Joulun aikaan kuuluu monia ns. ensimmäisiä hetkiä! Ensimmäinen kausivalo esiin, ehkä joku polttaa silloin syksyn ensimmäiset kynttilät, ensimmäiset joulutortut leivotaan ja maistellaan jonain sopivana ajankohtana, ostetaan ensimmäiset joululehdet tai -kirjat, tutustutaan sesongin glögivalikoimaan ja testataan uutuusmaku tai sitten siihen ensimmäiseen glögihetkeen valitaan se tuttu ja turvallinen ikisuosikki!
Minulla yhdistyi kaksikin ”ensimmäistä” juttua tässä yhtenä päivänä. Lämmitin ensimmäisen glögikupposen (Valion Hehkua, jossa ihana kirsikkainen maku!) ja uppouduin ihanan Talven henki -joulukirjan* pariin. Sain kirjan blogin kautta ja se sisältää laajasti monenlaista aina syksystä joulunviettoon. Sellaista nautinnollista ja verkkaista jouluun valmistautumista erilaisin askarein; oli sitten kyseessä askartelut, leipomiset tai kodin sisustaminen jouluun.
Tämä Ilona Pietiläisen kirjan kansikin on tosi kaunis, tunnelmallinen ja ihanan lämminhenkinen:
Hieman joulumusiikkia ja tuiketta taustalle, niin tämä pieni arjen rauhoittumisen hetki on tehnyt tehtävänsä ♥.
Kirjaa on tullut selailtua jo useaan otteeseen ja tuntuu, että aina sieltä löytyy jotain uutta. Vaikka kotini on enemmän modernin kuin maalaisromanttisen tyylin koti, näin jouluisin ihastelen valtavasti sellaista ihanan pirttimäistä, ehkä jopa hieman vanhan ajan joulutunnelmaa – sellaisista kuvista tulee niin lämmin fiilis! Juuri tuollaisiakin hetkiä ja tunnelmia tämä kirja tarjoaa, mutta esillä on muitakin joulutyylejä.
Perinteisesti ensimmäinen jouluaskeleenikin on tullut otettua ja Joy-kynttelikkö pääsi hämäriä päiviä ja pimeitä iltoja valaisemaan. Saan tästä joka vuosi näihin aikoihin aina lukuisia kysymyksiä, sillä valitettavasti kynttelikön valmistus on lopetettu ja varapolttimot ovat kiven alla. En tiedä, myydäänkö niitä enää missään, todennäköisesti ei. Itse ostin tämän kynttelikön kymmenen vuotta sitten ja varapolttimoitakin tuli hamstrattua muutama paketti, kun kynttelikön valmistus lopetettiin. Niitä onneksi riittää vielä muutamalle joululle. Varmasti tähän jotkut toisetkin polttimot kävisivät, kun vain selvittäisi asiaa…
Täällä lapset nukkuvat ja joulumusiikki soi. Ajattelin selailla nyt vuorostaan muutamia joululehtiäni! Mukavaa loppuviikkoa ja alkanutta marraskuuta! *Kirja saatu.
Lasten myötä olen oppinut arvostamaan syksyä ihan uudella tavalla. Nautin siitä pesämäisestä kotitunnelmasta, joka syksyyn kuuluu. Kesällä ollaan niin paljon ulkona ja toki syksyisinkin, mutta kyllä syksyllä iltaisin ollaan jo aiemmin sisällä koko perhe. Syysillat alkavat olla pimeitä ja haluan saada lapset sisälle oman kodin lämpöön suojaan sateilta ja koleilta ilmoilta. (Kun taas sitten talven tullen niihin pakkasasteisiin on tottunut eikä kylmä tunnu enää missään :D).
Meillä ei kesäisin takkaa juuri käytetä ja nytkin taisi tulla puolen vuoden takkatulitauko, kunnes taas tällä viikolla oli aika palata takkatulesta nauttimaan ja sen ympärillä fiilistelemään. Ja kyllä oli mukavaa kokkailla arkiruokaa perheelle, kun takassa paloi tuli!
Sytyttelin kynttilöitä, laitoin kivaa musiikkia taustalle ja ruuan uuniin. Nämä pienet, usein arkipäiviin muutenkin kuuluvat jutut tuntuivat tosi mukavilta takkatulen kera!
Isovanhempien pihan puista olemme saaneet herkuteltaviksemme sekä omenoita että luumuja:
Hirveän kiireistä on arkemme nykyään! Monia juttuja, joita ei arkisin ehdi edes miettimään, lykkääntyy viikonlopuille. Tänään on vuorossa yksi niistä: lähes räjähdystilaan ehtinyt varastomme saa tämän iltapäivän aikana järjestelmällisemmän ilmeen. Yritykseni tarvitsee lisää säilytystilaa ja sieltä on tarkoitus raivata tilaa myös näille tarvikkeille. Tarvitsisimme varastoon myöskin lisää metallihyllyjä, nykyiset ovat kymmenen vuotta sitten Clas Ohlsonilta hankittuja. Ovat alle 40 cm syviä ja mietiskelin, että niitä voisi laittaa kaksi peräkkäin, jolloin syvyyttä olisi enemmän, sillä tilaa tälle kyllä varastossa on! Saapa nähdä, mihin ratkaisuun tänään päädymme.
Nyt juon cappuccinon loppuun ja nautin tästä päiväuniajan rauhallisesta hiljaisuudesta. Ihania syyspäiviä teillekin! ♥
Viikot ne vain huristavat ohi hirmuista vauhtia! Jos elellään vaikka sunnuntai-iltaa, huomaa vain yhtäkkiä, että ohhoh, seuraavana päivänä on perjantai! Olen jo ajat sitten hyväksynyt sen faktan, että yhdessä päivässä ei ehdi juuri mitään. Eikä ole maailman loppu, jos hommat jäävät kesken. Aina tulee seuraava päivä, jolloin voi taas jatkaa siitä mihin edellisenä päivänä jäi! Ja että pienikin edistys jossain projektissa on kuitenkin edistystä!
Normaali arkipäivämme menee siten, että minä jään lasten kanssa kotiin, kun mies lähtee kuuden jälkeen töihin. Meillä ollaan siis todellakin hereillä aamukuudelta, kiitos yksivuotiaamme. Esikoinen nukkuisi helposti seitsemään ja joskus nukkuukin, riippuu millaista meteliä olohuoneesta on kuulunut… Katselemme lastenohjelmia, jonka jälkeen käymme aamiaiselle. Yleensä seitsemän jälkeen, lähempänä puoli kahdeksaa. Esikoinen on kolme päivää viikosta päiväkodissa ja päiväkotiaamuina vien hänet yhdeksäksi päiväkotiin. Kuopus mukana takapenkillä tottakai.
Lounaan jälkeen olemme yleensä suunnitelleet jotain ohjelmaa kullekin päivälle. Joko meille tulee ystäviä käymään tai vierailemme ystävillä tai sukulaisilla. Joskus vierailun sijaan hoidamme asioita kaupungilla, teemme kauppareissun tai kiertelemme vaikka parilla kirppiksellä. Välipala-ajaksi pyrimme kotiin tai sitten välipala on mukana ja nautimme sen siellä, missä milloinkin olemme. Koen kuitenkin tärkeäksi, että suunnittelen viikon ohjelmaa eteenpäin hyvissä ajoin etukäteen, sillä en jostain syystä nauti päivistä, jolloin meillä ei ole mitään ohjelmaa. Jotain täytyy olla, jos olen kuopuksen kanssa kaksin. Jos taas molemmat lapset ovat kotona, vietämme usein kotipäiviä kolmisin. Tai usein ja usein; tuollaisia päiviä mahtuu viikkoon yleensä vain yksi.
Iltapäivällä noin neljän maissa kotiutuu mies, joka on hakenut samalla esikoisen päiväkodista. Minä alan ruuanlaittoon ja pojat usein leikkivät isänsä kanssa ruokaa odotellessaan. Syömme yleensä viideltä ja sen jälkeen meillä vanhemmilla olisi toiveissa, että lapset katsoisivat Pikku Kakkosta (jotta saisimme edes hetken hengähtää), mutta pienempi ei ole vielä juurikaan telkkarista kiinnostunut. Kaikki aikanaan… (Eikä esikoinenkaan enää hirmuisesti Pikku Kakkosesta välitä, täytyisi olla vähän isompien poikien ohjelmia!) Meidän lapset kun eivät ole mitään rauhallisia leikkejä leikkiviä, vaan täällä riittää ääntä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita niin kauan, kunnes Nukkumatti iltaisin kutsuu. Pojat on poikia.
Iltapalalle käymme seitsemän maissa, ehkä vähän jälkeen seitsemän nykyään. Iltapalan jälkeen on iltapesuja ja -satuja, jonka jälkeen minä vien kuopuksen ja mies esikoisen omiin sänkyihinsä. Esikoista ei toki viedä tarvitse, hän kävelee itse :D, mutta kuopuksen kannan unipussissa sänkyynsä unilaulun ja pusujen saattelemana. Joskus käyn sen jälkeen vielä toisen kerran toivottamassa esikoiselle hyvät yöt. Sängyissään lapset ovat lähes joka ilta klo 20 mennessä ja tuosta pidämme tiukasti kiinni paristakin syystä. Lasten on saatava riittävän pitkät yöunet, sillä aamumme alkavat suht aikaisin. Lisäksi meille vanhemmille on tärkeää saada iltoihin pari-kolme rauhallista tuntia ja sitä kuuluisaa omaa aikaa. Aikaa, kun ei tarvitse palvella ketään eikä kukaan keskeytä jokaista lausetta. Voi tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä!
Mutta nuo alussa mainitsemani keskeneräiset projektit: tuo Alkuvuoden raikkautta kotiin -postauksestani tuttu kimppu tosiaan kesti pari viikkoa! Ja pari päivää se nuokkui maljakossa noutajaansa odottaen :D. Samoin on ollut aikomuksena laittaa tuo huopaliina kaappiin odottelemaan loppuvuotta ja kaivaa jotain kevyempää esille. Ei keväistä, sillä nyt on talvi, oli sää millainen hyvänsä. Jotain kevyttä ja raikasta kuitenkin kaipaan! Näiden pikkuhommien listaan täytyy lisätä vielä verhojen silitys (tilasin makkariin uudet pellavaverhot). Mutta sainpas tänään sentään kuopuksen huoneen kalusteet miellyttävämpään järjestykseen! Sohva ja lipasto siirtyivät eri seinustoille ja toivat siten huoneeseen hieman enemmän leikkitilaa. Uuden järjestyksen myötä sielläkin täytyisi silittää yksi pimentävä sivuverho, roikkuu nyt ruttuisena ikkunassa, mutta ehkä taaperoa ei haittaa…
Mietin joskus, että miten jonkin viiden minuutin pikkuhomman tekemiseen käyttääkin etukäteen ainakin tunnin aikaa miettien ”tuo pitäis tehdä”. Jospas tarttuisin noihin pikkuhommiin tästä lähtien hieman ripeämmin – voisin ainakin yrittää! Toisaalta kannattaako: nimittäin sitten niiden tekemisestä ei ehkä saa sitä hyvää jes, sainpas tehtyä -fiilistä…
