vauvan kanssa lastenosastolle vain pari päivää kotiutumisemme jälkeen. Mies ja poika vierailivat siellä toki päivittäin luonamme. Koin tuon erossaolon esikoisestani todella pahana. Sairaalahetkinä tankkasin hänen läheisyyttään ja yritin viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa mm. käyden hänen kanssaan kaksin leikkipaikalla. Kerran leikkipaikalla ollessamme hän nousi yhtäkkiä ylös lattialta ja lähti kävelemään huonettamme kohti kysyen Missä mun isi on?. Jäin paikoilleni istumaan. Tuntui siltä, kuin joku olisi iskenyt puukon sydämeeni. Niin lyhyessä ajassa, vain viikossa, asiat olivat muuttuneet niin paljon. Ehkä hieman typerää, mutta murehdin, saanko enää koskaan niin läheisiä välejä esikoiseeni kuin mitä ne ennen vauvan syntymää olivat. Nyt, kun vauva on kahdeksan viikon ikäinen, on tilanne taas normalisoitunut. Kuulen taas päivittäin: Äiti mää rakastan sua niin paljo että sinne Menorcalle ja takaisin. Toivottavasti hän tietää, että mitkään määrät eivät riitä kertomaan omasta rakkaudestani! ♥

Pahoina ja vaikeina hetkinä sekä päivinä mietiskelin, että tämä meidän rakkaus auttaa meidät näiden vaikeiden hetkien ylitse ja nyt voin todeta, että niin se taisi tehdä. Isoveli ei ole vielä kertaakaan osoittanut olevansa mustasukkainen pikkuveljelleen, vaan hän on aidosti onnellinen, kun halaan ja pusuttelen vauvaa. Hän sanoo usein Ihana äiti ku annoit vauvalle pusun! Hän suhtautuu vauvaan hyvin huolehtivaisesti ja on ollut alusta asti innoissaan mukana vauvaa hoitamassa. Heiluttelee vauvan sänkyä, näyttää vauvalle hymynaamaa, laittaa tuutulauluja soimaan jne. Olemme keksineet hänelle omia pieniä askareita, joita hän voi vauvan kanssa toteuttaa, jotta hän voisi näin osallistua enemmän vauvan elämään.

Jännitin valtavasti päiväkodin alkua kesäloman jälkeen, koska sen ajankohta osui niin lähelle vauvan syntymää. Vauva syntyi 27.7. ja päiväkodin oli määrä alkaa elokuun ensimmäinen päivä. Lykkäsimme aloitusta viikolla, jotta ehdimme aloittaa kotielämän koko perheen voimin ennen päiväkotia. Päiväkodissa odotti vielä kaiken kukkuraksi siirto isompien ryhmään, joten sekös äitin sydäntä riipaisi. Kuitenkin tämä suuresti jännittämäni asia sujui aivan loistavasti, paremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan! Ei mitään ongelmia ja sosiaalinen ja reipas pikkumies sujahti osaksi uutta päiväkotiryhmää tuosta noin vain. Hän on edelleen päiväkodissa kolme päivää viikossa ja se on kyllä ollut pelastus meille kaikille! Erityisesti päiväkotilaiselle itselleen tuntui olevan tärkeää, että jokin arkirutiini säilyi ennallaan ja että hänellä edelleen oli jokin oma juttunsa. Tuon ikäiselle olisi ollut suorastaan rangaistus jäädä kotiin katsomaan, kun äiti tissittelee vauvaa. Nimittäin kolmen viikon iässä kun iski ensimmäinen tiheän imun kausi niin huhheijaa! Se oli maanantaipäivä ja istuin vauva tissillä 11 tuntia! Poistuin kotoa kaksi kertaa 20 minuutiksi kerrallaan: postiin ja kauppaan. Vauva itki eikä ollut tyytyväinen kuin rinnalla. Onneksi äitini oli meillä tuolloin käymässä, niin saimme syödyksi :D. Esikoisella sattui nimittäin olemaan vapaapäivä päiväkodista ja hän “sai” todistaa tuota tiheää imua aamusta iltaan. Kun hän kävi illalla nukkumaan, lauleskeli hän sängyssään Vauva se tykkää tissistä! 

Kun olimme ensimmäistä yötä kaikki kotona, itki vauva tietysti yöllä nälkäänsä. Koska imetys oli silloin vielä täysin hakusessa (kirjoitan tästä myöhemmässä vaiheessa lisää), ehti vauva itkeä hieman pidempään. Isoveli käänsi sängyssään kylkeään, painoi tyynyn korvalleen ja tokaisi Mää en enää kestä tätä meteliä! Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen kotiyö :D.

Monenlaista on tälle aikutaipaleelle mahtunut, sen voin kertoa! Onneksi enemmän kuitenkin niitä ihania ja hauskoja juttuja. Vauva on ihana hymypoika, joka jo kovasti jutustelee omalla valloittavalla kielellään. Isoveli puhuu hänelle ihan erityisen hempeällä äänellä. Olen niin onnellinen noista kahdesta ♥.