Mun tämän torstain kohokohta taitaa olla lounastreffit: tapaan pitkästä aikaa erästä ihanaa ystävääni <3. Olemme olleet ystäviä lapsuudesta saakka; kasvoimme samassa korttelissa, mutta kävimme eri kouluja. Siitä huolimatta varsinkin kaikki lomat vietimme tiiviisti yhdessä. Kouluaikana kun aikaa tuli vietettyä lähinnä niiden samassa koulussa olevien ystävien kanssa.

Olemme molemmat asuneet vuosia eri paikkakunnilla; yhteen aikaan taisi hurahtaa muutama vuosikin, ettemme pitäneet yhteyttä. Olimme ajautuneet elämän mukana ihan eri suuntiin. Mutta sitten vuosien jälkeen, kun olimme molemmat palanneet takaisin kotikaupunkiimme, aloimme taas pitää yhteyttä. En edes muista tarkalleen mistä se lähti, olikohan se siitä kun huomasimme asuvamme lähes saman kadun varrella, aivan kuten lapsuudessamme :). Elämä oli taas tuonut meidät yhteen.

Ystävän tunnistaa siitä, että vuosienkin jälkeen ystävän seurassa on hyvä olla. Siihen ei ole vaikuttaneet välimatkat, ei erossaoloaika, ei mikään. Ei ole mitään vaivautuneisuutta tai kiusallista hiljaisuutta. Kaikki jatkuu siitä, mihin ne viimeksi jäi. Varmasti tuttu lause/tunne monelle ja hyvä niin.
Elämääni kuuluu muutama lapsuudenystävä sekä muutama aikuisiällä solmittu ystävyyssuhde. Muistan kotoa pois muuttaessani ja uudella paikkakunnalla elämää aloittaessani pohtineeni, syntyykö ystävyyssuhteita, siis sellaisia todella vahvoja suhteita, enää aikuisiällä. Kun lukion jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, jäi näitä lapsuudenystäviäni kotipaikkakunnalle viisi. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo aika tuntuu kovin haikealta: sellaiselta eräänlaiselta virstanpylväältä. Siihen päättyi eräs elämänvaihe ja samalla alkoi uusi. Koin saman haikeuden pari vuotta sitten, kun se oli veljelläni ajankohtainen. Ei pelkästään perheen, vaan myös lapsuudenystävien lähettyviltä poismuuttaminen teki muuton uudelle paikkakunnalle kovin haikeaksi: mietin miten käy näiden koko siihenastisen elämän kestäneiden ystävyyssuhteiden, saanko mahdollisesti uusia ystäviä elämääni… Suureksi onnekseni sain, joka paikkakunnalta missä asuin. Ja he kuuluvat elämääni vielä tänäkin päivänä. Aivan samoin kuin nuo lapsuudenystävänikin.

Havahdun joskus siihen, miten ystäviä näkee ihan liian harvoin. Sen suhteen luulen, että itse kullakin olisi hieman petrattavaa. Arjen kiireet jotenkin saa usein aikaan sen, että silloin kun sitä aikaa ehkä olisi, tuntuu se omaan kotiin käpertyminen kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta.
Olen mielestäni onnekas, että voin kutsua useampaa ihmistä ystäväkseni. Heitä asuu pitkin Suomea ja vaikka joidenkin kanssa harvoin pystymme tapaamaan, tiedän että se ystävyys säilyy. Tässä facebook tekee mielestäni erittäin hyvää työtä: mahdollistaa vaivattoman yhteydenpidon puolin ja toisin ja ennen kaikkea usein. On ihana sen avulla pysyä kärryillä kauempanakin asuvien ystävien kuulumisista :)

Jokainen ystävä ja ystävyyssuhde on arvokas ja ainutlaatuinen. Ystävyyssuhde on jokaisen kanssa niin erilainen: yhden kanssa yhdistävä tekijä on samat mielenkiinnon kohteet ja harrastukset, toisen kanssa saman alan työ, kolmannen kanssa samanlainen elämäntilanne tai ehkä yksinkertaisesti se, että ”ku me ollaan aina oltu ystäviä”.
Miten te vaalitte ystävyyssuhteitanne? Oletteko solmineet pysyviä ystävyyssuhteita vielä aikuisiälläkin vai muodostuuko ystäväpiirinne niistä lapsuudenaikaisista ystävistänne? Oli niin tai näin, muistakaa tämä veljeni päiväkodissa minulle tekemäänsä ystävänpäiväkorttiin kirjoittama lause:

Aina ei voi vain syödä kaalia, ystävyyttä pitää vaalia.

Tämä postaus sopisi hyvin ystävänpäivään, mutta saahan ystävänpäivä olla vaikka joka päivä, vaikka tänäänkin, tänä tavallisena torstaina! ♥
Niin ja ei, täällä ei valitettavasti ole lunta, vaan nämä kuvat olen ottanut 26.10., kun yöllä maahan oli satanut ensilumi.

 

Tätä postausta minulle ehdotti blogini lukija Marja; hän kysyi, josko haluaisin jakaa tämän sytykeruusujen teko-ohjeen blogissani ja kiinnostuin heti! Meillä kun poltellaan ahkerasti kynttilöitä ja lämmitellään takkaa, sopii tämä vallan hyvin :))
Tämä on kiva kierrätysaskare, jonka parissa voi puuhailla myös yhdessä lasten kanssa. Näissä ensimmäisissä kuvissa apurina esiintyykin reipas 3-vuotias poika :).
(Kuvat Marjan.)

Tarvikkeet:
– kananmunakennoja
– kynttilänjämiä
– vettä
– kattila

Kastele kananmunakennot, jotta ne pehmenevät hiukan. Irrota kennosta kuppiosa.

Laita kaksi kuppiosaa päällekkäin. Irrota kennon kannesta pitkiä suikaleita. Rullaa suikale kerälle ja laita se kuppiosan sisään.

Laita kynttilänjämät kattilaan veden sekaan. Kun kynttilät on sulaneet veden pinnalle, voi kananmunakennosta tehdyn ruusun upottaa kattilaan. Vettä saa olla sen verran reilusti, että sinne mahtuu upottamaan ruusun. Älä päästä vettä kiehumaan, vaan pidä lämpötila tarpeeksi matalana (jos steariini kuumuu liikaa, se ei tartu ruusuihin). Upotuksen jälkeen laita ruusu jäähtymään leivinpaperin päälle. Ruusun voi kastaa useamman kerran steariiniin, jotta ruusuun saa voimakkaammin väriä ja paksummasti steariinia. Kastamisessa voi käyttää apuna myös pihtejä, jos haluaa. Kattilan puhdistus onnistuu helpoiten, kun antaa steariinin kovettua veden pinnalle. Tämän jälkeen steariinikerros kuoritaan ja kattila pestään kuumalla vedellä sekä Fairylla.

Yksi ruusu riittää sytyttämään takkatulen. Kauniisti pakattuina ruusut toimivat pienenä joulumuistamisena. Ja vinkkinä: tuoksukynttilästä voi kovertaa hieman tuoksuvaa steariinia kattilaan, jolloin ruusuihin saa hiukan tuoksuakin!
Suuret kiitokset Marjalle näistä ohjeista! Harmittaa kovasti, että on tullut heitettyä kaikki kynttilänjämät pois tässä syksyn mittaan, tästä lähtien kyllä säästän ne! Nämä on myös siitä mukavia, etteivät ole mitenkään jouluun sidottuja, vaan näitä voi hyvin tehdä pitkin talvea: takkatulesta kun tulee nautittua ainakin maalis-huhtikuuhun saakka.

Yhdyn Marjan sanoihin:
hyvää joulunodotusta ja nautinnollisia hetkiä takkatulen äärellä!

 

Tänä aamuna kyllä hiukan taas tympi tuo vesisade, täytyi laittaa heti joululevy soimaan ettei kuulisi tuota ränneistä valuvaa veden ropinaa… Suosittelen! Kuukausi ja neljä päivää jouluaattoon, ehdimmeköhän saada lunta…
Vesisateesta huolimatta joulumusiikki sai oikean fiiliksen päälle ja ajattelin kurkata kahden edellisen joulun kuviani, niissä keskityin erityisesti joulukattauskuviin. Olen jo hiukan mielessäni miettinyt, millainen joulukattaus voisi olla tänä vuonna. Ei olla tosin kyllä vielä päätetty tai ollut edes puhetta, missä vietämme jouluaattoa tänä vuonna ja millä kokoonpanolla, mutta onhan noita joulunpyhiä kolme. Varmasti jonakin niistä tulee katettua pöytää :). Odotan muuten kuumeisesti sitä joulunpyhien leppoisaa tunnelmaa, kun ei ole mitään velvollisuuksia vaan voi vain lepäillä, saunoa, nauttia jouluruuista, vierailla läheisten luona, katsoa kotona lämpimässä elokuvia, syödä parikymmentä suklaakonvehtia eli yksinkertaisesti nauttia joulusta täydellä sydämellä.

Tässä ensimmäisenä joulukuvia vuodelta 2010. Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös hyvin tuo, miksi haluan joulukuusen tänä vuonna takaisin tuohon kulmaukseen; se näkyy siitä niin ihanasti kaikkialle, myös ruokapöytään.

Tämä joulu oli ensimmäinen joulu kodissamme ja se on kyllä jäänyt mieleen eri tavalla kuin viime joulu. Tämän joulun muisteleminen on jollain tapaa koskettavampaa kuin viime joulun, vaikea selittää. Siinä oli jokin ihan oma ainutlaatuinen tunnelmansa, jonka muistan elävästi kun katselen näitä kuvia.

Sitten joulun 2011 kuvia:

Näissä kahdessa kattauksessa on eroa lähinnä lautasliinoissa ja -pidikkeissä sekä kynttilöissä. Pöytätabletit ja astiat on samat ja tulevat olemaan samat myös tänä vuonna. Kumman joulun kattauksesta pidät enemmän?

 Oi että, joulu on kyllä niin parasta aikaa <3