/

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon! 

/

Huh mikä viikko onkaan loppumaisillaan! Muutenkin viime viikot ovat olleet tässä osoitteessa hyvin paljon normiarjestamme poikkeavia. Mies oli ensin kolme viikkoa isyysvapaalla, jonka jälkeen hän oli viikon työmatkalla Keski-Euroopassa. Kun kuukauden tauon jälkeen koitti ns. normiarkiviikko, alkoikin se jo tiistain kohdalla olla jotain ihan muuta.

Ensin tuli tieto rakkaan tätini menehtymisestä. Suru-uutisen keskellä alkoi 1-vuotiaamme oksentaa (oksensi onneksi vain kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä eli pääsi vähällä!). Loppujen lopuksi tauti kävi läpi myös minut ja 5-vuotiaamme. Me kaksi emme todellakaan päässeet vähällä, mutta eilen oli esikoisellakin jo ensimmäinen kokonainen terve päivä eli tauti on selätetty. Samaan aikaan tautia potiessa stressasin työni näkökulmasta alkavaa Postin lakkoa. Täysin oikeutettu lakko, mutta kova isku pienyrittäjälle!

Eilinen ja tämä päivä on mennyt kotia järjestellessä, sillä paikat menevät uskomattoman nopeasti sikinsokin! Huonovointisena maatessani ajattelin, että aivan sama mikä kaaos, vietämme vaikka joulua näin, kunhan vain saan maata ja nukkua :D. Kun olin selvinnyt oksenteluvaiheesta, kärsin vielä ihmeellisestä tärinästä ja heikotuksesta, kuumekin nousi ja päätä särki kokonaisuudessaan kolme päivää. Yllättävän äkkiä sitä ihminen kuitenkin tokenee ja laittaa paikat ojennukseen! (Vaikka kiitettävästi mies kyllä kodin hoiti, en sillä sano lainkaan!) Pesuaineita tuli lotrattua eilen illalla ihan olan takaa – mikä ihana tunne!

Nyt täällä lapset nukkuvat ja pesukone pyörii, aamulla starttaa uusi viikko. Suru ja menetys ovat läsnä, vaikka muut asiat alkaisivatkin järjestymään. Suru ja menetys ovat kuitenkin asioita, joista emme pääse koskaan eroon. Meidän on vain hyväksyttävä ne osaksi elämäämme ja se vie aina oman aikansa.

Lämpöistä Isänpäivän iltaa ♥.

/

Lasten suusta -juttuja on usein mukava lukea. Näin Facebookissa erään kiertävän tarinan, jossa on tarkoituksena kysellä lapselta erinäisiä asioita hänen äidistään ja jakaa sitten lapsen vastaukset sellaisinaan sanasta sanaan. Ajattelin kysäistä nuo samat kysymykset esikoiseltani! En ollut vielä aiemmin häneltä tämäntapaista testannutkaan, joten odottelin vastauksia innolla. Ja olipa meillä ennen iltapalaa mukava jutustelutuokio, naurulta ei voinut välttyä! Etenkään silloin, kun sain vastauksen kysymykseen numero 15! :D Lapsi ei tokikaan aina ymmärtänyt miksi nauran, joten yritin pidätellä pahimpia tyrskähdyksiäni… (Kuvituksena pari kesäistä kännykkäräpsyä, ensimmäinen esikoiseni ottama.)

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
– Että mää oon ihana. Ja että lähetään kauppaan.

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
– Se että annetaan nimipäivälahja.
(Nimpparit oli neljä päivää sitten, joten tuoreessa muistissa :D)

3. Mikä tekee surulliseksi?
– Se että äitiä lyyään niin ku vasaralla (kuopus löi hetkeä aiemmin…).

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
– Kutittamalla.

5. Millainen äitisi oli lapsena?
– Kiltti.

6. Kuinka vanha äitisi on?
– Öö ai niin ku nyt vai. En tiiä. Se oli aika vaikee. Kerroppa.

7. Kuinka pitkä äitisi on?
– 40 senttiä pitkä.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
– Myyä koruja.

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
– Leikkii N:n kaa.

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
– Koska se saa rahaa. Enkö tiiä hyvin näitä. Tuo oli aika helppo.

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
– Muistakko ku me pelattiin sitä puupeliä ja sää voitit mut. Sää oot siinä hyvä.
(= Puinen muistipeli.)

12. Missä äitisi ei ole niin hyvä?
– Afrikan tähessä.

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
– Myy helmiä.

14. Mikä on äitisi lempiruoka?
– Pinaattikeitto.
(No ei ihan :D)

15. Mikä satuhahmo äitisi olisi?
– Noita.
(APUA! HAHHAH :D :D :D)

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
– Yleensä mennään saunaan. Ja poreisiin. Niin ku eilen.

17. Mitä on samaa sinussa ja äidissäsi?
– Ku meillä on nyt mustat vaatteet, kato!

18. Mitä eroa meissä on?
– Mulla ei oo niin pitkää tukkaa.

19. Mistä tiedät että äitisi rakastaa sinua?
– Koska sää oot synnyttäny mut.

20. Mikä on äitisi lempipaikka?
– Sun työhuone.

Loppuko ne kysymykset jo?
– Joo, oisko pitäny olla lisää?
Joo vaikka kymmenen!
(Keksin muutaman lisää…):

21. Mikä on äitisi lempiväri?
– Valkoinen ja pinkki.

22. Missä äitisi on syntynyt?
– Mummulassa.

23. Mitä äitisi pelkää?
– Ku mää salaa puen asun ni sää säikähät niin ku ko mää puin sen merirosvoasun.

 

Pitääpä joku ilta esittää samat kysymykset esikoiselle isästään! :)