Nyt eletään päiviä, jolloin päivä ei tunnu valkenevan lainkaan! Aamulla on pimeää, aamupäivällä ja päivällä on harmaan hämärää, iltapäivällä alkaa olemaan taas pimeää ja sitä rataa… Tämä aika ei kuitenkaan ikuisuuksiin kestä; päivän huomaa pidentyneen jo reilun kuukauden päästä! Minua tämä synkkyys ei ole mitenkään kovin suuresti koskaan häirinnyt. Onhan se joskus tympeää, että päivät ovat niin harmaita, mutta koska sille ei mitään voi, täytyy vain sopeutua!

Ajatukset voi yrittää keskittää muihin yksityiskohtiin; nyt on se kotiin käpertymisen aika, tätä ei juuri kesällä tule harrastettua, sillä kesällä ollaan ulkona ja usein jossain menossa iltaan saakka. Tänä vuodenaikana voi tunnelmoida kotona, viettää saunailtoja, nauttia kynttilänvalosta ja takkatulen ritinästä. Tehdä hyvää ruokaa pitkän kaavan mukaan, oikaista loppuillasta (lasten käytyä unille) sohvalle ja katsella jotain hyvää sarjaa tai elokuvia. Ja koska tänä vuodenaikana ehkä väsyttää normaalia enemmän: mennä aikaisin tai ajoissa nukkumaan! Tämä viimeinen onkin ehkä se tärkein kohta. Levänneenä kaikki asiat tuntuvat paremmilta.

Tämä vuodenaika on myös tulvillaan sinisiä hetkiä, joita rakastan! Tuollaiseen hetkeen pysähdyin tänään keskellä kiireistä työpäivää. Kello oli iltapäivällä kolme ja oli pakko kaivaa kamera ohimennen esiin.

Olimme viikonloppuna pienellä minilomalla Vaasassa ja kotimatkalla autossa esikoinen kysäisi, että milloin laitamme kotiin niitä joulutähtiä. Tuntui niin hauskalta, koska olin itse juuri suunnitellut, että laitamme joulutähdet olohuoneen ikkunoihin seuraavana päivänä, sunnuntaina. Telepatiaa koen usein esikoiseni kanssa ♥. Niinpä alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ripustimme joulutähdet ikkunoihin viisivuotiaani toiveesta jo lauantaina, aika lailla heti kotiin päästyämme!

Ja miten se miniloma näiden veljesten kanssa sitten menikään? Jos käy nukkumaan yhdentoista pintaan ja nousee ylös aamukuudelta, herättyään yöllä vähintään kymmenen kertaa, ei olo ainakaan levännyt ole. Milloin heräilimme esikoisen yskänpuuskaan, milloin kuopuksen uni-itkuun… Kunnes sitten M näki jotain erittäin pahantuulista unta aamukuudelta herättäen koko sakin, oli sama käydä laittamassa sauna päälle… Niin ja se meidän saunallinen huone sitten, heh heh. Sinne kun edellisenä päivänä saavuimme, huomasimme sen olevan kuuma pätsi! Huoneen lämmitys täysillä eikä säätö toiminut… Ainoa vaihtoehto oli vaihtaa huonetta, mutta koska saunallisia ei enää ollut vapaina, saimme käyttää näitä kahta (ei suinkaan vierekkäistä) huonetta: yöpyä ylemmässä ja saunoa alemmassa :D. Meidän hotellilomat eivät ole kyllä tänä vuonna menneet ihan putkeen, mutta ei sen väliä! Kotimatkalla päät univelasta kipeinä tietä eteenpäin tuijottaessamme totesimme, että meidän poikien kanssa ei vain kukaan voi nukkua samassa huoneessa, ei edes korvatulpat korvissa! Ihan hyvä, että sittenkin miljoonien pähkäilytuntien jälkeen skippasimme aurinkoloman tältä syksyltä… Kattellaan ensi syksynä tilannetta uudestaan!

Istun tässä ruokapöydän ääressä tätä postausta näpytellen, jouluradiota kuunnellen (siellä lempikanavani ovat Happy Holidays & Jazzjoulu) ja mietin, pitäisikö lämmittää glögin jämät jääkaapista… En ole niinkään sen perinteisen glögin ystävä ja tämän vuoden lempparikseni pääsikin Valion Hehku! Aivan valtavan hyvänmakuinen glögi, joka maistui jopa esikoisellekin pipareiden ja gouda-juuston kera. Tuossa kyseisessä glögissä maistuu aivan ihanasti kirsikka, kannattaa testata!

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon! 

Huh mikä viikko onkaan loppumaisillaan! Muutenkin viime viikot ovat olleet tässä osoitteessa hyvin paljon normiarjestamme poikkeavia. Mies oli ensin kolme viikkoa isyysvapaalla, jonka jälkeen hän oli viikon työmatkalla Keski-Euroopassa. Kun kuukauden tauon jälkeen koitti ns. normiarkiviikko, alkoikin se jo tiistain kohdalla olla jotain ihan muuta.

Ensin tuli tieto rakkaan tätini menehtymisestä. Suru-uutisen keskellä alkoi 1-vuotiaamme oksentaa (oksensi onneksi vain kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä eli pääsi vähällä!). Loppujen lopuksi tauti kävi läpi myös minut ja 5-vuotiaamme. Me kaksi emme todellakaan päässeet vähällä, mutta eilen oli esikoisellakin jo ensimmäinen kokonainen terve päivä eli tauti on selätetty. Samaan aikaan tautia potiessa stressasin työni näkökulmasta alkavaa Postin lakkoa. Täysin oikeutettu lakko, mutta kova isku pienyrittäjälle!

Eilinen ja tämä päivä on mennyt kotia järjestellessä, sillä paikat menevät uskomattoman nopeasti sikinsokin! Huonovointisena maatessani ajattelin, että aivan sama mikä kaaos, vietämme vaikka joulua näin, kunhan vain saan maata ja nukkua :D. Kun olin selvinnyt oksenteluvaiheesta, kärsin vielä ihmeellisestä tärinästä ja heikotuksesta, kuumekin nousi ja päätä särki kokonaisuudessaan kolme päivää. Yllättävän äkkiä sitä ihminen kuitenkin tokenee ja laittaa paikat ojennukseen! (Vaikka kiitettävästi mies kyllä kodin hoiti, en sillä sano lainkaan!) Pesuaineita tuli lotrattua eilen illalla ihan olan takaa – mikä ihana tunne!

Nyt täällä lapset nukkuvat ja pesukone pyörii, aamulla starttaa uusi viikko. Suru ja menetys ovat läsnä, vaikka muut asiat alkaisivatkin järjestymään. Suru ja menetys ovat kuitenkin asioita, joista emme pääse koskaan eroon. Meidän on vain hyväksyttävä ne osaksi elämäämme ja se vie aina oman aikansa.

Lämpöistä Isänpäivän iltaa ♥.