Blogini täyttää ensi kuussa jo kuusi vuotta! Mietin yhtenä päivänä, mitä kaikkea näihin vuosiin onkaan mahtunut. Aivan valtavasti asioita ja tunteita, laidasta laitaan. Valehtelisin, jos väittäisin, että en ole koskaan ollut lopettamassa, sillä olen ollut. Erityisesti viime viikkoina olen miettinyt tätä paljon ja jopa itkenyt miehelleni asiaa. Blogi tuntuu kuin omalta lapselta, mutta ei tietenkään koskaan ole lähelläkään sitä, mitä oikea lapseni minulle merkitsee. Mutta uskon, että ainakin muut bloggaajat tietävät, mitä tarkoitan. Tämän vuoksi blogista luopuminen olisi hyvin surullista. Kerroin miehelleni pelkääväni, että tämä kaikki on pois poikani kanssa viettämästäni ajasta. Vaikka teenkin blogiani joko poikani nukkuessa päivä- tai yöunia. Joskus myös silloin, kun mies on tullut töistä kotiin ja viettää aikaa poikansa kanssa. Olen onnistunut pitämään kiinni periaatteestani olla tekemättä blogiin liittyviä asioita pojan hereillä ollessa, kun olemme kaksin (joitain nopeita sähköpostiviestejä lukuunottamatta) ja siihen olen kyllä tyytyväinen. 

hortensianoksa

Bloggaaminen on kuitenkin elämäntapa. Se on harrastus, se on omaa aikaa, joillekin se on myös työ. Olkoonkin osa-aikainen tai kokopäiväinen – työ on työ. Tämä on työtä, jossa ei ole työaikoja (eilen nousin koneelle puoli kahdeksalta pojan vielä nukkuessa ja illalla hänen mentyä nukkumaan tein vielä rästihommia sammuttaen koneen klo 23.50). Tämä on työ, jonka useimmat työtehtävät eivät näy lukijoille asti. Blogiin ei näy, kuinka paljon sähköposteja, Facebook- tai Instagram-viestejä blogiin liittyen vaihdetaan. Blogiin ei näy, kuinka monia reissuja viikoittain postiin blogin tiimoilta tehdään. Hain tänään paketin ja ehdin jo matkalla miettimään että hyvänen aika!, en olekaan pitkään aikaan noutanut mitään pakettia, kunnes muistin viime viikon. Joskus paketit saapuvat suoraan kotiovelle. 

Blogiin ei näy, miten pitkiä sähköpostikeskusteluja blogiyhteistyöt joskus vaativat. Miten monia valokuvia viikossa otetaan, vain blogia varten ja siihen päälle sitten vielä muut, yksityiselämän valokuvat. Mutta kun tuokin raja on aika hämärä; mikä on yksityiselämän ja mikä pelkästään blogin valokuva? Blogissa kun kirjoittelen kuitenkin yksityisihmisenä ja paljolti omasta elämästänikin. Mieheni kysyi minulta eräänä iltana, että jos nyt lopetan blogini, miltä minusta tuntuu puolen vuoden kuluttua: tunnenko katumusta vai helpotusta? Vaikeahan tuota on ennustaa, mutta vastasin, että varmasti molempia. Silti hieman pitempään tuota ajateltuani tuntuu, että katumus veisi voiton, sillä tämä on kuitenkin niin iso osa elämääni enkä ole vielä valmis tästä luopumaan. 

Kun kävin taannoin ystävieni kanssa iltaa viettämässä, yksi heistä sanoi sää et oo paljo äitiyslomaa pidelly. Tuo lause jäi mieleeni soimaan, sillä niinhän asia on. Välillä mietin, että voisi olla mukava viettää sellaisia “äippälomapäiviä”, joihin blogi ei kuuluisi millään tavalla. Sillä kuten kirjoitin, tämä on eräänlainen elämäntapa ja tulee jollain tavalla mieleen useita kertoja päivässä. Vaikka pitäisin esim. viikon lomankin (mitä en ole muuten koskaan tehnyt!). Tuleekohan minua kaduttamaan myöhemmin, kun en viettänyt sellaista äitiyslomaa, jossa päivät koostuvat ainoastaan lapsen kanssa vietetystä ajasta, kodinhoidosta, kokkailuista, kaupassa käymisestä jne. Ja lapsen päikkäriaikana vain ollaan ja ehkä luetaan muiden blogeja tai nukutaan myös päikkärit! Juu olenhan minäkin toki joskus pojan kanssa päikkäreitä nukkunut, mutta se tarkoittaa aina sitä, että hommat siirtyvät ja ovat edessä sitten illalla tai viimeistään seuraavana päivänä. 

pompompuussa

Kun aloitin tämän postauksen, oli mielessäni vain kirjata ylös asioita, joita tämän blogin kautta saan. Juttu lähtikin sitten hieman rönsyilemään ja ulos pääsi tällaista tajunnan virtaa! Mutta ennen kaikkea halusin kiittää teitä, että olette siellä edelleen tänäkin päivänä: osa uusia ja osa jo vuosia blogini parissa viihtyneitä! Ilman teitä tämä blogi olisi aivan toisenlainen, raapustaisin tätä ehkä kynällä vihkoon :D. 

Kun Sinä luet tätä minun blogiani (ja kommentoit joskus, jos jaksat/ehdit), niin minä saan roppakaupalla hyvää mieltä. Saan teiltä ja teidän viesteistänne sekä palautteistanne inspiraatiota. Myöskin tärkeää seuraa ja vertaistukea tarjoatte! Minulla ei ole montaa ystävää, joilla on tällä hetkellä samanikäinen lapsi, joten senkin vuoksi te ja tämä kanava olette minulle kultaakin kalliimpia. Olen myös usein saanut kauttanne mahtavia vinkkejä, neuvoja sekä oppinut uusia asioita; elämästä yleisesti ottaen ja myöskin itsestäni. Eilinen Joko on toinen tulossa? -postaus keskusteluineen oli mielestäni hyvä esimerkki näistä kaikista.

Joskus tekee mieli kirkua, sillä vuorokauden tunnit meinaavat loppua kesken eikä perhe-elämän, lapsen kotihoidon ja kotoa käsin tehtävien työjuttujen yhdistäminen aina ole helppoa. Näistä kirjoitti miehenikin jotain omassa Isinä olemisen juttuja -postauksessaan kolmisen kuukautta sitten. Mutta sitten saan joltain teistä viestin, joka antaa koko hommalle vielä suuremman merkityksen. Pari viikkoa sitten sain viestin, jossa luki mm. näin: 

Kiitokset ihanasta blogistasi, jota olet jaksanut jo pitkään ylläpitää! Moderni sisustus on ollut minulle aina mustavalkoista ja kylmää. Vasta sinun blogin myötä olen alkanut pikkuhiljaa tykätä siitä. Sinulla on taito lisätä siihen lämpimiä elementtejä, jotka tekevät modernista sisustuksesta kodikkaan ja kutsuvan. Blogisi myötä oma kiinnostukseni sisustamiseen on herännyt ihan eri tavalla. Olet onnistunut saamaan modernin sisustuksen elämään ainakin minun mielessäni. Olen niin onnellinen, että jaat ajatusmaailmaasi. Joskus vain mietin, että tiedätköhän sinä itse ollenkaan kuinka suuri positiivinen vaikutus sillä on meidän lukijoiden elämään :-) Pidän blogissasi myös siitä, ettei blogisi ole mennyt liian kaupalliseksi mainostamiseksi, vaan jutut tuntuvat oikeasti syntyvän itselle tärkeistä asioista. Ne henkivät oikeaa elettyä elämää. Osaat niin kauniisti pukea ajatukset myös lapsesta ja mummostakin sanoiksi. Ne tuovat paljon lämpöä blogiisi.

leikkisohvalla

Kiitos vielä kerran tälle lukijalle tästä lämpimästä palautteestasi! Te ette varmaankaan tiedä, miten tärkeitä nämä meille bloggaajille ovat :). Näissä fiiliksissä laitan kesäkuun pakettiin ja alan valmistautumaan heinäkuuhun, jonka kalenteri ei onneksi ole yhtä täysi kuin kesäkuun oli. Mukavaa viimeisen kesäkuisen illan jatkoa!

Palataanpas tänään olohuoneeseemme ja sen mahdolliseen sohvamuutokseen, josta olen jo hyvän tovin haaveillut! Olen siis haaveillut, suunnitellut, kaavaillut ja vahvasti halunnut uutta sohvaa olohuoneeseemme. Nykyinen ei vain enää miellytä, useastakaan syystä. Tämän nykyisen sohvamme pohjalta olen kirjannut uuden sohvan kriteerit ja ne ovat seuraavat: vaalea sävy (vaaleanharmaa vahvin ehdokas), mukavuus, helppo puhdistettavuus. Jälkimmäinen tarkoittaa siis konepestäviä päällisiä, jotka nykyisessäkin sohvassamme ovat, mutta istuintyynyissä ovat vain niin kireällä, että en ole saanut niitä vetoketjua rikkomatta pois! Tärkeää olisi myös se, että imuri mahtuisi sohvan alle ja tätä ominaisuutta ei nykyisessä sohvassamme kunnolla ole; imuri mahtuu vain sohvan etureunaan. Muita kriteereitä ovat suht siro ulkomuoto sekä mieluiten metallijalat. Saa ehdotella, jos tulee mieleen jokin mukiinmenevä sohvayksilö! :)

Sain yhtenä päivänä idean (tässä kohtaa mies yleensä joko pyörittelee silmiään tai huokaisee äänekkäästi, mutta uskon, että te kuuntelette/luette mielenkiinnolla!), että mitäs jos ostaisimmekin vain kolmen istuttavan vaaleanharmaan sohvan ja toiseksi sohvaksi siirtäisimme valkoisen Kivik-sohvan pojan huoneesta? Nimittäin siinä vaiheessa, kun poika siirtyy omaan huoneeseensa nukkumaan, sohvalle tulee lähtöpassit eikä sille ole muuta paikkaa kodissamme. Näin saisin valkoisenkin sohvan, mutta miltä näyttäisivät ikään kuin eriparisohvat samassa huoneessa? Onko tuhoon tuomittu idea?

livingroom

Isompi sohva tulisi nykyisen sohvamme paikalle olohuoneen pitkää seinää vasten ja pienempi valkoinen sohva siten, että siinä istuttaisiin selkä olohuoneen toisia ikkunoita vasten niin, että telkkari jäisi istujan oikealle puolelle (ylläolevassa kuvassa sohva olisi kutakuinkin nojatuolin paikalla). Tätä valkoista sohvaa vastapäätä olisi nojatuoli tai kaksi ja näiden kaikkien keskellä sitten sohvapöytä. Tällainen ajatus mulla nyt muhii mielessäni. Miltä kuulostaa? Mies suostuisi ajatukseen sillä ehdolla, että minä käyttäisin valkoista sohvaa, sillä hän ei mahtuisi makoilemaan siinä kunnolla :D. Itsehän en ole juurikaan kotimme sohvaa viime kuukausina kuluttanut, joten…

Sohvapöydäksi himottaisi jotain pyöreää ja Muuton Around-pöytä tammisena on pyörinyt mielessäni jo yli vuoden… Sen kaveriksi sopisi pienempi, mutta korkeampi pyöreä pöytä valkoisena ja metallisena – tällainen löytyy esimerkiksi Adealta! Tuo kahden istuttava valkoinen sohva on jo olemassa, samoin Valokki-matto sekä Soihtu-lattiavalaisin. Verhotkin (ja verhotangot) olohuoneesta voisi ainakin kesän ajaksi poistaa kokonaan…

olohuoneeseen

Mitä sanoo raati: olisiko tällainen kokonaisuus hitti vai huti?

Hei te samankaltaisessa elämäntilanteessa elävät; kuinka usein törmäätte Onko jo toinen tulossa? -kysymyksiin? Olen nimittäin tässä itsekseni hämmästellyt erästä seikkaa… 

Että mikä siinä on, kun alat seurustelemaan ja olette seurustelleet ehkä jopa-jo-kokonaisen vuoden, niin kyselyitä alkaa tulemaan: millos niitä häitä tanssitaan?

Mikä siinä on, kun rakennatte taloa ja olette vasta muuttaneet (mikä ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki on valmista, kun on pihahommat sun muut…), niin heti alkaa kyselyitä satelemaan: millos teillä niitä pikkuaskeleita kuullaan?

piha

Ja ei, sekään ei riitä, että pulla on jo uunissa. Sitten kysellään jatkuvasti, kumpi sieltä on tulossa ja sitä sukupuolta arvuutellaan aamusta iltaan. Nimiä toki myös. Lähellä laskettua aikaa tietysti asiaankuuluvat joko nyt, entä tänään, no huomenna jo varmasti

Nämä eivät kuitenkaan ole läheskään pahimmasta päästä. Kun taas sitten esikoinen on syntynyt, erehdyt luulemaan, että nyt saa olla uteluilta rauhassa, nythän meillä on tämä kullanmuru. Kunnes lapsi lähestyy vuoden ikää ja kyselyt alkavat. Joko on toinen tulossa? No ainakin työn alla? Tuollaisen kysymysparin sain taannoin eräältä puolitutultani; kuusikymppiseltä mieheltä ja olin lentää selälleni. Oikeastiko ihmiset kyselevät tällaisia lähes tuntemattomilta ihmisiltä? Tai ehkä vielä pahempaa: läheisiltään? Me olemme miehen kanssa olleet todella onnekkaita, sillä meidän lähipiirimme ei ole meiltä koskaan moisia udellut, mutta kyllä tuota tapahtuu ja meihinkin kohdistuu, juuri noiden puolituttujen suunnalta. 

Yleensähän nuo tulee otettua ihan huumorilla ja naureskeltua, mutta samalla mielessä käy myös, että on se aika tunkeilevaa eikä tulisi kyllä omaan mieleen udella vastaavaa. Lapsiasiat ovat hirmuisen henkilökohtaisia eikä kysyjä voi koskaan tietää, miten arka paikka se on sille, jolta asiaa kysytään tai udellaan. Mielestäni on myös hyvä muistaa, että se, että perheessä on jo yksi lapsi, ei tarkoita sitä, että perheeseen automaattisesti syntyy toinen tai useampi lapsi lisää. Toiset valitsevat tämän tien itse, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että joskus lapsiluku jää yhteen, omasta tahdosta riippumatta. Se, että saa yhden lapsen, ei mitenkään ratkaise sitä, että voi saada useita lapsia. 

jalkapallo

Yritin etsiä tähän erästä lehtiartikkelia, johon törmäsin pari kuukautta sitten, mutta en harmikseni sitä enää löytänyt. Siinä oli kirjoitettu hyvin siitä, miten kahden vuoden ikäero lapsilla ei ole ihmislajille terveellisin vaihtoehto, vaan vähintään kolmen vuoden ikäero olisi parempi. Sekä fyysisen että henkisen jaksamisen kannalta. En uskalla tuosta artikkelista enempää tähän kirjoittaa, kun ei ole lähdettä muistissa, mutta se oli tosi hyvin kirjoitettu ja nyökyttelin useassa kohtaa. Ehkä joku teistäkin luki sen?

Olen nimittäin tässä viimeisen puolen vuoden ajan kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten kahden vuoden (tai vielä pienempi!) ikäero lapsilla tuntuu olevan lähes vakio. Kun esikoinen täyttää kaksi vuotta, on äidillä sylissään joko vauvamaha tai sitten vauva. Jos ihan rehellisiä ollaan, tunnen välillä paineitakin tuosta. Täytyisikö meilläkin olla niin, kun melkein kaikilla muillakin? Aivan kuin niin kuuluisi olla ja jos ei ole, olemmeko muka jotenkin omituisia? Olenko jotenkin äärimmäisen itsekäs, jos tahdon päästä helpommalla ja tahdon muistaa näistä vuosista myöhemminkin jotain muutakin kuin sumua? Jos tahdon nauttia esikoisestani mahdollisimman paljon enkä vielä jakaa huomiotani toiselle lapselle? Jos tahdon muistaa myös mahdollisen kuopukseni vauva-ajasta asioita ilman, että se menee “siinä sivussa”. Toki tiedostan erittäin hyvin, että lasten ajankohtaa/lukumäärää ei tuosta noin vain päätetä, se lopullinen päätös asiasta on aina ylemmän voiman käsissä ♥.

Tällaisia ajatuksia on kuitenkin viime viikkoina mielessäni pyörinyt ja nyt tuntui, että ne täytyy päästää ulos! Olenko ajatusteni kanssa yksin?