Ei, tämä ei tarkoita sitä, että nyt alkaisin koristelemaan kotia jouluiseksi eikä sitäkään, että joulu on aivan pian eikä sitäkään, että eläisin vain tulevaa odottaen. Tämä tarkoittaa vain sitä, että tästä päivästä on 99 yötä jouluaattoon – kukin käyttäköön tämän ajan parhaalla mahdollisella tavalla! :)

Meitä on hyvin monenlaista koulukuntaa joulun ja etenkin siihen liittyvän odotuksen suhteen. Suurimmat joulufanittajat ajattelevat joulua vuoden ympäri ja tiedänpä erään ryhmän ansiosta, että joillain heistä on jopa jouluhuone kotonaan vuoden ympäri! (Kun näytin yhdestä tällaisesta kuvia miehelleni, ei hänestä tuntunut enää yhtään hullulta, jos kuuntelen Frank Sinatran jouluisia lokakuussa :D.) Osa ei halua kuullakaan sanaa joulu ennen ensimmäistä adventtia tai itsenäisyyspäivää. Osalle joulunodotus pimeimpään vuodenaikaan tuo iloa ja hyvää mieltä; kannattelee lämpimin fiiliksin pimeiden päivien ylitse! Osa haluaa siis fiilistellä tällä tavoin hieman etukäteen, ei jälkikäteen. Kaikki tavat yhtä sallittuja! Elämässä on tärkeää löytää ne itselleen mieluisat ja iloa tuottavat asiat; ottaa ilo irti siitä, mistä sen saa! Eikä katsoa kieroon, jos joku tekee toisella tavalla.

Viime joulu oli siitä erilainen, että meille tuli joulukuusi jo marraskuun lopussa! Yleensä olemme laittaneet joulukuusen itsenäisyyspäivän illaksi, mutta viime vuonna emme lasten kanssa malttaneet odottaa. Ostimme nimittäin uuden joulukuusen; sellaisen, johon hullaannuin heti sen jossain kuvassa nähtyäni! Jonkin verran sain penkoa, jotta löysin kuusen merkin ja mallin ja suomalaisen jälleenmyyjän. Niinpä sitten teimme pienen pikkujoulumatkan Keskiselle ja pakkasimme kuusen peräluukkuun! Kuusi oli hinnaltaan melko arvokas, mutta laatu tunnetusti maksaa ja laatuero edelliseen kuuseemme oli melko suuri. Hyvin palveli kuitenkin edellinenkin 11 vuotta ja viime jouluksi sekin pääsi nettikirppiksen kautta uuteen kotiinsa viettämään jälleen uusia jouluja ♥.

Uusi joulukuusi oli sen verran erilainen, että se vaati ylleen hieman erilaisia koristeitakin. Olen jo pitkään tykännyt tuollaisista paperikoristeista, niitä löytyi jo ennestäänkin (myös kirppiksiltä olen niitä löytänyt!), mutta ostin viime jouluksi hieman lisää. Joulukuusi on tyyliltään sellainen, että hillitty koristelu toimii parhaiten; ei mitään glittervuorta tähän kuuseen. Vanhoja, ei enää niin mieluisia kuusenkoristeita olen laittanut nyt parina jouluna kiertoon. Osa joulukoristeista on tunnearvoltaan sellaisia, että niitä ei voi laittaa kiertoon, mutta osan voi kierrättää seuraavaan kotiin. Muistan joulun 2009 välipäivinä, kun kiersimme äitini kanssa alennusmyyntejä. Oli raksavuosi menossa ja ensimmäistä uuden kodin joulua silmälläpitäen ajattelin hankkia joulukoristeita jo valmiiksi; tulisihan meillä olemaan ensimmäistä kertaa isompi joulukuusi, joka vaatisi enemmän koristeitakin! Ostin koristeita enimmäkseen Anttilasta (voi kunpa se vielä olisi ♥) ja Hemtexistä -70 % alennuksella. Kuten muussakin piensisustuksessa, myös joulukoristeissa saattaa maku joskus muuttua – joko hillitympään tai räväkämpään suuntaan.

Hups, tämähän lähti rönsyilemään kunnon jouluromaanin tavoin, ei melkein pysty lopettamaan tätä jouluhöpötystä! :D

Meillä on tämä syyskuu ollut aika hässäkkäinen ja nyt onkin tämän kuun ainoa viikonloppu, kun ei ole mitään isompia menoja. Pienempi nuhanenäni on ollut jo tämän viikon paranemaan päin (oi syksy ja kaikki taudit taas!), joten pääsemme vihdoin tapaamaan poikien uutta serkkua, joka tulee huomenna jo kahden viikon ikään ♥. Itse olen tämän pienen veljenpoikani nähnyt jo viime viikonloppuna, mutta hän oli onnellisena unten mailla, joten tapaaminen jäi hieman yksipuoliseksi. Tänä viikonloppuna korjataan asia!

Ihanaa syysviikonloppua teillekin! :)

Meillä elellään täällä tällaista ihan tavallista lapsiperheen arkea. Tavallista perusarkea, juuri sitä parasta, josta elämä suurimmaksi osaksi koostuu. Kun siitä yrittää tehdä mahdollisimman mukavan ja mutkattoman, ei pitäisi olla suuremmin mitään valittamista. Ehkä jos joskus tuntuukin tylsältä, tarkoittaa se samalla myös sitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ♥.

Lapset kasvavat vauhdilla! Ainahan sitä kuulee näin sanottavan, mutta jotenkin omien lasten kohdalla siihen havahtuu astetta herkemmin ja ehkä epäuskoisemmin! Vaikka omien lasten kasvua ja kehitystä tulee seurattua päivittäin, koittaa välillä sellaisia kausia (muutaman kuukauden välein), kun jotenkin äimistelee asiaa itsekseen tai läheisten kanssa: siis miten tuo mun ensimmäinen vauva on jo kohta mun pituinen, kuka tämä on??! :D

Esikoinen M aloitti viime kuussa jo toisen luokan. Edelleen niin tuoreessa muistissa vuoden takaiset tunnelmat, kun oli eka luokka käsillä ja äitillä pala kurkussa. Ensimmäisenä päivänä koulun pihalla sain pinnistettyä, mutta kotona yksin pääsi pieni liikutusitku. Siitä se pitkä koulutaival alkoi ja napanuoraa täytyi venyttää entisestään. Täytyi taas luottaa uudella tavalla – luottaa oman lapsen lisäksi myös ikään kuin vieraisiin ihmisiin ja antaa lapsen kulkea liikenteessä heidän joukossaan. Sääntöjä ja ohjeita tankattu pienen koululaisen pää täyteen. Mutta kun se lapsen mieli on niin erilainen kuin meidän aikuisten. Siksi meidän täytyy kantaa se vastuu liikenteessä ja huolehtia myös niistä pienistä siellä, vaikka ne eivät omia olisikaan. Ne on kuitenkin aina jonkun omia ja aina jollekin niitä maailmaakin tärkeämpiä ♥. Ja muistaa nämä asiat vuoden ympäri, ei vain kouluvuoden startattua.

Vuosi sitten teimme alkuun niin, että minä vein autolla esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin. Alkuun myös hain hänet koulusta autolla, kunnes aloimme tekemään niin, että hän käveli koulusta kotiin. Siitä sitten pikkuhiljaa käveli kouluun ja lopulta sai kulkea matkat pyörällä. Oli oppinut tässä naapurustossakin kulkemaan omatoimisesti jo parin vuoden ajan, joten ihan ensikertalaisena ei yksin tien päällä ollut. Näin se maailma opettaa ja koulii ja totuttaa meitä vanhempiakin uuteen; aina pieni askel kerrallaan.

Mieleen on jäänyt eräs kerta, kun olin lähdössä asioille ja ajattelin, että otan esikoisen kotimatkansa varrelta kyytiin. Jonkin matkaa edelläni ajoi auto, joka pysähtyi risteykseen ja päästi lapseni suojatien yli. Liikutuin siitä ihan valtavasti, kun näin sen tilanteeen, sillä aivan liian moni auto ajaa suojatien yli pysähtymättä, vaikka jalankulkija seisoisi suojatien alussa/tien reunassa. Pahalta tuo tuntuu erityisesti lasten kohdalla. Tuo auto kuitenkin pysähtyi ja jotenkin se näky liikutti kovasti ja on jäänyt mieleeni näin pitkäksi aikaa ♥.

Välillä tosiaan tuntuu uskomattomalta, että M on jo kahdeksanvuotias ja niin pitkä, että päänsä huitelee tuossa mun olkapään yläpuolella :D (missä välissä tuo pääsi tapahtumaan?). On luonteeltaan aika tyypillinen esikoinen (allekirjoittanut toisena esikoisena tunnistaa piirteet…): huolehtiva, vastuuntuntoinen, kuuliainen ja aivan ihana isoveli meidän kuopuksellemme.

Kuopus N täytti heinäkuussa neljä vuotta ja aloitti innokkaana jo kolmannen päiväkotivuotensa. Hän meni siis päiväkotiin, kun oli täyttänyt kaksi (Tigrun kuolinpäivänä, never forget). Hän viihtyy päiväkodissa todella hyvin (tästä isoin kiitos mukavalle henkilökunnalle) ja nauttii, kun on ikäistään leikkiseuraa – naapurustosta kun ei täysin samanikäisiä löydy. N on tosi puhelias, toimelias, sosiaalinen, rempseä, huumorintajuinen ja tarkka poika. Hyvin päättäväinen ja tietää mitä tahtoo. Kova kiire joka paikkaan ja uskon, että se juontaa juurensa siitä, kun on aina pitänyt kiirehtiä isoveljen perään! Hyvä pitämään puoliaan ja pitämään huolta siitä, että ei ikinä saa vähemmän tai mitään huonompaa kuin isoveljensä. Jos näin pääsee käymään, se kyllä näkyy ja kuuluu :D ♥.

Ei ole niin herkkä kuin isoveljensä, mutta sitten kun ne silmät ovat kyynelissä, niin niin ovat kyllä äitilläkin! Ne isot silmät punareunaisina kyyneleitä täynnä ja väpättävä leuka on vaan näky, joka viiltää sydämeeni aina ja hyvin syvältä. Ihailen kuopukseni kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, jotka on varmasti perinyt isältään. Minulle (eikä valitettavasti kovin suurta annosta myöskään esikoiselle) niitä ei ole juurikaan suotu, mutta aika hyvin tässä on kyllä näinkin neljä vuosikymmentä porskutettu, heh!

Tämä onkin todella mukavaa seurattavaa: tutkia ja tutustua poikien persooniin koko ajan enemmän ja löytää niistä tuttuja, mutta myös niitä vähemmän tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia. Ovat keskenään hyvin erilaisia luonteiltaan (välillä mietin, miten voi olla mahdollistakaan) eikä ulkonäöissäkään ole muuta yhteistä kuin identtiset nenät :D. On ulkonäköpiirteitä ja luonteenpiirteitä sekä isältä että äidiltä ja niistä on muodostunut juuri heille sopiva kokonaisuus tehden heistä juuri sen, joita he ovat. Ihania ja ainutlaatuisia ♥.