Nyt on tullut aika katkaista tämä blogihiljaisuus edes pienen postauksen ajaksi! Elämämme on tämän kuukauden aikana mullistunut täysin – vauvamme täytti eilen neljä viikkoa ♥. Pieni poikamme syntyi siis 27.7. suunnitellulla sektiolla. Alku on ollut täynnä erilaisia mutkia, mutta nyt kaikki on hyvin ja olemme saaneet aloittaa arkemme kotioloissa nelihenkisenä perheenä. Mies on tämän kuluneen viikon ollut kolmen viikon isyyslomansa jälkeen jo töissä eli ns. arkea on takana nyt viikon verran ja härdelliähän se on! Kyllä palkkatöissä käyminen on vuorokauden ympäri tapahtuvaan kodin- ja lastenhoitoon verrattuna täyttä lomaa ja tähän tulokseen on tullut myös siellä palkkatöissä käyvä mies :).

Ei sitä etukäteen arvaakaan, kuinka suuri muutos on siirtyä yksilapsisesta perheestä kaksilapsiseen – sen osasi vain aavistaa, mutta käytäntö ehkä yllätti hieman silti! Kuinka riittämättömäksi ajoittain olonsa tuntee, kuinka kaikki ylimääräinen jää ja vain pakolliset hommat hoituu. Kuinka esikoinen ottaa elämänmuutoksen vastaan… Nyt on jo tasoittumaan päin, mutta ensimmäiset kaksi viikkoa oli aivan täyttä kaaosta ja tunnemyrskyä! Toki täysin asiaankuuluva reaktio, mutta silti se(kin) yllätti.

Entäpä millaisen härdellin saa aikaan yksistään siitä, kun yrittää paahtaa neljävuotiaalle aamupalaleipiä itkevä vauva sylissä… Leipä paloi, palohälytin huusi (jolloin vauvan itku loppui kuin seinään) ja samaan aikaan esikoinen tappoi pyynnöstäni hämähäkkiä ennen kuin se ehtisi makkariin asti… En voinut oikeastaan tuossa vaiheessa kuin nauraa ja pelastus oli äitini, joka tuli noutamaan esikoista mummolapäivää viettämään mukanaan jauhelihakeittoa ja vispipuuroa (noista tuliaisista meinasi itku päästä pitkin päivää, kun oli valmista ruokaa saatavilla!). Omat aamupalani ovat tällä viikolla jääneet haaveeksi ja päiväni on alkanut lounaalla siinä puoliltapäivin. Tästä muistona kolmen päivän päänsärky. Että vielä on treenattavaa, mutta pikkuhiljaa päivä kerrallaan eikä näitä tiheän imun kausia varmaan joka päivälle riitä vai!?

Entäs se vauva sitten; se pieni kirppunen, joka sai koko elämän sekaisin? Hän on aivan ihana ja niin niin rakas! Syntymänsä jälkeen kuin kopio isoveljestään, mutta nyt kuukauden iässä alkaa saamaan jo ihan omiakin piirteitä. Tuoksuu niin maailman parhaalta eikä enää vain nuku, vaan tarkkailee innoissaan ympäristöään! Ja posket on pyöreät hänelläkin, jotta äiti saa niitä pusutella vuorokauden ympäri ♥.

Haaveissa on kirjoittaa hänenkin syntymästään tänne tarkka kertomus, ihan niin kuin tein esikoisestakin (sormia syyhyttäisi kirjoittamaan jo nyt), mutta en uskalla luvata mitään ajankohtaa tälle. Blogi jää nyt ihan täysin jalkoihin näinä päivinä, sillä tällä “äitiyslomalla” minulla on verkkokauppakin pyöritettävänä. Aloitin muuten työt tasan kaksi viikkoa synnytyksestä – aah tätä yrittäjän elämätä! Kunhan saan tilausjonot purettua niin sitten pääsemme normaaliin rytmiin ja toivon mukaan blogillekin löytyy sitten aina jostain aikaa.

Mutta se kaiken ydin: tuntuu välillä ihan epätodelliselta, että nyt mulla todellakin on kaksi tuollaista kultakimpaletta – maailmani keskipistettä! ♥

Raskauteni viimeiset hetket ovat olleet lämpimien kesähelteiden vuoksi vähän turhankin haasteellisia. Lämmön kanssa olisin kyllä huomattavasti paremmin pärjännyt, jos edes kotonamme olisi ollut viileää, mutta kun sisätiloissakin on +29 – 30 astetta, ei viilennystä ole ollut kotonakaan saatavilla. Ilmalämpöpumpun päätimme hankkia jo yli kaksi viikkoa sitten pelkän viilennysominaisuuden vuoksi, mutta joka paikassa oli valtavat asennusjonot! Vihdoin mies löysi ylivieskalaisyrityksen, joka pääsi asentamaan meille Mitsubishin ilmalämpöpumpun viikossa. Tänä aamuna klo 8 oli asentaja oven takana ja voi kuinka toivottu ja odotettu vieras hän olikaan! :D Nyt olemme tämän päivän nauttineet huomattavasti viileämmästä huoneilmasta, joten eiköhän tämä tästä. Enää en tarvitse pakastimesta kauratyynyjä, en viittä kylmää suihkua/päivä, en kylmiä ja märkiä harsoja viilennykseen…

Lämpö on pahentanut myöskin alaselkäsärkyäni huomattavasti ja tällä viikolla on ollut pari päivää, kun olen voinut kävellä vain erittäin vaivalloisesti. Muutama turhautunut kipuitkukin on tähän viikkoon mahtunut, mutta viimeisiä kuulkaas viedään! Hirveästi olisi ollut vielä tekemistä ennen vauvan syntymää, mutta kaikkea en ole ehtinyt eikä kaikkeen ole voimat riittäneet, sillä töitäkin olen vielä eiliseen asti tehnyt. Oikeastaan vielä tänäänkin hieman paperihommia… Oi tätä naisyrittäjän elämää!

On täytynyt vain hyväksyä se, että kaikkea ei ehdi ennen vauvan syntymää ja jatkamme näitä hommia sitten nelihenkisenä perheenä. Vauva ei huonettaan vielä kaipaa, hänelle riittää lähinnä äidin läsnäolo. Itse olisin toki nauttinut, jos olisin voinut valmistella vauvan huonetta jo näin odotusaikana. Olisi ollut ihanaa tuoda vauva kotiin, jossa on hänelle huone valmiina! Osa hänen tavaroistaankin on vielä varastossa, mutta eiköhän niidenkin pariin sitten aikanaan ehdi…

Jotenkin niin valtavan erilaista tämä toinen odotusaika esikoisen odotukseen verrattuna! Hänelle kaikki oli valmiina hyvissä ajoin; kaikkea ehti – fiilistelläkin. Nyt on ollut ajoittain jotenkin huono omatunto, kun tämän vauvan odotusaika on mennyt hirmuisessa arkikiireessä eikä fiilistelylle ole juuri ollut aikaa. Mutta näin se kai menee, muillakin… Kun on se esikoinenkin tässä elämässä jo ♥. Toki tästä odotusajasta on tehnyt ainutlaatuista se, että olen voinut fiilistellä tätä pikkuveljen odotusta esikoiseni kanssa!

Kiireestä ja valmisteluista puheenollen; ostimme vauvalle turvakaukalonkin vasta pari päivää sitten – ei yhtään viime tipassa! Päädyimme tälläkin kertaa Maxi-Cosin kaukaloon; uuteen malliin Pebble Plus. (Esikoisella oli Pebble.) Olimme tuohon kaukaloon esikoisenkin aikana erittäin tyytyväisiä, joten en nyt oikein muita vaihtoehtoja edes katsellut. Siihen ostimme 2wayPearl-telakan. Nauratti, koska olimme miehen kanssa paikallisessa lastentarvikeliikkeessä kuin ensikertalaisia ja myyjä sai näyttää meille lähes kaiken kaukalon telakkaan kiinnityksestä lähtien :D. Näin sitä neljässä vuodessa asiat unohtuvat…

Muistatte varmastikin neljän vuoden takaa synnytyspelkoni. Se on ollut läsnä tässäkin raskaudessani ja monenlaista vaihetta on käyty läpi. En ole kuitenkaan tällä kertaa tullut jakaneeksi tunteitani täällä blogissani ja siihen on monta syytä: ajanpuute, helteet ja se, että olen käsitellyt asiaa toisin. Jälkeenpäin voisin näistä tännekin kirjoitella, jos siltä tuntuu.

Synnärille en aio läppäriä viedä mukanani, näillä näkymin vain kännykän ja tabletin, mutta niillä en tykkää postailla, joten kuulumisia pääsee seuraamaan nopeammin Instagramin ja Facebookin kautta. Kun ajattelenkin synnytystä ja niitä osastopäiviä, kurkkua kuristaa edessä oleva ero esikoisestani. Kyllä tulee olemaan pitkiä ja raastavia päiviä, meille molemmille! Olemme niin tiivis kaksikko, että joskus jopa luemme toistemme ajatuksia. Jännitän kovasti, miten hän minua ikävöi, sillä hänellä on jo hyvin pitkään ollut todella vahva äitivaihe päällä. Mutta kaiken tuon jälkeen on maailman ihaninta tulla kotiin molemmat pojat kainalossani ♥.

Mutta nytpäs taidamme lämmittää saunan pitkän tauon jälkeen, kun täällä on vihdoin sisäilma vain +23 asteessa!

Mukavaa viikon jatkoa! :) 

No heipparallaa! Se on heinäkuukin ehtinyt lähes puoliväliin, mutta täällä ollaan – edelleen vauva mahassa! Tosin viikolla näytti yhtenä iltana siltä, että nytkö mä synnytän; sen verran rankat supistukset iski päälle ja kestivät lähes kolme tuntia. Yllättäen kuitenkin loppuivat ja nukahdin puoliltaöin täysin uupuneena sohvalle. Olin juuri saanut pojan yöunille, kun supistukset alkoivat ja mies oli tietysti prätkäilemässä… Pientä paniikkia ehti pukata, sillä en ollut koskaan aiemmin kokenut vastaavaa ja se epätietoisuus: kuuluuko tämä varmasti asiaan? oli aika hämmentävää.

Todennäköisesti ihan rasituksesta johtuivat, sillä olimme juuri palanneet kolmen päivän lomamatkalta, jossa kävelin päivittäin pitkiä matkoja näissä hellelukemissa ja heti reissun jälkeen oli raskauskuvaukset rannalla ja kaikenlaista muutakin mahtui kalenteriin! Nyt otan vähän iisimmin, vaikka toki tässä jo turvallisilla viikoilla ollaan, sillä vauva on puolentoista viikon päästä täysiaikainen. Kotona on kuitenkin jatkuvasti jotain puuhaa ja kotitöitä, joten ei tämä elämä sohvalla makoiluksi sentään mene… Vauvan huone on vaiheessa, mutta eipä vauveli huonettaan heti tarvitsekaan. Sehän on alkuun lähinnä hänen tavaroitaan varten, jotta kaikkea ei tarvitse säilyttää olohuoneessa. Sänky on sentään valmiina häntä odottamassa; loput ehtii syntymän jälkeenkin, sillä nämä hellekelit eivät inspiroi maalaamaan. Itse näitä helteitä en kovin pahoina pidä, mutta niiden johdosta kotonamme on aivan liian kuuma ja se tukaloittaa oloa! Ilmalämpöpumppu menee siis todellakin hankintaan, kunpa sen vain ehtisi tämän kesän aikana seinään saamaan…

Mutta sitten otsikkoon! Voitin pari viikkoa sitten pienen tarjouskilpailun kivoista Lundian Classic-sarjan yöpöydistä, joista kehitin itselleni pienen pakkomielteen. Yöpöydät ovat normaalia kookkaammat, joten ajattelin heti, että niistä tulisi lipasto olohuoneen uudelle seinänpätkälle. Saisin kivasti lisää säilytystilaa ja tuo seinän kalustaminen ratkeaisi samalla kuin itsestään. Yöpöydät ovat mittojensa puolesta kuin tehdyt tuohon syvennykseen! Kalusteet ovat mäntyä eivätkä jää tuollaisiksi; tiesin heti, että haluan maalata ne jollain kivalla sävyllä, mutta millä?

Pyörittelin mielessäni sekä mustaa, valkoista että vaaleanharmaata. Mustan hylkäsin pian, sillä pölyongelma… Lisäksi haluan, että laatikoiden kivat vedinsyvennykset erottuvat selvästi ja voi olla, että tummaan sävyyn hukkuisivat. Valkoista meillä taas riittää; oikeastaan kaikki muut kalusteet/lipastot kotonamme ovat valkoisia, joten ehkä tämä hukkuisi valkoisena liikaa valkoiseen seinään? Jokin vaalea persikkakin, mintusta puhumattakaan, olisi sävynä aivan ihana, mutta kyllästyisinkö..? Niinpä vahvimmilla on nyt vaaleanharmaa, sellainen ihana helmenharmaa – miltä kuulostaa? Toinen yöpöytä on jo hiottu ja odottelee autotallissa nyt enää sävypäätöstäni :P.