Täytyy aina välillä todeta, että kyllä tämä naisen mieli toimiikin erikoisesti – ei ihme, että miehet säännöllisesti kuittailevat… Nimittäin tänään pastellisävyjen kanssa häärätessäni muistin, että mulla oli eräänä vappuna aika kivanväriset kynnet: paria vaaleanpunaisen sävyä ja keltaista! Mies kutsui niitä teinikynsiksi. Siitä sitten muistin, että hei, sehän oli silloin, kun laskettu aikani oli mennyt ohi about kuukaudella! :D Se oli juurikin se vappu ja niin piti kaivaa tuo yksi vappumasukuvakin esille, tämä taisi jäädä toiseksi viimeiseksi masukuvaksi… Olimme tuossa lähdössä torille vappupäivää juhlistamaan ja tuostahan meni tasan viikko, kunnes poikamme vihdoin syntyi. Kyllä meillä oli tuolloin komia vappupallo!

Pictures1

Muistan, että tuo vappu oli tosi viileä ja samoin oli viime vuonna! Nopeasti kävimme torilla hakemassa pojalle vappupallon ja itsellemme jätskitötteröt. Niitä söimme sitten huulet sinisinä, kunnes suuntasimme kotiin lämmittelemään. Saapa nähdä, millaista keliä täksi vapuksi saadaan! Onko teillä jotain erityisiä vapputraditioita? Meillä ei ole oikeastaan muuta kuin että vappupäivänä sinne torille… Poika odottaa jo todella innokkaasti, että saa vappupallon. Hänen mielestään tämän hetken ykkösjuttuja ovat juurikin ilmapallot sekä pallot yleensäkin, varsinkin jalkapallot. Potkiikin jo hienosti (samaiset potkut muistankin raskausajalta)!

Aivan ällistyttävää, miten nopeasti aika on kulunut! Välillä kyllä muistelen noita odotuksen viime hetkiä jopa hieman haikeudella… Vaikka olo ei valtavien liitoskipujen vuoksi kovin kaksinen ollutkaan (oi miten tuoreessa muistissa se viehättävän vaappuva pingviinikävely onkaan!), niin niissä viime päivissäkin oli jotain aivan ihanaa. Sellaista lämmintä odotusta, kihelmöivää jännitystä. Ensimmäinen raskausaika on varmasti aina jotain hyvin ainutlaatuista. Silloin kaikki on niin uutta, kun kaiken kokee ensimmäistä kertaa. Ei tiedä mitä tuleman pitää, voi vain vähän aavistaa. Silti aavistukset ovat kaukana todellisuudesta, ne tunteet ovat niin voimakkaita ja aivan koko maailman mullistavia. Enää ei osaa kuvitellakaan sitä, millaista elämä oli, kun olimme vain me kaksi.

Olen muuten joskus miettinyt, että jos meille jonain päivänä toinen lapsi suodaan, niin miten siitä raskausajasta ehtii nauttimaan? Ei todellakaan enää mitään päiväunia silloin kun siltä tuntuu, sillä kotona hyörii eräs toinenkin aarre, josta tulee huolehtia… Ehkä ne toiset raskaudet ovatkin sen vuoksi niin helppoja? ;D

Näin toissayönä sellaista unta, että meille syntyi poikavauva ja M:sta tuli isoveli. Suurin osa tuosta unesta oli kuitenkin nimen pohtimista, voi elämä mua naurattaa tuo muisto vieläkin :D. Mulla oli pakkomielle siitä, että pikkuveljenkin nimen pitäisi alkaa M-kirjaimella (en oikeasti kyllä ajattele noin) ja väänsin kaikenmoisista nimistä M-kirjaimella alkavia! Pidämme miehen kanssa kovasti nimestä Nicklas/Niklas (ja se oli yksi vaihtoehto esikoisemmekin nimeksi), joten muutin sen unessa nerokkaasti niin, että pojasta tuli Micklas!

Tästä aasinsillasta tämän päivän postausaiheeseen! Pakko tähän väliin hihkaista, että ei, tämä ei ole meille ajankohtaista. Mutta siis, vauvan ensisängyn miettiminen oli mielestäni ihanaa puuhaa, ne on niin söpöjä! Tosin lähes kaikki muukin vauvakama… Alkuraskaudessa haaveenani oli Leander-kehto, näin sen jo sieluni silmin makuuhuoneemme ikkunanurkkauksessa kattoon kiinnitettynä! Leander-kehdosta tulee vielä suloisempi tuon katoksen kanssa, voiko olla söpömpää! Toinen kaunis vaihtoehto on mielestäni hieman vähemmän nähty: sisustusarkkitehti Leena Peltosen suunnittelema Seimi-sänky. Sänkyä on saatavilla joko tammi- (kuten kuvassa) tai koivurungolla. Koivuinen versio on hieman vaaleampi, kuten seimi.fi -sivustolla näkyy. Samalla merkillä on muuten aivan ihastuttava syöttötuolikin, sitäkin pohdin pitkään. Syöttötuoli on nimeltään Rinki, mutta sitä ei saa heti vauvaiässä käyttöön (eli siihen ei voi ostaa mitään newborn setiä), vaan vasta sitten, kun vauvaa saa istuttaa. 

ensisänkyjä

Kun rakenneultran jälkeen kuulimme saavamme pojan (postaus Tyttö vai poika, poika vai tyttö..?), tulin toisiin ajatuksiin sängystä. Jostain syystä en nähnyt poikavauvaa Leander-kehdossa, vaan mieleeni tuli kerta toisensa jälkeen Stokken Sleepi Mini. Yksi mielessäni ollut vaihtoehto oli vuokrattava ensisänky Vaavi, tosi kiva ja näppärä vaihtoehto sekin! Halusin kuitenkin jotain pitkäikäisempää ratkaisua, joten palasin Stokken vaihtoehtoon. Juuri noilla paikkeilla sain blogiyhteydenoton ja sänky päätyikin meille sitä kautta. Kuvassa tuo sänky on luonnonvärisenä, meille sänky päätyi lopulta valkoisena. En kyllä keksi mitään huonoa sanottavaa sängystä, olemme olleet siihen niin tyytyväisiä! Ovaali muoto on kivan erilainen ja pyörät alla iso plussa. Vähän ennen pojan puolivuotispäivää haimme Sleepin jatkopalat varastosta ja siirryimme isompaan sänkyyn, olipa haikeaa! Isossa sängyssä nukkuessaan poika näytti niiiin pieneltä ja taas meillä oli ihan pieni vauva :).

Täällä on mennyt lähes koko sunnuntaipäivä erään kivan kirppistapahtuman tiimellyksessä. Mies ja poika olivat valmistaneet herkullista lohikeittoa! Nyt sitä napaan ja pojan kanssa leikkimään. Pieni oli kuulemma hokenut useaan otteeseen aamupäivän aikana äääti, äääti

(Kuvat valmistajilta.)

 

Meidän pieni poika on jo yhdeksän kuukauden ikäinen! Tuo ikäkuukausi tuntuikin merkittävältä, sillä siinä tuli täyteen syliaikaa yhtä monta kuukautta kuin masuaikaa. Aivan pian hän on kuitenkin jo kymmenkuukautinen, hui hui! Viikonloppu onkin yhtä juhlaa, kun sunnuntaina on sekä naistenpäivä että vauvan kymppi ja seuraavana päivänä minun syntymäpäiväni… Mutta, mutta; itse asiaan! Aloin jokin aika sitten tekemään pientä koostetta raskausajastani, nyt kun se on vielä jotenkuten muistissa… Voi miten silloin loppumetreillä tuntuikin, että tulen varmasti aina olemaan raskaana ;). Että tsempit vaan kaikille odottajille, tiedän tunteen enkä todellakaan aio sanoa, että ei sinne sisälle kukaan ole jäänyt…

Heti elokuussa 2013 plussattuani ajattelin, että kaikki näkee asian mun kasvoista! Tuli jotenkin sellainen hölmön onnellinen olo, sitä vain hymyili ja tuntui sillä tavalla sädehtivän sisältä päin. Sydämen kohdalla tuntui lämmin möykky ja ajatukset olivat raskaudessa lähes koko ajan. Olo oli hirmuisen epätodellinen. Muistan kuin eilisen miehen ilmeen, kun asia selvisi hänellekin. Se oli niin hassu ja monen tunteen sekoitus! Ensimmäinen raskauskolmannes sujui hyvin, aina siihen saakka, kunnes sen loppupuolella suuntasimme aurinkolomalle Mallorcalle. Siellä heti toisena kokonaisena lomapäivänä mursin pohjeluuni. Aurinkoloma tuli koettua pyörätuolissa; ei kuulunut suunnitelmiin, ei. Lomalta käteen jäi päällimmäisenä fiilis: matkavakuutus ♥.

Mitään pahoinvointia en kokenut, ehkä ajoittaista kuvotusta ensimmäisten neljän kuukauden ajan. Kaikki kylmät jutut maistuivat: hedelmät, pakastemarjat, jogurtit, viilit, kiisselit… Lämmin ruoka tökki melko kovasti ja mietinkin usein sen korvaamista jäätelöllä…

Keskiraskaudessa voin hyvin, jalka alkoi olemaan hieman parempi ja pääsin eroon pyörätuolin lisäksi kyynärsauvoista. Raskaus kuitenkin selvästi hidasti murtuneen luun paranemisprosessia (tai näin ainakin luulen) ja tuosta riesasta nautinkin sitten koko raskausajan, vielä viime syksynäkin kivut yllättäen muutamaksi viikoksi palasivat. Jostain syystä en edelleenkään voi kävellä kengillä, joissa on vähänkään korkoa. Olen varannut ajan erikoislääkärille, joten katsotaan, mitä sieltä kipuilevasta nilkasta vielä paljastuu.

Keskiraskaudessa tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet; lunttasin täältä blogista, että tuo ajankohta osui aikaan ennen rakenneultraa, noin raskausviikolle 19. Kirjoittelin tuosta postauksen Pieniä jalkoja ja liikkeitä sohvalla. Muistan, miten tunsin ne sohvalla istuessani ja samalla hoksasin, että olinhan mä tuntenut niitä jo parisen viikkoa aina silloin tällöin! Tällä toisella kolmanneksella koitti myös hirmuisesti jännittämäni rakenneultra, jossa todettiin kaiken olevan niin hyvin kuin vain siinä vaiheessa oli mahdollista tutkia. Humoristisella tavalla kuulimme saavamme pojan ja suuntasimme ultrasta suoraan vaatekaupoille. Olo oli erittäin hämmentynyt, sillä olin jostain syystä kaikki ensimmäiset raskausviikot kuvitellut masuvauvelin tytöksi. Oli niin vahva fiilis siitä, että otti kyllä aikaa sopeutua ajatukseen pienestä pojasta. Nyt tuntuu niin hassulta tuo oloni silloin; miten en muka tiennyt, että tuo pieni M siellä tietenkin potki! Koko maailman rakkain, joka saa tämän tästä sellaisia tahdon näitä poikia ainakin viisi lisää -fiiliksiä aikaan. Aivan vallaton tapaus ja joo, toki jokainen lapsi on omille vanhemmilleen maailman ihanin (näin ehdottomasti pitää ollakin), mutta uskon vahvasti, että hän olisi mielestäni maailman ihanin, vaikka ei mun oma olisikaan :D.

Palataanpas sitten taas varsinaiseen aiheeseen… Nää mun jutut aina vähän rönsyilee, kyllähän te tiedätte! Ensimmäiset potkut tunsin jouluaatonaattoiltana. Istuin ruokapöydän ääressä lakkailemassa kynsiäni, kun yhtäkkiä housujen vyötärönauha tipahti pari senttiä alemmas! Tosin en tuolloin vielä hoksannut asiaa; vasta nukkumaan käydessäni, sillä sama toistui. Pidin sormia mahan päällä ja ne aivan pomppivat minipotkujen voimasta. Noiden jälkeen potkuja tuntuikin säännöllisesti, vauva oli melkoinen energiapakkaus. Nyt kun olen häneen lähes kymmenen kuukauden ajan tutustunut, en enää ihmettele niitä mahatuntemuksia :). Tosin öisin hän oli aina kovin rauhallinen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta (nukkui siis yöt masussa heräämättä, mutta ei enää täällä…) ja aamuisin piti tökkiä, kun mahassa tuntui niin hiljaiselta. Syy selvisi pian syntymänsä jälkeen: erittäin aamu-uninen tapaus! Ensimmäisinä kuukausinaan porskutti yöunia helposti kymmeneen ja joskus jopa yhteentoista saakka.

11

Tuossa kollaasissa kuvia tammikuusta vappuun; tuo viimeinen kuva on vappupäivältä 2014 (jolloin aloin jo sopeutua ajatukseen, että olisimme yhtä aina…). Maha alkoi kasvaa kunnolla tammikuussa. Silti koko viimeisen kolmanneksenkin olo oli vielä oikein hyvä. Suurin raskauden aiheuttama riesa oli liitoskivut, ai ai ja vielä kerran ai! Ne vaivasivat ainakin kaksi viimeistä kuukautta; joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän. Muistan, että mitä kauemmin olin ollut paikoillani, sitä kivuliaampaa oli liikkeellelähtö. Erityisesti öisin liikkuminen oli yhtä tuskaa. Järkyttävää vihlovaa kipua; onnellisia te, jotka ette niistä kärsi!

Vauvaa ultrattiin aina 3D-ultralla. Olin suunnitellut, että menemme jossain vaiheessa yksityiselle 4D-ultraan. Kun tuo tuli ajankohtaiseksi, kävi ilmi, ettei Kokkolassa 4D-ultria missään tehdäkään! Mikä pettymys! Siinä vaiheessa raskautta en enää halunnut lähteä Vaasaan tai kauemmas, joten tuo ultra jäi sitten kokonaan kokematta. Kosmetiikkaa käytin ihan normaalisti koko raskausajan, mutta kampaajalla kävin hieman harvemmin. Hiuksiani en värjännyt kertaakaan tyvestä saakka, laitatin ainoastaan raitoja kaksi kertaa raskauden aikana. Kielletyt ruoka-aineet raskausaikana, oi voi! Mies tuumasi alkuraskaudessa, että saatko sä syödä mitään! (Sainhan minä; raskauskiloja kertyi yhteensä 12 kg.) Monenlaista kommenttia tosiaan tuntui löytyvän vähän aineesta kuin aineesta, joten päätin ottaa täysin löysin rantein. Omasta mielestäni vakavammalla otteella kielletyt ruoka-aineet jätin kokonaan pois, mutta kaikkia rajoituksia en rehellisesti sanottuna raskausaikana edes muistanut. Aloin muistelemaan tähän esimerkkejä ja mieleen tulivat mm. ravintolassa syömäni puolikas medium-pihvi (jonka olin kyllä pyytänyt kypsänä) sekä pari juustokakun palasta… Alkoholia en käyttänyt raskausaikana muuta kuin punaviinitilkkasen verran jouluaterialla. Sain heti ensimmäisestä siemaisusta niin kovan närästyksen, että se jäi siihen – luonto hoiti asian. Pari kertaa tuli ravintolassa testattua alkoholitonta punaviiniä (ei huonoja!), sillä joidenkin aterioiden yhteydessä se nyt vain on ainoa mahdollinen ruokajuoma.

Myytit poikaraskaudesta verrattuna tyttöraskauteen pitivät osallani jotakuinkin paikkansa. En kokenut mitään valtaisaa pahoinvointijaksoa, kasvoni eivät juurikaan kokeneet muutoksia (jos ei huomioida aivan viimeisten viikkojen turvotusta…) ja sainkin usein kuulla, ettei kasvoistani huomaa ollenkaan, että odotan. Vauvamahani ei myöskään levinnyt sivuille, joten takaa sitä ei helposti huomannut. Niin joo! Vauvan sykkeet olivat aina kovin korkeat, kun häntä kuunneltiin neuvolassa tms. Yleensähän sanotaan, että korkeat sykkeet tietävät tyttöä ja matalat poikaa. Mutta sehän riippuu aivan täysin siitä, onko vauva kuunteluhetkellä levossa vai liikkeellä. Meidän ikiliikkuja taisi olla aina liikkeellä ja sykkeet sen vuoksi 150-170 :).

Kolme viimeistä raskauskuukautta kuluivat pienimuotoisessa stressissä: kohtu otti yhtäkkiä valtaisan kasvupyrähdyksen ja sen vuoksi ravasin äitipolilla ylimääräisissä ultrissa. Syytä korkeaan sf-mittaan ei löytynyt; joka toinen viikko vauva näytti kasvavan normaalisti ja joka toinen viikko hän näytti isohkolta. Synnytyspelkoinen oli välillä kauhusta kankea ja tulipa muutamat itkutkin ultrien jälkeen lääkärille itkettyä. Syyksi todettiin kuitenkin se, että vauva pysytteli kohdussa erittäin korkealla poikittain (!) ja oli sen vuoksi venyttänyt yksiötään niin nopeasti. Nooh, noin kuukausi ennen laskettua aikaani (joka oli huhtikuun loppupuolella) alkoivat lääkärit taas väläytellä iso vauva -korttia. Puhuttiin mm. käynnistyksestä viikolle 40. Pääsiäisviikolla kävin synnytystapa-arviossa ja taas oli iso vauva tulossa. Niinpä lääkäri päätti, että heti kun synnärin pahin ruuhka olisi ohi, minut otettaisiin sisälle. Lähtö tulikin sitten lankalauantaina. Pakkailin viimeisiä tavaroita sairaalakassiini ja availin trulleille ovea – se oli menoa! Paitsi ettei ollutkaan… Useat käynnistely-yritykset ja päivät osastolla eivät vaikuttaneet millään tavalla emmekä päässeet käynnistelyissä edes toiseen vaiheeseen. En oikein tiedä, koinko koko raskausaikana mitään kunnon supistuksia. Kohtu kyllä kovettui silloin tällöin, mutta mitään suurempaa kipua en niiden yhteydessä tuntenut.
Hoin osastolääkäreille koko ajan, että ei se synny alakautta, mutta he pitkittivät asiaa 2-3 viikolla, koska olivat niin vahvasti alatiesynnytyksen kannalla. Kotoa käsin hyppäsin synnärillä lääkärin vastaanotolla – ulkomaalaistaustainen lääkäri tokaisi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on jo aika toivoton. Tuon yliaikainen synnytyspelkoinen ensisynnyttäjä todellakin haluaa kuulla :D. Koska tiesin, ettei hän kielestä johtuen tarkoittanut asiaa ihan tuolla tavoin, kykenin nauramaan asialle ja siitä jäikin hauska muisto. 

122

Maanantaina 5.5.2014 olimme jälleen synnärillä kahden lääkärin vastaanotolla, minä ja mies. Vihdoin tehtiin päätös sektiosta ja saimme valita vauvan syntymäpäivän: 7. tai 8.5. Mies totesi, että 8. päivä on hyvä, toisen kissankin synttärit silloin, joten menevät sitten aina samalla kakulla pojan kanssa. Lääkärit katsoivat hämmentyneinä, että onko tuo mies tosissaan ja mua nauratti. Jotenkin se oli niin osuva heitto useiden päivien raastavaan jännitykseen. 8.5. oli päätöksemme kuitenkin siksi, että se oli myös pappani syntymäpäivä tasan sata vuotta aiemmin. Ajattelin, että koska tässä on nyt näinkin pitkä raskausaika takana, niin ei se yksi päivä lisää enää missään tunnu. Lisäksi tuona päivänä leikkaava lääkäri oli minulle aiemmista lääkärikäynneistä johtuen tuttu, joten sekin tuntui mukavalta ajatukselta. Tuolloin vauvasta tehtiin viimeinen painoarvio: 4023 g, joka kyllä meidän tapauksessamme osuikin sitten todella lähelle! Vauva painoi syntyessään 4100 g.
Tuon tapaamisen jälkeen matkasimme kotiin liitoskipujen kera jännittämään, käynnistyykö synnytys nyt itsestään, kun stressi hieman helpotti. No eihän se käynnistynyt ja torstaiaamuna matkasimme synnärille viimeistä kertaa miehen kanssa kaksin. Tässä vaiheessa voisi käydä mielessä, että kunpa kaikki nyt jo menisi helpoimman kautta, mutta kuinkas sitten kävikään. Synnytyksestä olen kirjoittanut postauksen
Erään torstain synnytyskertomus, jonka aion käydä nyt itsekin kuukausien tauon jälkeen lukaisemassa. Viereen paketti nessuja! Sen jälkeen alkaa saunailtamme. Ensimmäisenä kylpyyn pääsee parhaillaan olohuoneessa mppua (=lamppu) hokeva söpöliini ♥