Päiväkoti osana arkeamme

Helmikuun alussa kirjoitin Uusi arki & päivieni kohokohta -postauksessani, miten päiväkoti oli tullut osaksi arkeamme. Tuolloin asia oli hyvin uusi ja halusin lykätä tarkemmat päiväkotikuulumiset myöhemmäksi, kun olisin ehtinyt jäsentelemään omiakin ajatuksiani asian tiimoilta. Nyt koitti se hetki, kun haluan kertoa tästä hieman enemmänkin! Se miksi tämä asia näin viivästyi, johtuu siitä, että tässä matkan varrella tuli pientä takapakkia enkä sen aikana halunnut puida asiaa täällä julkisesti. Nyt on kuitenkin oikea hetki. Olen huomannut, että monen asian täällä käsitteleminen on eräänlaista terapiaa minullekin, heh!

Poika on tosiaan ollut päiväkodissa nyt hieman reilut kaksi kuukautta, 20 tuntia viikossa. Alku oli myllerrystä, meillä molemmilla. Minulla ja pojalla on hyvin samankaltaiset luonteet, joten otimme herkkinä ihmisinä päiväkodin aloituksen aika tunteellisesti eikä se ollut helppo muutos elämäämme. Jos totta puhutaan, pelkäsin jo kauan ennen kuin minusta tuli äiti, sitä päivää, kun jätän lapseni ensimmäistä kertaa päiväkotiin ventovieraiden ihmisten hoiviin. Kurkkua kuristi pelkkä ajatuskin. Kävin kamppailua itseni kanssa asiasta jo viime vuoden loppupuolella; tsemppasin ja psyykkasin itseäni. Kiireinen työtilanne auttoi asiaa; sen vuoksi tämä oli ikään kuin pakko tehdä. Jos sama meno olisi vielä jatkunut, olisin palanut loppuun.

Silti tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun vein lapseni hoitoon alle kolmevuotiaana. Mielessä kaikui pojan kaksivuotisneuvolassa terveydenhoitajan suusta kuultu lausahdus ”Päiväkoti on alle neljävuotiaalle lapselle vain ja ainoastaan rasite”. Järjen ääni pääni sisällä yritti hokea, että kolme kuukautta sinne tänne – poika kun olisi aloittanut päiväkodin kuitenkin toukokuussa kolme täytettyään. Silti jostain syystä kidutin itseäni ja pidin itseäni huonona ja epäonnistuneena äitinä. (Miksi muuten miehet eivät koe näitä tunteita?)

Miehen kanssa puhuminen auttoi ja pääsin noista tunteista yli. Tiesin, että tämä olisi meidän kaikkien kannalta paras ratkaisu ja sydäntäni lämmitti kun tiesin, että päiväkoti tulisi osaltamme tarkoittamaan vain puolikkaita viikkoja eikä koskaan yli seitsemää tuntia päivässä.

Ensimmäisenä aamuna mies oli mukana viemässä poikaa päiväkotiin. Nyt tähän suuri huomautus: ei näin! Mies mukaan vasta toisena aamuna! Nimittäin poika ei vielä ensimmäisenä aamuna tiennyt, mitä tuleman piti… Toinen aamu oli se kauhukokemus, jonka tulen muistamaan ikuisesti. Nyt lapsi tiesi, että tulee olemaan päiväkodissa vieraiden ihmisten kanssa koko pitkän päivän. Hän jäi lastentarhanopettajan syliin minun lähtiessäni autolleni. Hän itki ja huusi, yritti kaikin tavoin perääni ja syliini. En ole ikinä kokenut sellaista tunnetta kuin silloin, kun kävelin autolleni enkä voinut tehdä mitään muuta kuin jatkaa kävelemistä. Sain salattua itkuni pojalta, mutta autossa romahdin ihan totaalisesti. Sain hädin tuskin avaimet virtalukkoon. Matkalla kotiin soitin miehelleni ja itkun lomasta yritin selittää, kuinka kamala aamu oli ollut ja miksi olimmekaan päättäneet tehdä tämän ja laittaa pojan kokemaan moisia tunteita noin pienenä. Töiden teosta ei meinannut tulla mitään. Parin tunnin päästä päätin soittaa päiväkotiin ja kysellä pojan kuulumisia. Lastentarhanopettajan iloinen ja ystävällinen ääni rauhoitti kovasti; poika oli lopettanut itkun aika pian lähdettyäni ja leikki siellä aivan kuin muutkin.

Kolmantena aamuna hän jäi lastenhoitajan syliin, mutta ei enää itkenyt yhtä kovasti. Itkua tuli silti, mutta vain hiljaa nyyhkyttäen. Hän painoi päänsä lastenhoitajan olkaa vasten ja itki. Ei voinut enää katsoa minuun, kun kävelin autolleni. Mietin, tuleeko sydämeni enää koskaan olemaan kokonainen noiden aamujen koettelemuksista. Sydän oli niin kovalla koetuksella ja särkynyt miljooniin pikkupalasiin.

Ja ne hetket, kun hain pojan iltapäivisin kotiin. Se rakkauden tunne, kun näet oman lapsesi juoksevan sinua kohti. Kaappaat pienen syliin ja halaat ja rutistat niin kovasti. Tekisi mieli huutaa, kuinka rakas sinä pieni oletkaan!, mutta ei kehtaa. Poika oli selvästi noissa tilanteissa yhtä liikuttunut kuin minäkin. Varovasti hän tarkkaili, itkenkö. Hoki aina joka kerta Oli kivaa päiväkodissa! Joskus mietin, että sanooko hän niin, koska ajattelee minun haluavan kuulla sen, mutta osaako noin pieni ajatella sillä tavoin… Autossa hoin joka kerta lähes kotiin saakka tämäntapaisia: Oot niin rakas äitille. Oot äitin koko maailma. Äiti rakastaa sinua niin paljon, eniten koko maailmassa. Oot niin ihana ja reipas ja rakas. Siellä takapenkillä se pieni istui, reippaana ja aivan kuin yhdessä päivässä isommaksi kasvaneena. Katseli minua totisena pyöreillä silmillään ja nyökytteli.

Hyvin pian pojalta jäivät itkut pois ja hän jäi ihan hyvillä mielin päiväkodin pihaan. (Vien hänet aina aamulla siihen aikaan, kun ovat jo tulossa ensimmäistä kertaa ulkoilemaan.) Aika pian tuosta ilmaantui kuitenkin jonkinmoista takapakkia ja hän alkoi kotona lähtöä tehdessämme/ryhtyessämme pukemaan protestoimaan asiaa hyvin voimakkaasti. Saattoi selkä kaarella huutoitkeä lattialla ettei lähde. Tuollaisissa tilanteissa menen itse aivan täysin rauhalliseen tilaan, olen joko hiljaa tai puhun hyvin hiljaa ja rauhallisesti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Täytyy myös aina antaa lapsen raivota paha olo ulos ja vasta sen jälkeen yrittää puhua asiasta. Olen huomannut, että tuo keino rauhoittaa myös pojan ja hetken päästä hän tulee halaamaan sanoen Mua itketti. Tämän jälkeen voin aina rauhallisesti selittää pojalle, miksi häntä itketti ja mitä nyt tapahtuu ja miksi. Näin pääsimme aina lähtemään päiväkotiin hyvillä mielin, mutta kun tuo aamujen raivokohtaus toistui muutaman viikon ajan, olin aika puhki ja hieman jopa stressasin aamuja jo edellisenä iltana. Sanoin miehellekin, että M ei totu päiväkotiin koskaan, vaan tämä tulee aina olemaan samanlaista taistelua. Mies kun ei noita aamun tilanteita nähnyt, ei hän ymmärtänyt asiaa ihan samalla tavoin.

Nyt tilanne on se, että poika saattaa aamuisin ihan pikkuisen itkeä, mutta ei saa raivareita. Protesti on siis huomattavasti lieventynyt. Olin varautunut kyllä tuohon protestiaikakauteen, sillä aloitus sujui niin hyvin… Todennäköisesti tuo protesti johtuu siitä, kun lapsi huomaa päiväkodin uutuudenviehätyksen kadonneen ja huomaa, että tämä onkin säännöllisesti toistuva juttu. Protestiajan jälkeen hän sitten varmaankin tottuu ajatukseen uudenlaisesta arjesta ja alkaa viihtymään kavereidensa seurassa.

Ikionnellinen olen siitä, että hän on saanut niin paljon kavereita päiväkodissa ♥. Hämmästyttävän pian hän oppi ulkoa kaikkien lasten ja hoitajien nimet. Erään pojan kanssa he ovat aivan kuin sydänystävät ja toinen siellä aina odottaa meidän M:a aamuisin ja se heidän iloinen kohtaaminen lämmittää sydäntäni kyllä ihan valtavasti! Ovat hyvin samanikäisiä ja samanlaisia luonteeltaan ja siksikin sopivat niin hyvin yhteen. Poikani on luonteeltaan hyvin sosiaalinen ja lastenhoitajien mukaan hän keksii kaikkien kanssa sopivaa leikkimistä, joten se auttaa sopeutumista paljon. On alusta asti päiväkodissa mennyt rohkeasti muiden kanssa leikkimään eikä ole kyyhöttänyt lastenhoitajien vieressä. Ensimmäinen vasu-keskustelukin on M:n lastentarhanopettajan kanssa käyty ja hän siinä sanoi, että tähän asti kotihoidossa olleeksi lapseksi poika on sujahtanut päiväkodin muiden lasten joukkoon todella mallikkaasti.

Vaikka päiväkoti on tuonut elämäämme paljon hyvää (mm. sen, että työni on säännöllisempää ja voin näin ollen keskittyä päiväkoti-iltaisin perhe-elämäämme), niin on se tuonut myös joitain huonoja puolia. Ensinnäkin pöpöt: M on tämän ensimmäisen kahden kuukauden aikana sairastanut neljä flunssaa! Neljäs on päällä tälläkin hetkellä… Ihan tällaiseen pöpöaaltoon en ehkä ollut varautunut, mutta minkäs teet. Kunhan tauti pysyy flunssatasoisena (kauhulla pelkään täitä ja kihomatoja!), en valita. Pojasta on päiväkodin (tai lähinnä muiden lasten) vaikutuksesta kuoriutunut esiin tiettyjä äänenpainoja ja lausahduksia, joista huomaan heti, että nämä tulevat sieltä. Esim. jos jokin leikki ei miellytä, hän venyttää tosi valittavalla äänellä sanan älä ÄÄÄLÄ! Myöskin ensimmäinen ruma sana kuultiin parin viikon päiväkotielämän jälkeen; paska kuultiin yhdessä jos toisessakin yhteydessä. Nyt tämä on onneksi lieventynyt, taisi olla myöskin sitä ”uutuudenviehätystä”, kun kuuli moista puhetta isompien lasten suusta ja se oli niin uutta. Tästä on pojan kanssa keskusteltu ja hän tietää kyllä tasan tarkkaan, että tuollaisia sanoja ei käytetä. Ja kyllä, meillä on miehen kanssa tämän asian suhteen pipo varmastikin jonkun mielestä hieman liian tiukalla, mutta olkoon.

Tänä aamuna päiväkodin pihan läpi kulkiessamme kuulin sen minuutin sisällä, kuinka yksi poika jostain isompien ryhmästä huusi toiselle Turpa kii! ja pihan toisella laidalla joku tyttö huusi En oo enää sun kaveri! Ei ole lastentarhanopettajilla/lastenhoitajilla helppoa kitkeä moista käytöstä pois, jos oppi ei lähde kotoa. Itse toivon, että kaikissa päiväkodeissa mahdollisiin kiusaamistilanteisiin puututtaisiin heti kovalla kädellä, sillä koulukiusaamistapa saattaa usein saada alkunsa jo päiväkodista.

Vaikka päiväkoti on tuonut mukanaan myös huonoja puolia, olen kaikin puolin erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuumme. Syliä lapsi kaipaa ehkä hieman aiempaa enemmän ja tulee usein mielellään kainaloon. Näin pientä lasta täytyy itse päivittäin pyytää halaamaan, tulemaan syliin/kainaloon, sillä hän ei välttämättä osaa sitä itse pyytää. Silti hän kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä isoja annoksia päivittäin! Etenkin tällaisen elämänmuutoksen äärellä. Eräs muutos, jonka olen laittanut merkille, on se, että hän turvautuu aiempaa enemmän unikaveriinsa. Aiemmin lähes ainoa kunnolla toimiva lohtu oli äitin syli, mutta nyt siihen rinnalle on tullut unikaverin sylissä pitäminen. Tuon huomaaminen kouraisi sydäntä hieman – se taitaa olla ensimmäinen askel pienen lapsen itsenäisempään elämään.

Päiväkotimme on ihana ja on ollut helpottavaa huomata, miten reippaita, rempseitä ja niin sydämellisiä hoitajia pojallani on. Heille poikamme on vain yksi muiden joukossa, mutta meille vanhemmille hän on koko maailman tärkein ♥.

P.S. Kuvissa pojan päiväkodissa askartelemia pääsiäiskoristeita. En olisi ikinä etukäteen uskonut, mutta itku meinasi päästä, kun nämä ensimmäistä kertaa näin. Niin liikuttavia ♥.

15 Comments

  1. MUMMO
    12.4.2017 / 11:15

    Moi aurinkoista huomenna ,,mummo silmät kostuin miten kauniisti kirjoitit ,teidän arjesta . Se on isomuutos koko perhelle kun arkiympäristö kasvaa Omien lasten päiväkodin kokemukset nousivat pintaan vaikka vuosia on kulunut aika paljon niistä ajoista ,mutta muistot elää. Oiken mukavaa ja hauskaa pääsiäistä koko perheelle ja kisuille myös :)

  2. 12.4.2017 / 12:50

    Aivan ensimmäisenä on todettava, että käsittämätön sutkautus neuvolan th:lta. Huhhuh. Uusin tutkimustieto sanoo päiväkodin aloittamisesta aikaisin aivan jotain muuta. Esimerkiksi:
    http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000004875464.html
    Soisi alan ammattilaisen olevan perillä nykytiedosta asian ympärillä. Ja kuka ylipäätään sanoo moista vanhemmalle, joka on laittamassa lasta päivähoitoon. Sapettaa.

    Ja olipa koskettava kirjoitus. Meidän poikamme on menossa päivähoitoon 1,5-vuotiaana ensi elokuussa. Se on mielestäni ihan hyvä aika. Ehkä siksikin, että pienempi lapsi on usein myös sopeutuvampi kuin hieman isompi. Mutta ihailen myös teitä, jotka hoidatte kotona pidempään. Olen jo käynyt läpi näitä tunteita, joita kuvasit, mutta en voi kuvitellakaan millaisia tunteita on vielä tulossa. Kiitos kirjoituksestasi! Ja sitä kuuluissa tsemppiä :)

    • 12.4.2017 / 13:09

      Moi Vilja! :)
      Voi mun täytyy heti korjata tätä asiaa, tekstistäni voi tosiaan ymmärtää tuon väärin… Eli kaksivuotisneuvolassamme ei ollut puhetta päiväkodin aloittamisesta, sanoin että poika jatkaa vielä kotihoidossa ja siihen TH kommentoi noin. En usko, että olisi moittinut, jos olisin sanonut pojan aloittavan päiväkodissa seuraavalla viikolla. Hän oli juuri ollut Liisa Keltikangas-Järvisen pitämässä koulutuksessa, jossa tämä asia oli tullut esiin. Tuossa linkittämässäsi artikkelissa oli tämä pätkä, johon tuossa koulutuksessakin oli viitattu:
      ”On viitattu siihen, että kiintymyssuhteiden kannalta on haitallista laittaa lapsi aikaisin päivähoitoon…” Eli kiintymyssuhteita lähinnä tarkoitti. En hoksannut tuohon postaukseeni asiaa tarkemmin selittää.

      Liisa Keltikangas-Järvisen mielipiteistä löysin nopeasti googlettamalla tämän artikkelin, tämä ehkä vähän pohjustaa tuota meidän terveydenhoitajan lausahdusta:
      https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/professori-liisa-keltikangas-jarvinen-alle-2-vuotiaan-paikka-ei-ole-paivakodissa/

      Kiitos sinulle kommentistasi ja ihania kevätpäiviä & viimeisiä kotihoitokuukausia! :)

  3. Laura
    12.4.2017 / 22:02

    Olen samaa mieltä Viljan kanssa. Eikä tässäkään asiassa ole yhtä oikeaa aloutusikää, jota voisi yleistää kaikkiin lapsiin. Lapsen persoonallisuus ja temperamenttipiirteet ratkaisee paljon mikä on sopivin hoitomuoto ja hoidon aloitusikä. Sosiaaliset taidot opitaan ryhmässä jo varhaislapsuudessa. Eikä siinä riitä kerran viikossa 1h perhekerhoa. Lapset ovat myös hyvin erilaisia sosiaalisten taitojen osalta. Toisille sosiaalisten taitojen opettelu päiväkodissa on ensiarvoisen tärkeää jo varhain ja toiset eivät välttämättä tarvitse siinä niin paljon harjaantumista. Päiväkodissa kehitetään ja opitaan paljon myös muita taitoja.

    • 13.4.2017 / 09:43

      Ymmärrän tässä molemmat näkökulmat: kyseisen psykologin sekä myös sen, että asia ei aina ole niin mustavalkoinen :). Lapset ovat erilaisia eikä tähänkään asiaan ole vain yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua.

  4. Jepa
    13.4.2017 / 06:55

    Itku tuli kun tätä luin. Tämä oli ihan kun meidän päiväkoti aloituksen kertomus. Meillä on nyt reilu kuukaus päiväkoti elämää takana ja vihdoin tällä viikolla homma on alkanut sujumaan, ei enää aamuisin itkuhuutoa. Ensimmäinen kuukausi oli todella rankka ja vaikea äidille sekä pojalle. Meillä on ihan saman ikäinen poika kun teillä ja sanon vaan että tiedän tunteen. Illat meillä on vielä todella vaikeita pitää tarkkaan miettiä mitä voi sanoa/tehdä, koska poika osoittaa mieltään hyvin rajusti iltaisin siitä että hän joutuu olemaan päiväkodissa. Ja meillä poika on sairastanut 3 flunssaa tässä kuukauden aikana :/ voihan pöpöt! Mutta vihdoin itselläkin on fiilis että kyllä tämä tästä :) ihanaa kun tänään alkaa 4 päivän vapaat, mukavaa pääsiäistä teille! <3

    • 13.4.2017 / 09:53

      Tulikin varmaan kaksi kertaa kommentti sinulta – ei se mitään! :)
      Kiva että jätit kommenttia, kiitos! Ihan parasta lukea, miten muilla. Se auttaa näin äitinä, kun tietää, että on muitakin samassa veneessä. Meillä on mennyt tämä viikko hämmästyttävän hyvin, ei itkua aamuisin! Olen jo ajatellut että aivan liian hyvää ollakseen totta eikä sitä tiedäkään, mitä ensi viikolla on luvassa… Mutta iloitsen tästä viikosta, kun on mennyt näin kivasti!
      Meillä taas siten, että kun illalla puhumme päiväkodista, poika ihan innoissaan sanoo, että joo, aamulla mennään. Sitten kun aamu koittaa, on täysin eri ääni kellossa (paitsi nyt tällä viikolla).
      Hurjasti tsemppiä teille päiväkotiarkeen ja ihanaa pääsiäistä teidänkin perheellenne! :) <3

      • Jepa
        13.4.2017 / 21:40

        Hei joo tuli tuplana kun ekaa en saannu lähetettyy mut sit se olikii näköjää tullu. Ja en yhtää muistan mitä kirjotin ni tuli kaks vähä erilaista stoorii ja nimimerkkiä, Hups! :D

        • 14.4.2017 / 12:07

          Blogien kommenttiboxeissa onkin nykyään sen verran hiljaisempaa, että ihan vapaasti saa kommentoida pariinkin otteeseen :D

  5. Jenna
    13.4.2017 / 07:32

    Voih itku tuli kun tämän luin, meillä vielä niin tuoretta tämä päiväkodin aloitus. Tämä kertomus oli ihan kuin meidän päiväkoti elämästä. Meillä siis ihan saman ikäinen poika kun teillä ja nyt reilu kuukausi päiväkoti elämää takana. Samanlaisia reaktioita, itkuhuutoja, äidin ahdistusta ja huolta. Vihdoin tällä viikolla alkanut vähän helpottaa ja ollaan oltu koko viikko terveenä, tän ekan kk aina 3 kertaa ollu pojalla jo flunssa. Voihan pöpöt! Mutta ehkä voin jo sanoa että kyllä tämä tästä :) rankkaa mutta tekee niin hyvää pojalle päästä leikkimään ja opettelemaan uusia tapoja.

  6. eija
    13.4.2017 / 23:19

    Ihana kirjoitus! Varmaan päiväkodin aloitus oli hyvä juttu tuosta tuskasta huolimatta! Hän saa niin paljon läheisyyttä ja rakkautta että niillä eväillä kyllä pärjää! Ja saa nauttia kavereiden seurasta!

  7. sanna
    13.4.2017 / 23:33

    Itku tuli minultakin kun luin tekstiäsi. Lapseni aloittaa elokuussa päiväkodin reilun 2 vuoden iässä. En tiedä miten selviän ensimmäisistä pvstä. Eihän omasta työnteostakaan tule varmaankaa yhtään mitään, kun koko ajan pitää murehtia miten lapsella menee päiväkodissa. Nämä on tosi vaikeita juttuja, mutta varmasti ajan kanssa helpottaa.

    • 14.4.2017 / 12:11

      Itse ajattelin etukäteen, että olisin ottanut asian vielä rankemmin, mutta itse en itkenyt monenakaan aamuna :D. Jotenkin se tunne, että kun on töitä, ne on pakko tehdä eikä se onnistu lapsen seurassa eli ei ole muuta vaihtoehtoa – tuo takaraivossa auttoi asiaa paljon. Sinun kannattaa sitten soittaa päiväkotiin aina kun siltä tuntuu ja kysellä, miten lapsella menee. Se auttaa omaa oloa, kun kuulee kuulumiset kesken päivän!
      Alku aina hankala soi omassa päässäni useaan otteeseen… Ja tämä on niin yksilöllistä, miten kukakin lapsi asian kokee. Toisilla menee helpommin kuin toisilla ja takapakkikin on mahdollista. Mutta lapset on tosiaan hyvin sopeutuvaisia, joten ihan varmasti lähtee teilläkin sujumaan hyvin! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.