Selailin tässä aamulla viime vuoden loppupuolella ottamiani kuvia erästä juttua varten ja samalla tulin törmänneeksi yhteen kuvaan, jonka äärelle pysähdyin. Olen ottanut tämän kyseisen kuvan viime vuoden marraskuun loppupuolella. Lunta oli jo jonkin verran maassa eikä maisema sen ansiosta ollut enää niin kovin synkkä ja pimeä. Sininen hetki oli sininen ja valkoinen. Olohuoneen ikkunasta avautui maisema, jota katsellessa pysähdyin ja pysähdyn aina tänäkin päivänä. Sellainen levollinen maisema, joka auttaa oivaltamaan, mikä kaiken jouluhössötyksen keskellä on kuitenkin loppujen lopuksi tärkeintä ja arvokkainta. Tuo maisema synnyttää sen ihanan rauhallisen ja levollisen joulunodotuksen, jota niin yli kaiken rakastan. Vuosi toisensa jälkeen.

Samalla kun näin tämän kuvan tänään, soi taustalla Frank Sinatran joulumusiikki. Se vanhan ajan musiikki sopi jotenkin liian täydellisesti tähän kuvaan! Joten jakoon tänne, ehkä joku muukin kaipaa pientä pysähtymisen hetkeä:

Tuossa vaiheessa olohuoneemme ikkunanurkkauksessa oli vasta vain yksi joulutähti ja toisella ikkunaseinällä valaisin. Vielä emme ole tälle vuodelle tähtiä ikkunoihin viritelleet, mutta päätin, että viikonloppuna viimeistään! Eilen illalla keittiön ikkunalle pääsi jo pöytätähti. Jokos teillä on tähdet ikkunoissa?

Kevätkesällä en häiriinny yhtään, kun sähköpostiin tupsahtelee ensimmäisiä jouluun liittyviä mainoksia ja tiedotteita. Nyt häiriinnyn niin valtavasti, kun sähköpostiin tupsahtelee kevättalveen tai kesään liittyviä mainoksia. En halua edes lukea, vaan klikkaan ne suoraan roskakoriin. Tämä loppuvuoden aika on parasta aikaa enkä halua minkään häiritsevän tätä! En todellakaan mieti ensi kesää, en uhraa sille vielä ajatustakaan.
Aika tammikuusta huhtikuuhun tuntuu valtavan pitkältä ja tiedän, että sinne olisi hyvä suunnitella jotain, että olisi jotain kivaa odotettavaa silloinkin, mutta mitähän se sitten olisi..? Viime vuonna se oli Rukan loma, jonne lähdimme porukalla isäni kuusikymppisiä juhlistamaan. Puheissa on ollut, että tulevana talvena uusiksi, vaikka kukaan ei pyöreitä täytäkään, heh!

Elän niin sataprosenttisesti tässä hetkessä ja tässä joulunodotuksen fiiliksessä. Vaikka tiedän, että joulunpyhien jälkeen ahdistus iskee päin näköä. Samankaltainen ahdistus kuin Menorcan lomamme viimeisenä päivänä. En olisi millään halunnut kotiin ja nyt en haluaisi millään lomamatkalle, vaikka tiedän, että sekin päivä kyllä koittaa ja hyvä niin :D. Olen tässä syksyn mittaan miettinyt, mistä tämä piirre johtuu… Juurrunko ja kotiudunko johonkin vain niin nopeasti? Ensin tänne kotiin niin kovasti, että emme käyneet ulkomaan lomilla neljään vuoteen ja sitten yhden lomaviikon aikana olin valmis muuttamaan Menorcalle tai Manner-Espanjaan… Tunnistin kyllä Menorcalla ollessamme, että minussa elää hyvin vahva kaukokaipuu, vaikka kotia yli kaiken rakastankin. Sama kaukokaipuu sai minut aikoinaan suuntautumaan matkailualallekin ja matkustelua ja ulkomailla asumista tuli harrastettuakin. Mutta toisaalta; onko koti kuitenkin siellä, missä perheeni (lähinnä mies ja poikamme) ovat? Ehkä en loppujen lopuksi olekaan näihin seiniin niin kiintynyt? Olen myös välillä pohtinut, että voisin hyvinkin muuttaa joksikin ajaksi ulkomaille perheeni kanssa. Ei nyt tarvitse säikähtää siellä isovanhempien osoitteissa! :) Nämä on näitä mietiskelyjä tässä elämän varrella. Mietiskelyjä, joista osa toteutuu ja osa jää toteutumatta.

Vai onko tuo piirteeni kuitenkin vain sitä, että elän niin vahvasti nykyhetkeä ja ahdistun siihen tulevista muutoksista, jos meneillään on jotain valtavan erityisen mukavaa? Mieheni ei tätä ihan täysin ymmärrä, sillä hän elää niin vahvasti ja tukevasti jalat maassa. Hyvä niin, sillä ei tulisi mitään, jos rinnallani olisi toinen tällainen haahuilija :D. Nyt saan sitten rauhassa elää välillä jalat maassa ja välillä pää pilvissä. Tietäen, että toisella kuitenkin pysyvät ne jalat maassa. Kumpia sinä ja puolisosi olette?

Näettekö; valtava vaikutus yhdellä kuvalla, jonka äärelle pysähdyin. Kaikenlaisia ajatuksia yksi tuollainen maisemakuva saakin aikaan! :D

Täällä on ihana kotilauantai meneillään; toivottavasti tekin olette nauttineet tästä päivästä!

Mahdoton miten aika rientää – lokakuun puolivälissä mennään ja itse olen vasta tällä viikolla kunnolla oivaltanut, että lokakuuta elellään! Upeat ruskan sävyt ovat vallanneet puut ja samaan aikaan lehdet tippuvat puista, päivä lyhenee, kaupoissa joulujutut lisääntyvät… Minua ei yhtään haittaa niiden ilmestyminen kauppoihin jo lokakuussa; miksi ihmeessä nyt tuollaista harmittelemaan! Eihän niitä ole pakko ostaa, vaikka ne siellä hyllyillä tarjolla ovatkin. Oikeastaan tänään Prismassa ollessamme ehkä aavistuksen verran jopa odotin, pärähtävätkö joululaulut soimaan… Mutta niitä varmasti joudun vielä tovin odottelemaan!

Toivon, että saisimme pysyvän lumen maahan jo marraskuun puolella. Marraskuu on lumettomana niin mahdottoman synkkä. Mutta jos tämä toive ei toteudu, täytyy sitten vain tunnelmoida kotona enemmän… Vaikka mieluusti tuon ruskataulun kohta valkoiseen maisematauluun vaihtaisin:

Lähdin pojan kanssa päivällä kyläilyreissulle ja jätimme miehen autotallipuuhastelemaan useaksi tunniksi. Autossa kotimatkalla hoilottelimme duona Känkkäränkkää. Itse muistin sanat ulkoa, poika huudahti lauseista aina viimeiset sanat ja hihkui innoissaan. Laulussa kerrotaan noidasta ja ne ovat nyt hänen mielestään hyvin mielenkiintoisia (ja pelottavia). Mies tuli autotallin ovelle katsomaan, oli kuulemma niin ankaraa basson jumputusta, hahah!

Kotiuduimme vasta myöhään iltapäivällä ja suunnitelma oli selvä: lämmintä keittoa ja takkatulta, kiitos! Ulkona on nimittäin satanut lähes koko päivän, kuten näistä takkapuukassiinkin osuneista sadepisaroista näkee:

Ensimmäisenä kotiin tultuamme sytyttelin kuitenkin kynttilät ja sen jälkeen vaihdoin kotivaatteisiin. Intoilin siinä miehelle, että yksi hetki, jolloin olen elämässä hyvin onnellinen on se, kun vaihdan jostain tultuani kotivaatteet päälle ja vedän villasukat jalkaan. Ja se tunne siinä samalla kun tiedän, että tänään en enää lähde ulos, vaan olemme kotona koko perhe! Tuo pieni hetki on aina niin ihana ja onnea täynnä! Tunnistatteko saman? Tosin äkkiä purskahdin siinä nauramaan, sillä miehen ilme oli melkoisen huvittunut :D. Aivan kuin miehet eivät muka nauttisi samoista jutuista…

Kohta täällä lämmitetään sauna ja vain ollaan ja nautitaan. Voi olla, että hae(tuta)n uuden takkapuukassillisen… Joskus on hieman hankalaa sovittaa lämpötilojen suhteen yhteen tämä villasukkaeläjä ja bokserieläjä, mutta onneksi meillä on lasitettu terassi, jonne voi mennä bokserit päällä vilvoittelemaan :D.

Ihanan tunnelmallista iltaa – oli se sitten kotilauantai tai työlauantai! :)

Vaikka mielestäni pallovalot eivät ole mitenkään talveen tai jouluun sidottuja, on ne minulla yleensä kesän yli säilössä. Ihan vaikka vain sen takia, että niihin ei kyllästyisi. Nyt olikin taas niin mukavaa puolen vuoden tauon jälkeen kaivaa ne esiin pimeitä iltoja valaisemaan. Viime talven tapaan ne päätyivät ainakin nyt alkuun tuohon takan puutilaan:

Tuossa on usein pimeän tullen sellainen pimeä kohta, jos takassa ei ole tulta, joten pallovalot paikkaavat pimeyttä oikein mukavasti.

Tiedättekö, vietin tänään niin ihanan aamuhetken! Poika pyysi aamulla päästä väliimme lastenohjelmia katsomaan ja niin avasimme makkarin tv:n. Sieltä alkoi sopivasti Ryhmä Hau. Hän katseli sitä innoissaan ja minä jatkoin Emmerdalen parissa. Olen yrittänyt katsoa jaksoja nyt hieman useammin, koska rästijaksoja on kertynyt parin viikon eli parinkymmenen jakson verran… Aamulla aloitin jaksolla Joulurauha, jossa maa oli valkoinen, lunta satoi hiljalleen lisää ja ihmiset olivat hyväntahtoisella tuulella. Koristelivat joulukuusta ja availivat lahjoja joululaulujen soidessa taustalla. Tuli niin ihana fiilis tuosta ja sattuipas sopivasti näin lokakuun alkuun! Joulu, tuo viides vuodenaikani, on jo ihan nurkan takana ♥.

Tänään on jotenkin niin väsy painanut, että tuntuu kuin en olisi kunnolla vielä herännytkään. Sanoinkin kyllä aamupäivällä miehelle, että en taida herätä tänään kunnolla lainkaan. En tiedä mistä moinen väsy; täytyy mennä illalla hyvissä ajoin nukkumaan! Illaksi haaveilen takkatulta, se on niin ehdoton. Mies suunnitteli nuotiota, kun palaavat pojan kanssa pojan serkkupoikien pelistä. Yritän pysyä hereillä siellä notskin ääressä :D.

Sanoin tänään M:lle, että ei ole enää pitkä aika jouluun ja äiti rakastaa joulua. Hän mietti hetken ja sanoi Mää en rakasta joulua. Ai etkö, no mitä sinä sitten rakastat? Äitiä, mutta en joulua. Ihana maailman kallein ja kultaisin aarteeni ♥.