Myllerrystä, oli ensimmäinen sana, joka tuli otsikkoa miettiessäni mieleeni. Tuo kuvaa tällä hetkellä hyvin elämääni ja arkeani. Nämä asiat ovat pitkälti sellaisia, jotka pidän blogini ulkopuolella, mutta niillä on väkisinkin vaikutuksia blogiinkin. Nämä asiat ovat nimittäin vaikuttaneet elämään niin suuresti viimeisten viikkojen (ehkä jopa kuukausien) aikana, että blogi on jäänyt jalkoihin. Tuo on sitten saanut aikaan sen, että blogikin on joutunut tähän myllerrykseen mukaan enkä tiedä mitä sen kanssa tekisin.
Aiemmin tätä aihetta jonkin verran jo sivusinkin (postaus Välipäivien haahuilua), mutta vain pintapuolisesti. Olen niin vahvasti tunneihminen, että en voi kirjoittaa tänne, jos fiilis puuttuu. Ihan siitä syystä, että en osaa. Nytkin nämä viimeiset viikot olen voinut täällä blogissani huonosti, koska en ole puhunut näistä asioista täällä. Niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin! Tuntuu, että en ole ollut rehellinen ja se ahdistaa. Blogini on minulle hyvin tärkeä ja jos koen, että en voi olla täällä oma itseni, en voi olla täällä lainkaan. Mietin hyvin pitkään, kirjoitanko tätä postausta. Mutta olen tottunut alusta asti tietynlaiseen avoimuuteen, joten en oikein muutakaan osaa. Vaikka bloggasin portaaleissa lähes viisi vuotta, en koe blogini olevan niin ammattimainen, etteikö tällainen pohdinta ja avoimuus sopisi tänne.
Sanoin aiemmin, että postaus/päivä -tahti ei enää sovi minulle. Aika ei riitä. Joku ehkä saattaa miettiä, että miten ei muka ehdi, jos on kotiäiti, mutta sen enempiä selittelemättä sanon vain, että aika ei riitä. Ei aina edes siihen, että postailisin joka toinen päivä. Portaalissa totuin tiheämpään postaustahtiin ja silloin se sopi minulle. Kukaan ei sanonut, montako postausta/kk täytyy tehdä, mutta sopimuksessa oli kuitenkin minimipostausmäärä mustaa valkoisella. Kun tuohon rytmiin lähes viiden vuoden aikana tottui, oli marraskuun alussa oman domainin alle siirryttyäni hyvin omituista, että sellaista velvoitetta ei enää ollut. Sain itse päättää postausmääräni. Koska MioSa. designin joulusesonki oli tuolloin kuumimmillaan ja minä edelleen se kotiäiti, oli blogi ensimmäinen, josta täytyi tinkiä. Ylimääräisiä vuorokausitunteja kun ei mistään ollut ilmaantunut. Ajattelin, että no sitten joululomalla on aikaa blogillekin ja oikein odotin sitä! Päätin laittaa MioSan jutut lomalle hyvissä ajoin joulukuun alkupuolella, jotta voisin keskittyä joulufiilistelemään teidän kanssanne. Vaan kuinkas sitten kävikään… Joululoman pääsin aloittamaan suunnitelmieni mukaan, mutta viimeiset seitsemän tilausta tein Buranan voimin, sillä kuumemittari huiteli 39 asteessa. Rajusta influenssasta toipuminen vei lähes viikon, voimien palautuminen vielä pidempään. Pieni poika ansaitsi joulun kotiinsa ja siihen voimat just ja just riittivät. Blogi sai taas kerran jäädä – fiilis oli tosi ikävä. Tuntui, että löin laimin jotain minulle hyvin tärkeää ja läheistä.
Joulupäivänä minuun iski aivan valtava väsymys. Tapaninpäivänä olimme miehen vanhemmilla päivällisellä, kun syötyämme tunsin, että nukahdan. Just tähän ja just nyt. En tiennyt mikä minua vaivasi, väsymys kasvoi kasvamistaan ja minua suorastaan pelotti. Pelotti seuraava päivä, jonka olisin pojan kanssa kaksin (jo aamiaisen tekeminen tuntui ylivoimaiselta) ja pelotti, mikä minua vaivasi. En ollut koskaan tuntenut oloani sellaiseksi; tiesin siis, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Joillekin ystävilleni asiasta puhuin ja he olivat sitä mieltä, että uupumusta ilmassa. Liikaa töitä, liikaa kaikkea. Niinpä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää lomaa kaikista töistäni ja levätä koko vuoden edestä. Pikkuhiljaa vuoden vaihduttua huomasin, että oloni ei enää vaatinut 12 tuntia unta yössä – vähempikin riitti…
Samalla oli aikaa miettiä asioita. Sitä, etten halua menettää hetkiä pienen poikani elämästä tekemällä liikaa töitä. Huomasin, etten enää erottanut toisistaan työ- ja vapaa-aikaa. Koska työpaikka sijaitsee kotona, olin ollut ikään kuin koko ajan jollain tavalla töissä. Aina kun oli pieni rakonen, tein ainakin paperihommia. Vastailin sähköposteihin ja viesteihin. Koko ajan kymmeniä lankoja käsissä. Tuona lomailuaikana huomasin, että minäkin tykkäisin iltaisin rentoutua olohuoneessa vaikka jotain hyvää sarjaa katselemalla. Ei siten, että lopetan työt kymmenen jälkeen ja nukahdan puolen tunnin kuluttua sohvalle, tabletti naamallani. Se ei vastaa käsitystäni rentoutumisesta. Koska yöunet eivät voineet enää lyhentyä, mieluiten päinvastoin, täytyi iltaisin käydä aikaisemmin nukkumaan. Koska sitä illan omaa aikaa kuitenkin tarvitsee niin kipeästi, täytyy se vastaavasti aloittaa aikaisemmin ja jättää illan työt ohjelmistosta pois. Tämä koski kohdallani blogia.
Huomasin pikkuhiljaa, että niinä hetkinä, kun aiemmin olisin tehnyt blogia, nautiskelinkin kaikessa rauhassa oman perheeni seurasta. En tehnyt mitään. Aluksi se aiheutti levotonta oloa, mutta pikkuhiljaa opin vain olemaan. Tosin vieläkin mieli on usein aika täynnä myllerrystä: mitä kaikkea ehtisinkään tällä välin tehdä; sellaista, joka olisi pois seuraavalta työpäivältä! Kun aluksi sairastellessani pidin blogitaukoa pakosta ja sen jälkeen muuten vain levätäkseni, huomasin, että kynnys palata blogiin kasvoi kasvamistaan. Aloin kuin huomaamattani makustella elämää ilman blogia. Ensimmäistä kertaa ikinä. Mitä kauemmin olin blogista pois, sitä vaikeampaa oli palata. Oli vaikeaa miettiä, mistä kirjoittaa… Tätäkin postausta olen pyöritellyt jo pitkään, kunnes nyt vihdoin tartuin härkää sarvista ja päätin, että minähän se päätän, mitä omaan blogiini kirjoitan ja nyt on tullut aika kirjoittaa tästä.
Rehellisesti sanottuna tuntuu, että moni aihe on jo niin nähty. Muiden blogejakaan en ole seurannut viime kuukausina juuri lainkaan. Ei innosta sisustusaiheet eivätkä monet muutkaan aiheet :D. Sellainen päiväkirjamainen kirjoittelu enemmänkin, sillä siitä jää mukava muisto. Blogia ei voi kirjoittaa lukijoita kalastellakseen. Blogista joko pitää tai ei. Valinta on lukijan ja lukijan on helpompi vaihtaa osoitetta kuin bloggaajan tyyliään.
Mikä tämän postauksen pointti on? En oikeastaan tiedä itsekään :D. Ehkä tällä tajunnanvirralla halusin vain kirjoittaa rehellisiä tämän hetken fiiliksiäni. Blogistani en ole vielä valmis luopumaan ja puhuessani tästä asiasta hetki sitten miehelleni, tulin kuin huomaamatta maininneeksi kaksi isoa seikkaa, miksi tämä on minulle niin tärkeää. Kerroin hänelle, että sekä raskaus- että vauva-aikana blogini oli minulle valtavan tärkeä ja iso henkireikä. Se, että sain purkaa tänne ajatuksiani, nollata päätäni ja aina sain teiltä vertaistukea. Tuo on niin arvokas asia, että sitä ei voi rahassakaan mitata. Toinen asia, josta itkien kerroin miehelleni on se, että minulla tulisi teitä ihan valtava ikävä! Ihan sydäntä puristaa, kun tuon kirjoitin. Moni teistä on seurannut blogiani sieltä kesästä 2010 saakka; kulkeneet matkassani jo vuosia. Tunnen teidän nimimerkkinne, tapanne kirjoittaa kommenttinne, tiedän työpaikkanne, lastenne iät, lemmikkienne nimet… Listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka. Itkettää, kun ajattelen, että tämä osa elämääni olisi lopullisesti ohi. Kommentointi blogeissa on vähentynyt huomattavasti viimeisen vuoden-parin aikana ja se on blogin kirjoittajalle harmillista. Vaikkakin samalla täysin ymmärrettävää; some-kanavien lisääntymisen myötä käytettävissä oleva aika jakaantuu eri tavoin.
Tulevaa on tässä elämässä mahdotonta ennustaa. Perheemme tulee seuraavan kuukauden sisällä kokemaan aika ison elämänmuutoksen ja sekin tulee viemään oman osansa kaikesta. Ennen maaliskuuta minun ei siis kannata päättää mitään, vaan ottaa ihan rennosti päivä kerrallaan. Mieheni mietti pari vuotta sitten työpaikan vaihtoa ja hän kysyi minulta silloin, kannattaisiko hänen ottaa uusi työpaikka vastaan vai pysyä vanhassa. Sanoin, että en voi päättää hänen puolestaan, mutta käskin hänen kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan. Usein ne päätökset, joissa sydän on mukana, ovat niitä parhaimpia päätöksiä ♥. Nyt on siis minun aikani toimia tuon oman neuvoni mukaan, mutta halusin kertoa tästä myös teille, jotta tiedätte, missä seuraavat viikot mennään. Aina kun blogissa on hiljaisempaa, muussa elämässä tapahtuu.
Tällaista myllerrystä siis täällä! Nyt taidan ottaa kupposen kuumaa ja istahtaa sohvannurkaan tuon kuvissa näkyvän pehmoistakin pehmoisemman ystäväni kanssa. Se kissan rentouttava ja rakastettava kehräys kainalossa, ilman sitä ihminen ei ehkä selviäisi!
Hyvä, että avasit tuntojasi. Olisiko mahdollista, että hiljentäisit bloggaustahtia? Ehkä se olisi tällä hetkellä semmoinen kompromissi, jota kaipaat ja tarvitset.
Oi, tuota kissaa. Siitä tulee niin mieleeni oman lapsuudenkotini kissa, joka eli melkein 19-vuotiaaksi. Tänä vuonna otamme omaan perheeseen kaksi kissaa. Asiaa on harkittu pari vuotta, ja tänä vuonna pistetään töpinäksi.
Koeta muistaa levät, ottaa omaa aikaa ja olla armollinen itseäsi kohtaan, Satu.
Joo postaustahti onkin tässä viimeisten kuukausien aikana hiljentynyt, että ehkä se 10-15 postausta/kk voisi olla sopiva. Tuo ei ehkä niinkään ole se ongelma, vaan koen ongelmaksi sen, etten enää aina tiedä, mistä huvittaa kirjoittaa…
Voi, toivon Tigrulle vähintään yhtä pitkää ikää ♥. Hän on niin ikinuori… Ei uskoisi, että täyttää syksyllä jo 15. On niin vetreä ja nuorekas :D.
Aivan ihana kuulla, että olette päättäneet antaa kissakaksikolle kodin! Hyvä päätös!
Kiitos lämpimästä kommentistasi ♥.
Hei!
Kiitos aiheesta. Minä seuraan blogiasi ja bloggaamista harrastan itsekin fiilispohjalta. Luotan siihen, että hyvän ja rehellisen tunnelmien jakaminen tuo iloa ja onnellisuutta muidenkin elämään blogini kautta. Normaaliarkeahan me bloggaritkin vietämme. Voimia arjen haasteisiin ja myllerryksiin ❤.
Kiitos kommentistasi, Anni! Ihana osoite blogillasi :)
Hyvin sanottu!
<3
Huomiseen <3
❤
:) <3
Hyvä se on välillä purkaa tuntojaan ja fiiliksiä, kiitos siitä kun jaoit ajatuksesi meille. Voimia jatkoon ja yritä löytää sinulle sopiva postaustahti :)
Niin totta!
Oikeastaan postaustahti on helppo päättää eikä se tuota ongelmia, mutta välillä tuntuu ettei tiedä mistä kirjoittaisi… Mistä huvittaisi kirjoittaa. Se tässä eniten mättää, ajanpuutteen lisäksi. Kiitos sinulle! :)
Musta on hienoa että avasit ajatuksiasi tänne! Tykkään, että bloggaaja voi kirjoittaa myös tällaisista henkilökohtaisemmistakin asioista, jotka kuuluvat elämään. En lue blogiasi vain sisustusjuttujen takia vaan tykkään myös tutustua teidän ihanan perheen elämään ja arkeen kaiken muun ohessa. Ota aikaa itsellesi ja perheellesi ja mieti miltä sinusta tuntuu. Toivottavasti asiat selkiytyy. Tsemppiä tulevaan ❤️
Kiva että olet tuota mieltä, Kaisa! Itse tykkäisin tällä hetkellä ehkä kirjoitella eniten niitä arkijuttuja, kuten olen viime aikoina tehnytkin.
Täytyy nyt helmi-maaliskuussa sitten katsoa, mihin rakoon blogi uusissa arkikuvioissa asettuu :).
Kiitos Sinulle! ♥
Kirjoita siitä mistä huvittaa ja silloin kun huvittaa. ❤ Uskon että ihmiset pysyvät linjalla juuri siksi. Kun kirjoitat sydämelläsi. Tsemppiä!
Tosi hyvin sanottu ja noin minun pitäisikin tehdä. Joskus se on vain yllättävän vaikea toteuttaa enkä oikein tarkalleen tiedä miksi :).
Kiitos!
Minusta on jännää kun bloggarit ottavat kauheasti paineita tuosta postaustahdista. Tekin, jotka ette ole niissä mitänenyton, portaaleissa. Uskokaa vaan, me luetaan postaukset silloin kun ne tulee, ihan millä tahdilla vaan ja pysytään mukana. Melkein parempikin on harvempi tahti ja hyvin mietitty postaus kuin jotain nopeita ”päivän asu” postauksia (no ei nyt sinulla onneksi). Nykyään on niin paljon enemmän kaikkea, Insta ja muut.
On tietysti joitakin blogeja, joissa tulee käytyä vilkaisemassa, että onkos taas tullut juttua. Näihin kuuluu minulla tällä hetkellä oikeastaan vaan Katja Ståhlin ”Kavioliitossa 30-v” koska se vaan on niin hillittömän hauskaa ja nasakkaa tekstiä.
Kirjoita vaan ihan niin kuin ennenkin. Just niin usein tai harvoin kuin haluat. Just siitä mistä haluat.
Kunhan kättikuveja ja -kuulumisia tulee säännöllisesti, miau!
Selitin tuossa tekstissä miksi näin oli omalla kohdallani portaalivuosina: sopimus sitoi. Mutta lokakuun jälkeen en ole tuosta ottanut paineita eli enää tuo ei koske minua. Postaustahti ei ole ongelma, vaan postausten aiheet (en usein tiedä mistä kirjoittaisin, kaikki tuntuu tylsältä ja turhalta :D) ja se, että en ehdi kuvaamaan enää samalla tavalla kuin ennen. Nyt vielä tuplasti hankaluuksia, kun on koko ajan niin pimeää eikä ole kuin pari tuntia/päivä, jolloin kuvia voisi ottaa ja silloin on aina jotain muuta eikä ehdi kökkiä kotona kamera kädessä.
Kiva että olet pysynyt blogini matkassa, vaikka kissajutut ovat niin vähentyneet. Tuostakin olen ottanut ihan valtavasti paineita, kuten monista muistakin aiheista (tai niiden puuttumisesta) ja se on vain lisännyt tätä postausaiheongelmavyyhteäni ajan saatossa… Tuloksena umpisolmu :D.
Don’t worry. Ei tunnu tylsältä ja turhalta, meistä lukijoista. Eikä umpisolmulta. Jatka vaan samaan tahtiin. Tuntuu olevan muutkin täällä samaa mieltä. Rapsutuksia kisuille!
Kiva kuulla, että ei tunnu. On vain hankala tilanne, kun on tässä ensimmäistä kertaa 6,5 vuoteen. Ei siis ole kokemusta, miten tämä menee ohi vai meneekö :D.
Voi Satu, ihan pala kurkussa luin tekstiä ja odotin vain koko ajan, koska ilmoitat lopettavasi blogin. Onneksi niin ei nyt käy, mutta herätti se itseä sen verran, että pelkän saamisen (=lukeminen) sijaan alan antaa itsestäni myös enemmän (=kommentointi). Postaustahdilla ei ole väliä, luen tätä laadukkaiden ja hauskojen tekstiesi vuoksi :) osaat nimittäin kirjottaa ja kuvata!
Toivon teille kaikille tsemppiä arjen myllerrykseen ja kaunista kevättä. Karvakaverit ovat kyllä parhaita lohduttajia <3 itsellä toimii myös kilpikonna, jota paijailen ja jolle juttelen päivittäin ^^
Ihana kuulla, millaisia ajatuksia tämä sinussa herätti! Ja aina olen sanonut, että minun blogissani ei ole kommentointipakkoa eli älä ota siitä paineita! Toki kommentteja on mukava lukea, mutta ymmärrän hyvin, että aina ei jaksa/ehdi.
Voi, kilpikonnat ovat varmasti kaikessa rauhallisuudessaan ja vakaudessaan ihania ystäviä ♥.
Lämmin kiitos tsempeistä, Katja! Tässä ollaan kohta ihan uuden äärellä ja kaikilla on uusiin kuvioihin tottumista, joten aika näyttää, mihin rakoseen blogi tulee asettumaan.
Hei ja kiitos kivasta blogistasi! Olen jo itsekseni pitempään miettinyt, miten ihmeessä saat aikasi riittämään.. itsellä kun tuntuu, että päivä pienen pojan kanssa menee toooosi nopeesti, ilman töitäkin.
Muistathan olla armollinen itsellesi! Asioilla on tapana järjestyä! <3
Kiitos sinulle tästä kommentistasi! Ihana kuulla tuollainen mielipide, niin tsemppaavaa ja tuli hyvä mieli!
Kiitos Pauliina! ♥
<3
♥
Elämä on aina välillä myllerrystä <3 Onneksi yleensä kaikki tasaantuu ja sitten huomaakin ne asiat, mitkä ovat elämässä ne eniten iloa tuovat :)
Reipasta viikkoa <3
Ihan totta, hyvin sanottu! Nyt tämä myllerrys on vain kestänyt jo sen verran pitkään, että saisi kohta tasoittua :).
Kiitos kannustavasta kommentistasi!
Hei!
Minusta on ihanaa, kun olet rehellinen, todellakin kirjoitat kun jaksat ja ehdit :)
Itsellä blogi ei ole ihan samalla tasolla, kuin sulla, mutta tiedän ton tunteen, kun ei tiedä mistä kirjoittaisi tai tuntuu, että nyt tarttis joku teksti kirjoittaa..
Vaikka en ole ihan alusta asti blogiasi kirjoittanut, niin lähes kaikki postituksen olen lukenut.
Sun blogi on ihana ja kuuluu vakiolukemiseen :)
Mukava kuulla, Meri! Kiitos myös ihanasta blogipalautteestasi, se oli minulle hyvin tärkeää kuultavaa!
En usein kommentoi, mutta sitäkin säännöllisemmin tarkistan onko uusia juttuja, kirjoita blogia omassa tahdissa.
Olenkin ihmetellyt miten ehdit kaiken….
Kiva että nyt päätit jättää kommenttia! :)
Kiitos sanoistasi!
Mulla on just nyt (ja ollut jo oikeastaan siitä asti kun tulin raskaaksi) samanlainen olo. Haluan keskittyä pieneen tyttööni niin täysin, että vauvan nukkuessa haluan vain rentoutua lukemalla, katselemalla sarjoja tai nukkumalla. Blogi on siis jäänyt täysin jalkoihin, ja en edes muista milloin viimeksi postasin jotain. Joskus tämän vuoden puolella. Ja blogien lukeminenkin on ”vähän” jäänyt, nyt vihdoin olen jaksanut lukea rästiin jääneitä postauksia…
Mulla valokuvaaminen on suurin blokki. Usein tulee mieleen aiheita, joista tekisi mieli kirjoittaa, mutta en viitsi julkaista postausta ilman kuvia. Ja kuvat pitäisi käsitellä, sitä varten pitäisi avata mun ikivanha läppäri, joka ekat 2 h päivittää itseään ennen kuin sillä pääsee mitään tekemään, koska käytän sitä niin harvoin. Ja pitäisi myös siivota kuvia varten, meillä nimittäin tuppaa kaikki pinnat kertymään täyteen tavaraa… Haluaisin kuvista täydellisiä, ja tiedän itsekin että olen asettanut riman ihan liian korkealle. En vain osaa laskea sitä itselleni sopivaksi. Ja väsyttää liikaa, että jaksaisin edes yrittää kuvata mitään.
Ihanan lohdullista kuulla, että jollain toisella samanlaisia mietteitä! Tee Noora juuri siten, miten parhaalta tuntuu. Blogi ei saa olla suorittamista, vaikka helposti se sellaiseksi kyllä saattaa mennä… Tiedän niin hyvin nuo tunteet, joita koet ja käyt läpi! Myös tuon valokuvaamiseen liittyvän asian: aivan kuin omasta päästäni nuo sanat! Täällä siis myös rima liian korkealla… Nauti arjestasi ja tee vain sellaisia juttuja, joista nautit! Lapsi on pieni vain hetken ajan, se on niin ohikiitävää ♥.