/

Nyt kun poikamme on kohta 3,5 kuukauden ikäinen, huomaa selvästi millainen muutos tässä on pikkuhiljaa tapahtunut. Ja tarkoitan nyt lähinnä näitä päivätoimia. Ensimmäisinä viikkoina itseni yllätti erityisesti aika, joka kului imettämisen parissa. HUH! Kuinka monta tuntia vuorokaudesta istuinkaan sohvalla tai makoilin sängyllä imettämässä. Tuota yllättymistä tuskin tapahtuu enää mahdollisen toisen lapsen kohdalla, mutta näin esikoisen kyseessäollessa kyllä yllätyin tuosta. Ja varsinkin siitä, että yksi ruokatunti oli tosiaan tunti, joskus enemmänkin :D. Ajattelin usein kiitollisena, että onneksi mulla oli kolmisenkymmentä Emmerdalen jaksoa katsomatta ja digiboxi sekä Katsomo olivatkin ahkerassa käytössä. Yllätti myöskin se imettämiseen liittyvä kipu! Jo synnärillä se oli päällä ja toista maitomaattia käytin hetken ainoastaan rintapumpun kanssa; en uskaltanut päästää vahvan imuotteen omaavaa pikkumiestäni kuin toiselle rinnalle. Vauvalla oli alkuun myös ihana tapa pureskella syödessään; ymmärtäähän sen, sellainen herkkumurkina kun oli kyseessä! Tuo kipu oli aika vahvasti läsnä ensimmäiset viikot, siihen ei auttanut oikein mikään. Silti käytin Lansinoh-voidetta ahkerasti ja kyllähän se jonkin verran auttoi, vei ainakin kivulta pahimman huipun pois. Muistan kymmeniä sellaisia kertoja, kun itkin ensimmäiset sekunnit vauvan napatesssa kiinni. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja henkeä haukkoessani yritin parhaani, jotta saisin hengitykseni tasaantumaan ja hartiaseutuni rennoksi. Kuinka usein tuollaisilla valtavilla kipuhetkillä sanoinkaan miehelle, että nyt mä ymmärrän niitä naisia, jotka lopettavat imettämisen tähän. Sitä kipua on vaikea kuvailla, mutta välillä tuntui siltä, kuin joku repisi rintaa kehon läpi selän puolelle. Aivan kuin rinnan keskellä olisi jokin terävä piikki, josta revittiin selkäpuolelle, siltä se usein tuntui!

024-crop

Googlettelin asiaa ja mietin, että loppuuko tuo kipu koskaan… Eikö kukaan muu tunne noin valtavaa kipua imettäessään lastaan..? Mielestäni kipukynnykseni ei ole mikään hirmuisen alhainen ja tuo fakta vain lisäsi hämmennystäni. Kaikesta huolimatta halusin, että vauva saisi äidinmaitoa, koska sitä maitoa kuitenkin oli. Lisäksi mielessäni pyöri synnärin hoitajilta kuultu lause: Se on vauvalle niin paljon muutakin kuin ravintoa, se on myös läheisyyttä, lämpöä ja turvaa… Ja kun imetys lähti käyntiin, kun ne pari ensimmäistä minuuttia olivat ohi, kipu helpotti ja tuokiosta pystyi nauttimaan. Kuinka suloiselta se rakas pieni näyttikään siinä rinnalla, miten nälkäisenä hän imi maitoa, silmät pyöreinä silmiini katsoen. Niin luottavainen ja suloinen pieni lapsi, paikassa, joka on hänelle edelleen tänä päivänäkin se maailman turvallisin ja levollisin paikka. Tuo hetki sai joka kerta unohtamaan sen aloituskivun, kunnes sitten sen hetki koitti taas :). Tuollaista kehää se oli, aamusta iltaan ja yöstä aamuun, päivästä toiseen. Sitten kerran löysin netistä jonkin artikkelin, jossa sanottiin, että viiden-kuuden viikon jälkeen imettäminen helpottuu ja sen jälkeen rintaruokinta muuttuu nopeammaksi kuin korvikesyötöt. Omalla kohdallani se vaati hieman kauemmin; sanoisin, että vähän ennen vauvan kahden kuukauden ikää tapahtui muutos. Syötöt lyhenivät huomattavasti ja syöttövälit pitenivät. Vauva ei ollut enää niin riippuvainen minusta, mikä oli sitten kuitenkin tavallaan haikeaakin. Mutta se myös mahdollisti oman, hieman vapaamman liikkumiseni. Vauva pärjää isänsä kanssa pitempiä pätkiä eikä minun tarvitse välttämättä pumpata maitoa edes pulloon.

Toivon, ettei kukaan näistä omista kokemuksistani kauhistu, sillä eihän se ole kaikilla samanlaista! Halusin kuitenkin tästä kirjoittaa, jos siellä ruudun äärellä sattuisi olemaan joku, joka käy noita samoja ajatuksia läpi… Epätoivoon ei kannata vajota, sillä kyllä se helpottuu, ihan takuuvarmasti, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan! Nyt voin todeta täydestä sydämestäni, että kannatti todellakin ”kärvistellä” ne ensimmäiset viikot (ajoittain lähes hikikarpalot otsalla)! Eikä se imetystapahtuma missään nimessä negatiivinen ole, alkuminuuttien viiltävästä kivusta huolimatta. Se on mielestäni todella palkitsevaa ja välillä tuntuu aivan uskomattomalta, että naisen keho tuottaa ainetta, jolla pieni vauva niin hyvin kasvaa ja kehittyy. On niin hienoa, kun voi tarjota vauvalle äidinmaitoa, sillä tiedän, ettei se ole kaikille itsestäänselvyys. Se olikin yksi syy, miksi vain sinnikkäästi jatkoin imettämistä. Tunsin syyllisyyttä, jos päätyisin lopettamaan imettämisen kivun takia, koska on äitejä, jotka varmasti haluaisivat imettää lastaan, mutta joilla maito ei vain riitä. Alun hankaluuksien jälkeen imettäminen on sujunut jo hyvän aikaa oikein kivasti. Se on niin helppoa ja mutkatonta, kun eväät kulkevat aina mukana steriileissä pakkauksissa ja oikean lämpöisinä. Tänään meillä oli kolmekuukautisneuvola (hieman myöhässä) ja saimme iloksemme jälleen todeta, miten hyvin äidinmaito on riittänyt! Niin mielenkiintoista saada vauvasta aina uusimmat mitat ja seurata kasvukäyrää. Potra poika: 7 kiloa meni just ja just rikki :D. Reilussa kuukaudessa oli tullut pituuttakin viisi senttiä! Ei ihme, että useat vaatteet ovat viime aikoina käyneet pieniksi… Eikä ihme, että sain hieman ähistä kantaessani vauvelia turvakaukalossaan terveydenhoitajan vastaanotolle, puuh…

062

Mutta tuosta imetysasiasta tulemmekin erääseen toiseen asiaan… Nimittäin olen huomaamattani opettanut pojan nukahtamaan rinnalle :/. En oikeastaan tiedä, mistä tuo on lähtenyt, mutta vauva on aina ollut kova iltatankkaaja, joten siitä se on kai sitten pikkuhiljaa kehittynyt tällaiseksi. Hän ei nukahda yöunille muulla tavoin, kokeiltu on ja itku kestää ja kestää ja kuulostaa sydäntäraastavalta. Päivisin hän kyllä silloin tällöin nukahtaa omaan sänkyynsä ilman rintaa, mutta iltaisin ja öisin ei. Hänelle tulee myös välillä kausia, jolloin haluaisi pitää rintaa tuttina (kun ei varsinaista tuttia huoli…) ja lutkuttelisi vaikka koko yön, vain silloin tällöin maitoa siemaisten. Joskus tuo on niin vahvana päällä, että ei suostu nukahtamaankaan kuin rinta suussa :D. Tällöin olemme antaneet hänelle korviketta iltaimetysten jälkeen, jolloin hän saa masun kerralla täyteen eikä tarvetta lutkuttelulle enää jää. Kerran tai pari kuukaudessa on tuollainen kausi; sellainen on päällä tälläkin hetkellä. Kestävät yleensä 2-3 iltaa, mutta jos emme noina hetkinä antaisi korviketta, kestäisivät hamaan tulevaisuuteen saakka… Eli korvike jostain syystä katkaisee tuon kierteen ja yöunille käyminen tapahtuu taas hieman helpommin. Tuosta korvikkeen antamisestakin olen potenut valtavaa syyllisyyttä ja kertonut siitä neuvolassakin, jossa terveydenhoitaja mulle hieman naureskeli. Voi meitä!

Hassusti tuosta äidinmaidon antamisesta on tullut itselleni joku päähänpinttymä: pakko pärjätä pelkästään sen avulla mahdollisimman pitkään ja turvautua korvikkeeseen vain äärimmäisissä hätätapauksissa ja niin harvoin kuin mahdollista. Lisäksi jos mulla on joku meno, pumppaan omaa maitoa ennemmin pulloon kuin jätän korvikkeen varaan… Tiedostan kyllä, ettei nykypäivän korvikkeissa ole moitittavaa, mutta joku ihme päähänpinttymä mulle on kuitenkin tässä näiden kuukausien aikana muodostunut. Nälkä kasvaa syödessä?

Aina sitä kuulee useamman lapsen vanhemmilta, miten esikoisen kanssa oltiin niin varovaisia ja kokemattomia, seuraavien kohdalla jo rennompia. Ja että esikoista seuraavat lapset vain jätettiin nukkumaan sen kummemmin heitä nukuttamatta. Mutta miten voi jättää täyttä häkää itkevän vauvan yksin sänkyynsä ja kuunnella sitä itkua? Välillä ajattelen, että jatkan tätä samaa: rinnalle nukuttamista, sillä ei se varmaan loputtomiin kestä… Ehkä hän on jossain vaiheessa valmis luopumaan rinnasta :D. Yhdessä vaiheessa oli jo niin mukava kausi, kun vauva nukahti yöunille jo klo 21.30-22.00 välillä puolen tunnin sisällä, suhteellisen pikaisen tankkauksen jälkeen. Nykyään iltatankkaukset kestävät minimissään tunnin eikä ennen yhtätoista meinaakaan uni tulla! Eilinen ilta meni sitten taas aivan ihanteellisesti: iltatoimet aloitettiin vasta, kun vauva näytti tosi väsyneeltä. Hän söi ainoastaan vartin, jonka jälkeen siirsin hänet hereillä omaan sänkyynsä. Hieman möyrimistä, mutta nukahti lopulta itsekseen – teki mieli tanssia! Hän nukahti tosin vasta klo 23, mutta nukahtipa kuitenkin ja vielä ilman korvikettakin (mitä ei viikonloppuna tapahtunut). Puoli kahdelta hän heräsi syömään ja nukkui sen jälkeen aamuun, aina puoli yhdeksään saakka. Kunpa vain itsekin olisin saanut nukuttua… Heräilin yöllä huomattavasti useammin kuin normaalisti. Ihmetytti, miksi vauva ei herää ja piti tarkistaa, hengittääkö hän varmasti… Huh huh, ollaan me äidit vähän tämmöisiä! Voi olla, että ensi yönä uni maistuu. Toivottavasti vauvallekin, mitä vähän kyllä epäilen, sillä hän sai tänään kaksi rokotetta. Voi äitin pieni <3. Olisi mukava kuulla, onko muilla samankaltaisia kokemuksia liittyen imetykseen ja nukkumisasioihin? Miten teidän vauvat käyvät yöunille?  

/

 

Meidän olohuoneen on vallannut lelumeri. On leikkimattoa, pupua, kirahvia, pehmokuutioita, kirjoja, helistimiä sun muuta siellä täällä. Vauva nauttii leikeistä tai lähinnä se on tällä hetkellä lelujen katselua, maistelua ja koskettelua. Olen aina silloin tällöin laulanut hänelle, mutta vasta viikko sitten hänkin lähti lauluun mukaan. Katsoin telkkarista Yön konserttia ja lauloin mukana (sanat muistan ulkoa vaikka unissani). Vauva istui tuon tunnin konsertin ajan sylissäni ja aina kun aloin laulaa, hän yhtyi lauluun suloisella öö-öö-höö -äänillään. Voi mun pientä <3. Nyt olemmekin sitten laulaneet vielä aktiivisemmin kuin aiemmin! Äskeinen laulutuokio väsytti niin, että pieni nukahti poikkeuksellisen pitkille päikkäreille – nukkunut jo puoli tuntia! Olin äsken aivan että kääks, mitä mä kaikella tällä ajalla teen :D.

Tulin sitten tähän keräämään motivaatiota pikasiivoukseen. Olen tässä viime viikkoina oivaltanut, että mulla on paha tapa jättää tavaroita minne sattuu… Tavara jää tasan siihen, mihin sen kädestäni lasken. Se saa sitten helposti sellaisen sotkuinen koti -vaikutelman aikaan. Hetki sitten raivasin vaatehuoneen; yli 10 mun vaatetta notkui tuolilla, mieheltä vain kaksi :P. Nyt tämän lelumeren kimppuun ja sitten nuohoojaa odottelemaan! Ehtisiköhän cappuccinonkin nautiskelemaan ennen kuin mua huhuillaan..? Taidanpa ottaa riskin ja kokeilla!

114

Ei muuta kuin hyvillä mielin viikonlopun viettoon – toivottavasti tekin!

 

/

 

Vauvamme syntymästä on jo tovi, tänään tasan kolme kuukautta – oikea aika jakaa tämä kokemukseni kanssanne. Olen kirjoitellut tätä postausta aina silloin tällöin, kun on ollut hieman enemmän aikaa paneutua asiaan. Nyt yksityiskohdat on vielä aika tarkkoina mielessä, hyvä niin.

Ennen omaa sektiotani en juurikaan netistä mitään juttuja lukenut, tarkoituksella jätin tuon tekemättä. Vahingossa kuitenkin törmäsin joihinkin tätäkin aihetta käsitteleviin keskusteluihin ja melko pian sain todeta, että nettiin taitaa päätyä suurimmaksi osaksi niitä negatiivisia kokemuksia. Siinä yksi lisäsyy jakaa tämä oma kokemukseni täällä. Sektiosta toipuminen -postauksestani voitte lukea paremmin toipumisprosessistani. Tämän postauksen kuvituksena käytin eräänä kesäiltana Kokkolan Trullevin kalasatamassa ottamiani kuvia.

031

Niille, jotka eivät blogiani silloin vielä seuranneet, kerrottakoon, että kovasta synnytyspelostani huolimatta olin valmis alatiesynnytykseen. Useiden päivien käynnistely-yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja koska vauva oli saatava ulos ilmeisen mieluisasta ensikodistaan, oli sektio ainoa vaihtoehto. Olin itse hokenut sitä lääkäreille jo pari viikkoa; en uskonut, että synnytys tulisi käynnistymään eikä niin tapahtunutkaan. Lääkärit halusivat kuitenkin vielä odottaa ja antaa luonnolle mahdollisuuden. Kun sitten viimeisen kerran kävin osastolääkärin vastaanotolla (heitä oli siellä silloin oikein kaksi kappaletta) ja kävi ilmi, ettei käynnistyspillerit eikä luontokaan ole asiaa yhtään edistäneet, tehtiin päätös sektiosta. Vaikka olin helpottunut että pitkälle prosessille tulisi vihdoin piste, purskahdin silti itkuun. Pelkäsin siis myös sektiota. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että suunnitellussa sektiossa riskit on kaikin puolin pienemmät kuin esim. hätäsektiossa. Oli kuitenkin vaikea asennoitua, sillä tähän saakka lääkärit olivat hokeneet, kuinka sektio on se viimeinen vaihtoehto ja kaikin puolin riskialttiimpi sekä äidille että vauvalle… Pienen itkupurkauksen jälkeen lähdimme miehen kanssa kotiin, helpottuneina siitä, että vauvan tuleva syntymäpäivä oli nyt tiedossa. Kuten aiemmin kerroin, valitsimme kahdesta vaihtoehdosta sektiopäiväksi päivän, jolloin pappani eli vauvan isopappa olisi täyttänyt 100 vuotta. Se toi päivään vielä enemmän arvokkuutta ja juhlan tuntua. Ei ihan joka poika synny tuollaisena päivänä! Osastokäynnin jälkeen alkoi soittorumba: halusin ilmoittaa kaikille läheisilleni uutiset ja mitä kolmen päivän päästä tulisi tapahtumaan. Nuo viimeiset kolme päivää kuluivatkin jännittäen, ehtiikö synnytys sittenkin vielä käynnistyä, vaikka en siihen oikein uskonutkaan.

030

Sektiossa oli kolme osa-aluetta, joita etukäteen eniten pelkäsin: katetrointi, selkäydinpuudutus sekä itse leikkaus. Kaksi ensimmäistä menikin hieman mönkään, mutta onnekseni tuo viimeinen eli suurin asia onnistui oikein hyvin.
Saavuimme synnytysosastolle torstaiaamuna klo 7. Meille oli maanantaina kerrottu, että sektiot hoidetaan aina aamulla ensimmäisinä ja muut (kuten esim. kohdunpoistot jne.) vasta niiden jälkeen. Nooh, saimme kuitenkin heti kuulla, että sektioni tulisi viivästymään eikä tarkkaa aikaa osattu sanoa. Onneksemme saimme toivomamme perhehuoneen ja pääsimme sinne heti lepäilemään ja odottelemaan. Odottelua olikin sitten tosiaan luvassa eikä se helpottanut jännitystäni kyllä lainkaan. Aina kun olin vaipumassa uneen, joku tuli huoneeseen kysymään tai tuomaan jotain. Jälkeenpäin ajateltuna tuo uni olisi kyllä ollut tarpeen. Kaamea nälkä ja janokin vaivasivat; olinhan edellisestä illasta saakka ollut ravinnotta.
Puoliltapäivin alkoi sitten tapahtua ja melkoisella kiireellä. Leikkaussalista oli soitettu, että olisivat valmiina sektiotani varten. Niinpä aloin pukea leikkausvaatteita ja hoitaja minulle tukisukkia. Samalla toinen hoitaja ja opiskelija laittoivat käteeni kanyylia; tuokin asia jota inhoan! Se sattuu valtavasti, sillä kämmenselässäni ei ole juurikaan ns. ylimääräistä nahkaa :D ja alue on sen vuoksi todella herkkä, myös suonet pakenivat alta. Niinpä kanyyli päädyttiin tälläkin kertaa laittamaan ranteeni sisäsyrjään.
Ensimmäinen asia, jota olin jännittänyt (= katetrointi) sattui ja tuntui ikävältä. Kaiken lisäksi hoitaja kiireessä epäonnistui ja leikkaussalin henkilökunta joutui tekemään kaiken uudestaan. Tuolloin se onnistui eikä edes sattunut. Synnytysosaston hoitajan kiirehtiminen ja hössääminen tarttui minuun ja tunsin kurkussa jo palasen ennen kuin lähdimme kohti leikkaussalia… Kun hän luovutti minut leikkaussalihenkilökunnalle, tärisin sängyssä aivan kauttaaltani ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Yritin tärinän keskeltä vastailla kysymyksiin ja vain odotin, että kaikki olisi ohi.

Kun matkasimme kohti leikkaussalia, yritin rauhoitella itseäni ja makoilin sängyssä seinäkylttejä lukien: Leikkaussali 3, leikkaussali 4… Leikkaussalissa oli monta ihmistä, en laskenut, mutta joka puolella tuntui joku esittelevän itsensä ja kertovan tehtävänsä. Tärinäni jatkui ja siirryin leikkauspöydälle, olipa se kapea! Ihanan rauhoittava keski-ikäinen mieshoitaja peitteli minut lämpimillä pyyhkeillä ja rupattelimme hetken niitä näitä. Yksi naishoitaja tuli viereeni jutustelemaan, kysyi mm. tiedänkö kumpaa sukupuolta vauva on ja kyyneleitä pyyhkiessäni hymyilin sanan poika. Hän kysyi, onko hänelle jo nimi valmiina vai onko se salaisuus. Sanoin vauvan nimen; sen nimen, joksi olimme häntä rakenneultrasta lähtien kutsuneet ja josta lopulta tuli vauvan kolmas nimi. Hoitaja tuumasi siihen, että onpa tosi kaunis nimi.

051

Nukutuslääkäri saapui, pieni keski-ikäinen nainen. Toinen pelkäämäni osa-alue oli lähellä. Kävin kyljelleni makaamaan, rauhoittavaan mieslääkäriin vauvamahaani nojaten. Mietin, miten tämä ikinä onnistuu, kun tärisin niin valtavasti. Jotenkin sain kuitenkin tärinän loppumaan ja selkäni pyöreäksi, kuten kuului. Nukutuslääkärin ääni oli niin hiljainen, että hädin tuskin kuulin, mitä hän puhui. Ensin hän puudutteli ihoa alaselän alueelta, piikit tuntuivat jonkin verran. Sen jälkeen hän alkoi pistää itse selkäydinpuudutusta, ne piikit sattuivat välillä ja kunnolla. Tunsin ihmeellistä säteilyä siellä täällä alaselässä, mutta mitään puutumista en tuntenut. Vartin yrittämisen jälkeen kokeilimme istuma-asentoa, sain ohjeen pyöristää selkääni kuin vihainen kissa ja mietin samalla leppoisia murmeleitani. Piikitys alkoi uudestaan, uudessa asennossa. Puristin tyynyä syliini ja toisella kädellä pidin happinaamaria kasvoillani. Mieslääkäri piti tukevasti kiinni olkapäästäni ja yläselästäni, jotta en liikahtaisi. Tunsin jonkin verran kivuliaita piikkejä siellä täällä alaselässäni, välillä kipu tuntui syvemmälläkin. Muovinen happinaamari hikoilutti kasvoja, itketti ja pelotti. Mietin pienen paniikin nostaessa päätään, että joudunkohan lähteä vielä Ouluun synnyttämään… Naishoitaja huudahti kauempaa, että verenpaineet koko ajan yli 200. Niin joo, verenpainemittari hurisi käsivarressani muutaman minuutin välein. Puoli tuntia selkäydinpuudutusyritystä takana, kun joku hoitaja kysyi nukutuslääkäriltä, soitetaanko apua paikalle. Pian saapui nuorehko miespuolinen nukutuslääkäri, jämäkkä ja reipasotteinen. Heräsi uudenlainen luottamus. Jatkoimme istumisasennossa; uuden lääkärin otteet olivat kovemmat ja kipukin voimakkaampaa. Puudutuspiikit saivat aikaan ikäviä ja jonkin verran kivuliaita sähköiskuja oikeaan jalkaani. Jalka nousi niiden voimasta aina salamannopeasti ylös, kuin olisin potkaissut sillä. Muistaakseni sähköiskuja tuli kolme, itkin ja pidin happinaamaria paikoillaan. Naishoitaja tuli ja silitti olkapäätäni, sanoi että hienosti jaksat. Oli kulunut lähes tunti ensimmäisistä selkäydinpuudutusyrityksistä. Mietin, mitenhän tässä oikein käy ja mitäs jos jotain menee pahasti pieleen… Vihdoin miesnukutuslääkäri totesi, että tätä ei voi loputtomiin pitkittää, tehdään päätös nukutuksesta. Hän pyysi samalla, että lastenlääkäri soitettaisiin paikalle. Nimittäin kun äiti nukutetaan, on vauva saatava kiireesti ulos, sillä nukutusaine vaikuttaa myös häneen. Vauva on tällöin uneliaampi, joten lastenlääkärin on oltava paikalla ja mahdollisesti avustettava vauvaa hengittämään itse. En ollut enää hereillä, kun lastenlääkäri saapui, mutta kuulin mieheltä jälkeenpäin, että lastenlääkäri oli todella mukava mies; lastenosaston ylilääkäri, joka onneksemme hoiti vauvaa myös lastenosastolla hänen sairastuttuaan infektioon kolmeviikkoisena.

014

Takaisin leikkaussaliin… Kun kuulin, että minut nukutetaan, tajusin heti, ettei mies tulisi pääsemään mukaan synnytykseen. Itkin ja katsoin häneen, hän oli käytävässä, leikkaussalin ulkopuolella. Hoitaja kävi kertomassa hänelle nukutuksesta, avoimista ovista näimme toisemme ja mies nosti peukun pystyyn tsempiksi. Sen jälkeen tärisevää minua laitettiinkin jo kiireesti kapealle pöydälle selinmakuulle. Kolme hoitajaa etsi tyynyä, joka laitettaisiin pääni alle: mihin se oli hävinnyt? Jännitys ja pelko purkaantuivat nauruna kun huomasin, että minähän puristin sitä kyseistä tyynyä edelleen mahaani vasten!

Nukutuslääkäri totesi, että alaselkä voi olla pari päivää kipeä (pari nyrkinkokoista mustelma-aluetta sinne ilmestyikin) ja mietiskelin siinä, että mitenköhän sektion jälkeen sängyssä makoilen, jos en voi olla mahallani, kyljelläni enkä selälläni… En kuitenkaan loppujen lopuksi tuntenut selässä kipua, ehkä särkylääkkeet vaikuttivat sen verran siihenkin. Jalkojen iho tuntui hassulta ja pistelevältä muistaakseni vielä pari vuorokautta sektion jälkeen ja jännitinkin, palautuisiko iho täysin ennalleen…

Leikkaussalissa ympärilläni alkoi hyörinä: sähkönsininen sermi tuli eteen ja mahaani alettiin pesemään, muistan miten kellertävä aine kirveli. Miesnukutuslääkäri oli aivan vieressäni, hän jutteli niitä näitä ja antoi samalla ohjeita anestesiahoitajalle. Hän mm. kysyi, oliko mua ennen nukutettu. Kyllä oli, yläasteella, nielurisaleikkausta varten. Huomasin siinä maatessani leikkaavan lääkärin olevan ihan lähellä, silmäili minua maskinsa takaa kumisaappaat jalassa. Nukutuslääkäri ojensi jonkin hengitysputken, johon aloin hitaasti hengittelemään sisään ja ulos. Samalla hän neuvoi hoitajaa lisäämään nukutusainetta. Kuulin ohjeet kolme kertaa, sitten nukahdin. Viimeisen kerran katsoin kelloa sen ollessa 13:53, tuosta meni vielä hetki ennen kuin nukahdin. Vauva syntyi klo 14:08, itse heräsin heräämöstä 15:30 paikkeilla.
Siellä hoitajat kutsuivat minua nimeltä ja sen jälkeen heti onnittelivat sanoilla Onneksi olkoon, sulle on syntynyt poika. Muistan miten hymyilin ja hoin, onneksi se on ohi, ihanaa että se on ohi… Niin kovasti olin synnytystä pelännyt! Samassa ajattelin, että kyllähän mä tiesin että poika siellä on, kertokaa lisää, kertokaa lisää! Ensimmäisenä taisin kysyä, onko vauvalla kaikki hyvin, itkikö hän syntyessään ja heti perään, paljonko hän painoi. Taisin kysyä jo seuraavan kysymyksen, ennen kuin sain aiempaan edes vastausta… Hoitajat tiesivät vain, että kaikki oli hyvin ja vauva oli itkenyt heti synnyttyään. He myös soittivat osastolle kysyäkseen muita tietoja. Kertoivat pojan painaneen 4100 g. Pituus meidän sairaalassamme mitataan vasta seuraavana päivänä, kun vauvat ovat hieman ”suoristuneet”. Pituutta pojallamme oli myöskin komeasti: 53,5 cm.

009

Muut hoitajat lähtivät, vain yksi jäi paikalle. Kysyin myöskin, oliko vauvalla paljon hiuksia :D. Näitä monenmoisia yksityiskohtia tenttasin heräämössä tältä yhdeltä hoitajalta, joka oli jäänyt mua lääkitsemään. Kysyin häneltä ainakin viiteen eri otteeseen asioita, kunnes lääketokkurassa viesti meni perille: hän on heräämöhoitaja, hän ei ollut leikkaussalissa… Hän kysyi koko ajan, millaista kipua tunnen asteikolla 0-10 ja lisäili lääkettä arvioni mukaisesti. Kun hän kysyi tuota ensimmäisen kerran, sai hän vastaukseksi numeron 8… Lääkettä sainkin sitten sen verran, että koko torstai-ilta on edelleen hieman hämärän peitossa ja osastopäivien aikana kysyin mieheltä samat kyseistä iltaa koskevat asiat varmaan seitsemän(kymmentä) kertaa. Heräämö meni kuudelta kiinni, joten minut vietiin perhehuoneeseemme hieman ennen sitä. Sen jälkeen olin pelkästään suun kautta otettavien lääkkeiden armoilla. Tuolta torstai-illalta muistan hyvin sen, miten varovasti maistelin viiliä… Nukutuksen jälkeen voi hyvinkin olla pahoinvoiva, en onneksi ollut, mutta varovainen syömisen suhteen olin. Voin kertoa, etten koskaan ole ollut mikään viilin suurin ystävä, mutta tuolloin se maistui aivan taivaalliselta!

Heräämössä tunsin sektiokivun ensimmäistä kertaa ja olihan se aikamoista, ennen kuin lääkitys saatiin kohdalleen. Kaikista kamalinta oli kuitenkin se, kun kohtuani paineltiin, jotta se alkaisi supistumaan pikkuhiljaa. Tuota seikkaa pelkäsin joka päivä ja vastahakoisesti annoin mahaani koskea :D. Heräämössä kohtua jo paineltiin ja voi miten voimakkaasti, huusin kivusta aivan ääneen, jolloin hoitaja tokaisi, ettei hän enää halua painaa, saavat osastolla hoitaa asian… Toinen ikävä asia oli hengitysputkesta aiheutunut lima kurkussa, voi huh sitä tunnetta kun välillä oli pakko yskiä! En osannut ajatella, mistä moinen. Vasta perhehuoneessamme hoksasin, mistä tuo lima ja yskäisyys johtuivat. Suonensisäiset kipulääkkeet saivat aikaan sellaisen humalatilaan verrattavan olotilan enkä muista ihan kaikkea kyseiseltä illalta. Olen puhunut puhelimessa aika monenkin ihmisen kanssa; vain murto-osasta muistikuvia. Tekstareihin olin vastaillut ja oli muuten aika jännää lukea niitä jälkikäteen, kun en muistanut sisältöjä lainkaan :D. Aivan kuin joku muu olisi toiminut minuna ja minä itse astuin remmiin sitten perjantaina.

007

Kuitenkaan koskaan, en koskaan unohda sitä, kun sänkyni vietiin heräämöstä huoneeseemme. Sänky saapui huoneeseen pääty edellä ja yritin kovasti kurkistella, näkisinkö miehen ja rakkaan pienen vauvamme siellä. Muistan elävästi miehen ilmeen ja katseen, kun saavuin huoneeseemme. Olimme ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä. Nyt oli vihdoin minun vuoroni tavata lapsemme, sukulaiset jo olivat hänet miehen lähettämistä kuvista nähneet. Siellähän hän sitten oli, pienessä sängyssä turkoosi villapipo päässään <3. Silmät näyttivät lähes mustilta ja pieni turvotus sai vauvan näyttämään hieman aasialaiselta. Sain hänet rinnalleni heti samana iltana, vauva tiesi samantien mikä on homman nimi – imu oli erittäin tehokas :D. Pidin häntä rinnallani ja kainalossani niin paljon kuin vain mahdollista, isänsä hoiti vaippahommat yhdessä hoitajan kanssa. Vauva nukkui ensimmäisenä vuorokautenaan paljon, maailmaan saapuminen oli rankkaa pienelle. Välillä tuntui täysin epätodelliselta: onko tuo käärö meidän, meidän ikioma? Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, voi sitä onnen tunnetta. Sitä en osaa kuvailla, se on jotain niin suurta ja kokonaisvaltaista.

En koskaan unohda, miltä se pieni pipo päässään kyljellään nukkuva käärö näytti. Sinäkö se olet pieni? Sinä, joka vasta muutamaa tuntia aiemmin sisälläni potkit. Sinä, joka yhdeksän kuukautta kuljit mukanani aivan joka paikkaan. Sinä, joka olit niin iso osa minua. Nyt olet siinä.

 

Tuo oli päivä arkinen
vaan pieni poika muutti sen
tuli päivästä suuri ja ihmeellinen
me varmasti ikuisesti muistamme sen.