Erään torstain synnytyskertomus

 

Vauvamme syntymästä on jo tovi, tänään tasan kolme kuukautta – oikea aika jakaa tämä kokemukseni kanssanne. Olen kirjoitellut tätä postausta aina silloin tällöin, kun on ollut hieman enemmän aikaa paneutua asiaan. Nyt yksityiskohdat on vielä aika tarkkoina mielessä, hyvä niin.

Ennen omaa sektiotani en juurikaan netistä mitään juttuja lukenut, tarkoituksella jätin tuon tekemättä. Vahingossa kuitenkin törmäsin joihinkin tätäkin aihetta käsitteleviin keskusteluihin ja melko pian sain todeta, että nettiin taitaa päätyä suurimmaksi osaksi niitä negatiivisia kokemuksia. Siinä yksi lisäsyy jakaa tämä oma kokemukseni täällä. Sektiosta toipuminen -postauksestani voitte lukea paremmin toipumisprosessistani. Tämän postauksen kuvituksena käytin eräänä kesäiltana Kokkolan Trullevin kalasatamassa ottamiani kuvia.

031

Niille, jotka eivät blogiani silloin vielä seuranneet, kerrottakoon, että kovasta synnytyspelostani huolimatta olin valmis alatiesynnytykseen. Useiden päivien käynnistely-yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja koska vauva oli saatava ulos ilmeisen mieluisasta ensikodistaan, oli sektio ainoa vaihtoehto. Olin itse hokenut sitä lääkäreille jo pari viikkoa; en uskonut, että synnytys tulisi käynnistymään eikä niin tapahtunutkaan. Lääkärit halusivat kuitenkin vielä odottaa ja antaa luonnolle mahdollisuuden. Kun sitten viimeisen kerran kävin osastolääkärin vastaanotolla (heitä oli siellä silloin oikein kaksi kappaletta) ja kävi ilmi, ettei käynnistyspillerit eikä luontokaan ole asiaa yhtään edistäneet, tehtiin päätös sektiosta. Vaikka olin helpottunut että pitkälle prosessille tulisi vihdoin piste, purskahdin silti itkuun. Pelkäsin siis myös sektiota. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että suunnitellussa sektiossa riskit on kaikin puolin pienemmät kuin esim. hätäsektiossa. Oli kuitenkin vaikea asennoitua, sillä tähän saakka lääkärit olivat hokeneet, kuinka sektio on se viimeinen vaihtoehto ja kaikin puolin riskialttiimpi sekä äidille että vauvalle… Pienen itkupurkauksen jälkeen lähdimme miehen kanssa kotiin, helpottuneina siitä, että vauvan tuleva syntymäpäivä oli nyt tiedossa. Kuten aiemmin kerroin, valitsimme kahdesta vaihtoehdosta sektiopäiväksi päivän, jolloin pappani eli vauvan isopappa olisi täyttänyt 100 vuotta. Se toi päivään vielä enemmän arvokkuutta ja juhlan tuntua. Ei ihan joka poika synny tuollaisena päivänä! Osastokäynnin jälkeen alkoi soittorumba: halusin ilmoittaa kaikille läheisilleni uutiset ja mitä kolmen päivän päästä tulisi tapahtumaan. Nuo viimeiset kolme päivää kuluivatkin jännittäen, ehtiikö synnytys sittenkin vielä käynnistyä, vaikka en siihen oikein uskonutkaan.

030

Sektiossa oli kolme osa-aluetta, joita etukäteen eniten pelkäsin: katetrointi, selkäydinpuudutus sekä itse leikkaus. Kaksi ensimmäistä menikin hieman mönkään, mutta onnekseni tuo viimeinen eli suurin asia onnistui oikein hyvin.
Saavuimme synnytysosastolle torstaiaamuna klo 7. Meille oli maanantaina kerrottu, että sektiot hoidetaan aina aamulla ensimmäisinä ja muut (kuten esim. kohdunpoistot jne.) vasta niiden jälkeen. Nooh, saimme kuitenkin heti kuulla, että sektioni tulisi viivästymään eikä tarkkaa aikaa osattu sanoa. Onneksemme saimme toivomamme perhehuoneen ja pääsimme sinne heti lepäilemään ja odottelemaan. Odottelua olikin sitten tosiaan luvassa eikä se helpottanut jännitystäni kyllä lainkaan. Aina kun olin vaipumassa uneen, joku tuli huoneeseen kysymään tai tuomaan jotain. Jälkeenpäin ajateltuna tuo uni olisi kyllä ollut tarpeen. Kaamea nälkä ja janokin vaivasivat; olinhan edellisestä illasta saakka ollut ravinnotta.
Puoliltapäivin alkoi sitten tapahtua ja melkoisella kiireellä. Leikkaussalista oli soitettu, että olisivat valmiina sektiotani varten. Niinpä aloin pukea leikkausvaatteita ja hoitaja minulle tukisukkia. Samalla toinen hoitaja ja opiskelija laittoivat käteeni kanyylia; tuokin asia jota inhoan! Se sattuu valtavasti, sillä kämmenselässäni ei ole juurikaan ns. ylimääräistä nahkaa :D ja alue on sen vuoksi todella herkkä, myös suonet pakenivat alta. Niinpä kanyyli päädyttiin tälläkin kertaa laittamaan ranteeni sisäsyrjään.
Ensimmäinen asia, jota olin jännittänyt (= katetrointi) sattui ja tuntui ikävältä. Kaiken lisäksi hoitaja kiireessä epäonnistui ja leikkaussalin henkilökunta joutui tekemään kaiken uudestaan. Tuolloin se onnistui eikä edes sattunut. Synnytysosaston hoitajan kiirehtiminen ja hössääminen tarttui minuun ja tunsin kurkussa jo palasen ennen kuin lähdimme kohti leikkaussalia… Kun hän luovutti minut leikkaussalihenkilökunnalle, tärisin sängyssä aivan kauttaaltani ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Yritin tärinän keskeltä vastailla kysymyksiin ja vain odotin, että kaikki olisi ohi.

Kun matkasimme kohti leikkaussalia, yritin rauhoitella itseäni ja makoilin sängyssä seinäkylttejä lukien: Leikkaussali 3, leikkaussali 4… Leikkaussalissa oli monta ihmistä, en laskenut, mutta joka puolella tuntui joku esittelevän itsensä ja kertovan tehtävänsä. Tärinäni jatkui ja siirryin leikkauspöydälle, olipa se kapea! Ihanan rauhoittava keski-ikäinen mieshoitaja peitteli minut lämpimillä pyyhkeillä ja rupattelimme hetken niitä näitä. Yksi naishoitaja tuli viereeni jutustelemaan, kysyi mm. tiedänkö kumpaa sukupuolta vauva on ja kyyneleitä pyyhkiessäni hymyilin sanan poika. Hän kysyi, onko hänelle jo nimi valmiina vai onko se salaisuus. Sanoin vauvan nimen; sen nimen, joksi olimme häntä rakenneultrasta lähtien kutsuneet ja josta lopulta tuli vauvan kolmas nimi. Hoitaja tuumasi siihen, että onpa tosi kaunis nimi.

051

Nukutuslääkäri saapui, pieni keski-ikäinen nainen. Toinen pelkäämäni osa-alue oli lähellä. Kävin kyljelleni makaamaan, rauhoittavaan mieslääkäriin vauvamahaani nojaten. Mietin, miten tämä ikinä onnistuu, kun tärisin niin valtavasti. Jotenkin sain kuitenkin tärinän loppumaan ja selkäni pyöreäksi, kuten kuului. Nukutuslääkärin ääni oli niin hiljainen, että hädin tuskin kuulin, mitä hän puhui. Ensin hän puudutteli ihoa alaselän alueelta, piikit tuntuivat jonkin verran. Sen jälkeen hän alkoi pistää itse selkäydinpuudutusta, ne piikit sattuivat välillä ja kunnolla. Tunsin ihmeellistä säteilyä siellä täällä alaselässä, mutta mitään puutumista en tuntenut. Vartin yrittämisen jälkeen kokeilimme istuma-asentoa, sain ohjeen pyöristää selkääni kuin vihainen kissa ja mietin samalla leppoisia murmeleitani. Piikitys alkoi uudestaan, uudessa asennossa. Puristin tyynyä syliini ja toisella kädellä pidin happinaamaria kasvoillani. Mieslääkäri piti tukevasti kiinni olkapäästäni ja yläselästäni, jotta en liikahtaisi. Tunsin jonkin verran kivuliaita piikkejä siellä täällä alaselässäni, välillä kipu tuntui syvemmälläkin. Muovinen happinaamari hikoilutti kasvoja, itketti ja pelotti. Mietin pienen paniikin nostaessa päätään, että joudunkohan lähteä vielä Ouluun synnyttämään… Naishoitaja huudahti kauempaa, että verenpaineet koko ajan yli 200. Niin joo, verenpainemittari hurisi käsivarressani muutaman minuutin välein. Puoli tuntia selkäydinpuudutusyritystä takana, kun joku hoitaja kysyi nukutuslääkäriltä, soitetaanko apua paikalle. Pian saapui nuorehko miespuolinen nukutuslääkäri, jämäkkä ja reipasotteinen. Heräsi uudenlainen luottamus. Jatkoimme istumisasennossa; uuden lääkärin otteet olivat kovemmat ja kipukin voimakkaampaa. Puudutuspiikit saivat aikaan ikäviä ja jonkin verran kivuliaita sähköiskuja oikeaan jalkaani. Jalka nousi niiden voimasta aina salamannopeasti ylös, kuin olisin potkaissut sillä. Muistaakseni sähköiskuja tuli kolme, itkin ja pidin happinaamaria paikoillaan. Naishoitaja tuli ja silitti olkapäätäni, sanoi että hienosti jaksat. Oli kulunut lähes tunti ensimmäisistä selkäydinpuudutusyrityksistä. Mietin, mitenhän tässä oikein käy ja mitäs jos jotain menee pahasti pieleen… Vihdoin miesnukutuslääkäri totesi, että tätä ei voi loputtomiin pitkittää, tehdään päätös nukutuksesta. Hän pyysi samalla, että lastenlääkäri soitettaisiin paikalle. Nimittäin kun äiti nukutetaan, on vauva saatava kiireesti ulos, sillä nukutusaine vaikuttaa myös häneen. Vauva on tällöin uneliaampi, joten lastenlääkärin on oltava paikalla ja mahdollisesti avustettava vauvaa hengittämään itse. En ollut enää hereillä, kun lastenlääkäri saapui, mutta kuulin mieheltä jälkeenpäin, että lastenlääkäri oli todella mukava mies; lastenosaston ylilääkäri, joka onneksemme hoiti vauvaa myös lastenosastolla hänen sairastuttuaan infektioon kolmeviikkoisena.

014

Takaisin leikkaussaliin… Kun kuulin, että minut nukutetaan, tajusin heti, ettei mies tulisi pääsemään mukaan synnytykseen. Itkin ja katsoin häneen, hän oli käytävässä, leikkaussalin ulkopuolella. Hoitaja kävi kertomassa hänelle nukutuksesta, avoimista ovista näimme toisemme ja mies nosti peukun pystyyn tsempiksi. Sen jälkeen tärisevää minua laitettiinkin jo kiireesti kapealle pöydälle selinmakuulle. Kolme hoitajaa etsi tyynyä, joka laitettaisiin pääni alle: mihin se oli hävinnyt? Jännitys ja pelko purkaantuivat nauruna kun huomasin, että minähän puristin sitä kyseistä tyynyä edelleen mahaani vasten!

Nukutuslääkäri totesi, että alaselkä voi olla pari päivää kipeä (pari nyrkinkokoista mustelma-aluetta sinne ilmestyikin) ja mietiskelin siinä, että mitenköhän sektion jälkeen sängyssä makoilen, jos en voi olla mahallani, kyljelläni enkä selälläni… En kuitenkaan loppujen lopuksi tuntenut selässä kipua, ehkä särkylääkkeet vaikuttivat sen verran siihenkin. Jalkojen iho tuntui hassulta ja pistelevältä muistaakseni vielä pari vuorokautta sektion jälkeen ja jännitinkin, palautuisiko iho täysin ennalleen…

Leikkaussalissa ympärilläni alkoi hyörinä: sähkönsininen sermi tuli eteen ja mahaani alettiin pesemään, muistan miten kellertävä aine kirveli. Miesnukutuslääkäri oli aivan vieressäni, hän jutteli niitä näitä ja antoi samalla ohjeita anestesiahoitajalle. Hän mm. kysyi, oliko mua ennen nukutettu. Kyllä oli, yläasteella, nielurisaleikkausta varten. Huomasin siinä maatessani leikkaavan lääkärin olevan ihan lähellä, silmäili minua maskinsa takaa kumisaappaat jalassa. Nukutuslääkäri ojensi jonkin hengitysputken, johon aloin hitaasti hengittelemään sisään ja ulos. Samalla hän neuvoi hoitajaa lisäämään nukutusainetta. Kuulin ohjeet kolme kertaa, sitten nukahdin. Viimeisen kerran katsoin kelloa sen ollessa 13:53, tuosta meni vielä hetki ennen kuin nukahdin. Vauva syntyi klo 14:08, itse heräsin heräämöstä 15:30 paikkeilla.
Siellä hoitajat kutsuivat minua nimeltä ja sen jälkeen heti onnittelivat sanoilla Onneksi olkoon, sulle on syntynyt poika. Muistan miten hymyilin ja hoin, onneksi se on ohi, ihanaa että se on ohi… Niin kovasti olin synnytystä pelännyt! Samassa ajattelin, että kyllähän mä tiesin että poika siellä on, kertokaa lisää, kertokaa lisää! Ensimmäisenä taisin kysyä, onko vauvalla kaikki hyvin, itkikö hän syntyessään ja heti perään, paljonko hän painoi. Taisin kysyä jo seuraavan kysymyksen, ennen kuin sain aiempaan edes vastausta… Hoitajat tiesivät vain, että kaikki oli hyvin ja vauva oli itkenyt heti synnyttyään. He myös soittivat osastolle kysyäkseen muita tietoja. Kertoivat pojan painaneen 4100 g. Pituus meidän sairaalassamme mitataan vasta seuraavana päivänä, kun vauvat ovat hieman “suoristuneet”. Pituutta pojallamme oli myöskin komeasti: 53,5 cm.

009

Muut hoitajat lähtivät, vain yksi jäi paikalle. Kysyin myöskin, oliko vauvalla paljon hiuksia :D. Näitä monenmoisia yksityiskohtia tenttasin heräämössä tältä yhdeltä hoitajalta, joka oli jäänyt mua lääkitsemään. Kysyin häneltä ainakin viiteen eri otteeseen asioita, kunnes lääketokkurassa viesti meni perille: hän on heräämöhoitaja, hän ei ollut leikkaussalissa… Hän kysyi koko ajan, millaista kipua tunnen asteikolla 0-10 ja lisäili lääkettä arvioni mukaisesti. Kun hän kysyi tuota ensimmäisen kerran, sai hän vastaukseksi numeron 8… Lääkettä sainkin sitten sen verran, että koko torstai-ilta on edelleen hieman hämärän peitossa ja osastopäivien aikana kysyin mieheltä samat kyseistä iltaa koskevat asiat varmaan seitsemän(kymmentä) kertaa. Heräämö meni kuudelta kiinni, joten minut vietiin perhehuoneeseemme hieman ennen sitä. Sen jälkeen olin pelkästään suun kautta otettavien lääkkeiden armoilla. Tuolta torstai-illalta muistan hyvin sen, miten varovasti maistelin viiliä… Nukutuksen jälkeen voi hyvinkin olla pahoinvoiva, en onneksi ollut, mutta varovainen syömisen suhteen olin. Voin kertoa, etten koskaan ole ollut mikään viilin suurin ystävä, mutta tuolloin se maistui aivan taivaalliselta!

Heräämössä tunsin sektiokivun ensimmäistä kertaa ja olihan se aikamoista, ennen kuin lääkitys saatiin kohdalleen. Kaikista kamalinta oli kuitenkin se, kun kohtuani paineltiin, jotta se alkaisi supistumaan pikkuhiljaa. Tuota seikkaa pelkäsin joka päivä ja vastahakoisesti annoin mahaani koskea :D. Heräämössä kohtua jo paineltiin ja voi miten voimakkaasti, huusin kivusta aivan ääneen, jolloin hoitaja tokaisi, ettei hän enää halua painaa, saavat osastolla hoitaa asian… Toinen ikävä asia oli hengitysputkesta aiheutunut lima kurkussa, voi huh sitä tunnetta kun välillä oli pakko yskiä! En osannut ajatella, mistä moinen. Vasta perhehuoneessamme hoksasin, mistä tuo lima ja yskäisyys johtuivat. Suonensisäiset kipulääkkeet saivat aikaan sellaisen humalatilaan verrattavan olotilan enkä muista ihan kaikkea kyseiseltä illalta. Olen puhunut puhelimessa aika monenkin ihmisen kanssa; vain murto-osasta muistikuvia. Tekstareihin olin vastaillut ja oli muuten aika jännää lukea niitä jälkikäteen, kun en muistanut sisältöjä lainkaan :D. Aivan kuin joku muu olisi toiminut minuna ja minä itse astuin remmiin sitten perjantaina.

007

Kuitenkaan koskaan, en koskaan unohda sitä, kun sänkyni vietiin heräämöstä huoneeseemme. Sänky saapui huoneeseen pääty edellä ja yritin kovasti kurkistella, näkisinkö miehen ja rakkaan pienen vauvamme siellä. Muistan elävästi miehen ilmeen ja katseen, kun saavuin huoneeseemme. Olimme ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä. Nyt oli vihdoin minun vuoroni tavata lapsemme, sukulaiset jo olivat hänet miehen lähettämistä kuvista nähneet. Siellähän hän sitten oli, pienessä sängyssä turkoosi villapipo päässään <3. Silmät näyttivät lähes mustilta ja pieni turvotus sai vauvan näyttämään hieman aasialaiselta. Sain hänet rinnalleni heti samana iltana, vauva tiesi samantien mikä on homman nimi – imu oli erittäin tehokas :D. Pidin häntä rinnallani ja kainalossani niin paljon kuin vain mahdollista, isänsä hoiti vaippahommat yhdessä hoitajan kanssa. Vauva nukkui ensimmäisenä vuorokautenaan paljon, maailmaan saapuminen oli rankkaa pienelle. Välillä tuntui täysin epätodelliselta: onko tuo käärö meidän, meidän ikioma? Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, voi sitä onnen tunnetta. Sitä en osaa kuvailla, se on jotain niin suurta ja kokonaisvaltaista.

En koskaan unohda, miltä se pieni pipo päässään kyljellään nukkuva käärö näytti. Sinäkö se olet pieni? Sinä, joka vasta muutamaa tuntia aiemmin sisälläni potkit. Sinä, joka yhdeksän kuukautta kuljit mukanani aivan joka paikkaan. Sinä, joka olit niin iso osa minua. Nyt olet siinä.

 

Tuo oli päivä arkinen
vaan pieni poika muutti sen
tuli päivästä suuri ja ihmeellinen
me varmasti ikuisesti muistamme sen.

 

 

55 Comments

  1. Jenni
    8.8.2014 / 11:25

    Kylläpä sulla on ollut jännät paikat siellä! Hyvä että kuitenkin loppu viimein kaikki sujui hyvin :) Mikä tuossa sitten on selitys ettei puudutus alkanut vaikuttamaan?

    • 8.8.2014 / 12:31

      Kyllä monenmoista mutkaa oli matkassa, sekä raskaudessa että synnytyksessä :).
      Vaikea sanoa miksei onnistunut, nukutuslääkäri sanoi, että joskus noita sattuu. Todennäköisesti se ei tule mulla tulevaisuudessakaan onnistumaan, joten mikä onni ettei tarvinut mennä tätä alatiesynnytykseen toteamaan..!

      • Nimetön
        8.8.2014 / 13:44

        Vaikka ei varmaan mielessä vielä ole niin pakko kysyä että mites mahdollinen seuraava synnytys…nukutuksella sektio vai synnytys ilokaasun voimalla? Oliko puhetta? :)

        • sara
          8.8.2014 / 16:36

          Entäs epiduraalipuudutus tai spinaalipuudutus? :) Voisko ne onnistua ” mahdollisesti seuraavalla kerralla”? Tai ylipäänsä, mietin , että jos jollain ei onnistu tuo, niin voisiko sitten nuo toiset onnistua.. Apua, en oo miettinykkään tollasia, et jos ne puudutteet ei vaan yksinkertaisesti ala puuduttamaan!! Ei kyllä oo vielä ajankohtaista nuo asiat mutta.. :D

          • 9.8.2014 / 19:36

            Nuo on just ne samat puudutusmenetelmät, kuin mitä sektiossakin käytetään. Eli selkäydinpuudutuksia. Hyvin mahdollista, ettei mulla onnistu ne koskaan. Epiduraalia käytetään yleensä ensisynnyttäjälle (siis alatiesynnytyksestä puhun nyt), koska sen puudutuksen kestoa voi pidentää. Spinaali on lyhytkestoisempi, joten se on käytössä yleisimmin uudelleensynnyttäjille :).
            Toivottavasti et ala tätä asiaa etukäteen jännittämään, se on kuitenkin vähemmistö, jolla nuo eivät ala tehoamaan toivotulla tavalla. Ja ainahan on sitten vaihtoehtoja, kuten minunkin tapauksessani.

            • Maria.S
              9.8.2014 / 20:39

              Hei!
              Mulle tehtiin ensimmäisessä raskaudessa hätäsektio ja silloin mullakaan ei puudutus toiminut ja piti nukuttaa, mutta toisessa raskaudessa tehtiin suunniteltu sektio ja siinä puudutus toimi vallan loistavasti! Mulle ei kanssa osattu selittää miksi ekassa raskaudessa puudutus ei toiminut.. Mut todella samantyylinen (ilman nukutusta ja möhlittyjä pistoksia) leikkaus oli, ihan tuli tippa linssiin kun muistelin omaa reilu vuoden takaista synnytystäni. Kurjinta kaikessa tuossa leikkaamisessa on se kun viedään heräämöön leikkauksesta eikä pääse samantien vauvaa sylittelemään…

              • 10.8.2014 / 11:21

                Mielenkiintoista! Eipä sitä tiedä, vaikka mullakin mahdollisella seuraavalla kerralla puudutus onnistuisikin.

        • 9.8.2014 / 19:20

          Sairaalassa ei ollut puhetta… Kyllä mä sektioon kallistuisin, se touhu kipuineen on siinä kuitenkin hallitumpaa. Yllättikö vastaus? :)

  2. Jenni
    8.8.2014 / 11:25

    Huh, mä pyyhin täällä kyyneliä. Omasta sektiosta on aikaa kohta 11v. Ja nyt tuli tätä lukiessa tosi vahvasti kaikki mieleen. Pystyin niin samaistumaan sun kertomukseen. Tuo pelko leikkaussaliin vietäessä kun jännittää ja pelottaa tuleva, piikitys piikkikammoisena, sermi naaman edessä maatessa kun olin vielä juuri aiemmin jostain kuullut että salin lampun kautta voi nähdä sermin toisella puolella tapahtuvan. Mut nukutettiin myös kun puudute loppui ompeluvaiheessa kesken ja kipu oli hirveä. Heräsin leikkaussalissa jo siirryinkin sieltä suoraan yhteen synnytyssaleista jossa isä odotti vauvan kanssa. Monenlaista muutakin mahtui siihen reissuun mutta olihan se palkinto kaiken arvoinen! Toivottavasti olet toipunut jo hyvin!

    • 8.8.2014 / 12:34

      Voi apua mikä kokemus sullakin, kun puudute loppui! :/
      Ja kääk tuo lampun kautta näkeminen, toivottavasti en muista tuota jos/kun olen vielä joskus sektiossa… Tosin mulla se taitaisi mennä samalla nukutuskaavalla silloinkin.
      Palkinto todella on kaiken vaivan arvoinen ja enemmänkin <3. Olen toipunut oikein hyvin :).

  3. Elika
    8.8.2014 / 11:44

    Huh, ihan tuli kyyneleet silmiin lukiessani synnytyskertomustasi. Nää äitiyshormonihöyryt… <3 Onneksi kaikki meni hyvin ja pieni poikanne syntyi onnellisesti maailmaan. Onnea kolmekuukautiselle pikkumiehelle! Meillä neiti täytti eilen kaksi kuukautta. :)

    • 8.8.2014 / 12:35

      :) Loppu hyvin, kaikki hyvin eikä jäänyt minkäänmoista kammoa, ei ollenkaan!
      Kiitokset! Onnea teidän neidille :).

      • Elika
        8.8.2014 / 14:25

        Tosiaan loppu hyvin kaikki hyvin. Hienoa, ettei sinulle jäänyt kammoa ja olet toipunut hyvin sektiosta. Hurjalta kuulosti tuo epäonnistunut puudutus. Kiitos! :)

  4. Kristiina
    8.8.2014 / 12:23

    Kiitos kun jaoit tämän rehellisen, jännittävän, osin kamalan, mutta niin kauniin kokemuksesi. Itku tuli ihan väkisinkin! Olit tosi rohkea ja ihana, että kaikki meni lopulta niin hienosti. Perhe kohtasi ensi kerran <3

    • 8.8.2014 / 12:36

      Päällimmäisiksi tunteiksi itselle on jäänyt vain hyviä tuntemuksia. Ja kaikki vain tuon pienen miehen ansiosta :) <3.
      Kiitos kommentistasi Kristiina!

  5. linda
    8.8.2014 / 12:26

    Kiitti kun jaoit tämän! Täällä mää itkeä pillitän :’D Niin elävästi tuli mieleen oma aikani synnyttämässä ja sairaalassa. Itsellä nukkuu yläkerrassa 1v3kk-ikäinen poika (en tiedä muistatko, kirjoitin silloin, että syntyi 8.5.2013, 4150 g 53,3 cm ja Kiurussa, hauska yhteensattuma!), ja massussa potkii pieni tyttö rv 29+4 :’)

    Kiitos muuten kun huhuilit sitä vaasia fb-sivuillasi! Kiven allahan ne meinaa olla mutta etsintä jatkuu :D

    • 8.8.2014 / 12:39

      Ihanaa, että voitte tämän avulla muistella omia kokemuksianne :).
      Voi, en olisi tuota muistanut, jos et olisi nyt muistuttanut!!! Niin ihana juttu, voi mitä yhtäläisyyksiä :D.
      Paljon onnea tytön tyllerön odotukseesi <3.

  6. 8.8.2014 / 12:27

    Voi, niin tiedän mistä kerrot. Tuo puudutushässäkkä kuulostaa kyllä aika ikävälle. Minulle on takana kolme sektiota. Kaksi täysin onnistunutta ja yhdessä sektiossa taisteltiin juurikin puudutuksen kanssa. Ei tosin noin kauan.
    Hienosti olet jaksanut. Ja palkinto on se parhain mitä ikinä maailmassa voi saada. <3

    • 8.8.2014 / 12:41

      Tuosta puudutuksesta jäi kyllä ehkä jonkinmoinen kammo, pelkäsin sitä etukäteenkin jo ihan riittävästi ja nyt kun se ei edes onnistunut niin saapa nähdä annanko enää alaselkääni sorkkia :D :/.
      Viimeinen lauseesi on niin 100 % totta!

  7. Hanna
    8.8.2014 / 15:19

    Näköjään en ole ainoa jolla kyynel vierähti tätä lukiessani :)
    Harmi, että oli noin rankka kokemus ja kuulosti kyllä aika kauhealta. Itellä kaikki meni sillon ihan nappiin, mutta jos noin olisi käynyt niin olis kyllä kammo jäänyt.
    Jäikö sulle itse sektiosta kammoa vaiko vai tuosta puudutuksesta? Tosin nythän tietävät mitä edessä jos sama tilanne vielä tulee ;)

    • 9.8.2014 / 19:24

      Voi teitä :). Tosin kyllä tuli itsekin kyyneleitä vuodatettua tätä muistellessani/kirjoittaessani!
      Ei mulle jäänyt mitään kammoa, tai ehkä pieni tuota selkäydinpuudutusta kohtaan. Silti antaisin varmasti uudestaankin yrittää :D.

  8. jonna
    8.8.2014 / 16:21

    Voi, ihan tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Pelkään itse synnytystä aivan valtavasti, vaikka se ei millään muotoa ole lähelläkään omaa elämääni. Onneksi on osaava henkilökunta tukena, vaikka voin vain kuvitella jännityksesi ja pelon määrän.:(
    Ihanaa silti että voitte kaikki nyt hyvin! Ihanaa loppukesää!
    Jonna

    • 9.8.2014 / 19:26

      Osaava henkilökunta on kyllä tosi hyvä ja pelkoa lieventävä asia! Sitten jos/kun asia joskus tulee itsellesi ajankohtaiseksi, muista puhua tuntemuksistasi ajoissa neuvolassa yms. :).
      Itse ajattelen nyt, että pelkäsin sektiota ihan turhaan, mutta jos joskus seuraava tulisi kohdalle, niin jännittäisin/pelkäisin varmasti silloinkin jonkun verran :).
      Kiitos Jonna ja sitä samaa!

  9. Anki
    8.8.2014 / 18:38

    Olen lukenut blogiasi jo tovin, mutta nyt ensimmäistä kertaa piti oikeen laittaa kommenttia. Ihanan aidosti ja rehellisesti kirjoitettu kertomus poikasi syntymästä. Muutama kyynel vierähti lukiessa. Koin itse täysin samat tunteet huhtikuussa kun oma pieni poitsuni syntyi maailmaan. Tärinä, se mieletön tärinä ja jännitys sekä hämmentynyt olo kun ympäriinsä pyöri leikkaus-salissa kamalasti vieraita ihmisiä, samalla kun edessä on elämän tärkein hetki. Kamala lukea puudutuskokemuksestasi, en voi edes kuvitella…itse jännitin myös sitä osiota aivan tajuttomasti, onneksi minun kohdallani se sujui niinkun pitikin. Mukavaa loppukesää perheellenne!

    • 9.8.2014 / 19:28

      Voi miten mukavaa, että nyt jätit kommenttia! Kiva kuulla myös sinun kokemuksestasi :).
      Kiitos Anki! Ihania loppukesän päiviä teillekin!

  10. Riikka
    8.8.2014 / 19:17

    Kiitos tästä kertomuksesta! Itselläni on vastaava kokemus hurjasta tärinästä ja epäonnistuneesta puudutuksesta. Synnytin alateitse, mutta ompelut jouduttiin tekemään leikkaussalissa. Puudutusyritykset olivat itselläni kamalin ja kivuliain kokemus koko synnytyksestä. Minutkin nukutettiin sitten lopulta. Tärinä oli jotain ihan hurjaa ennen nukutusta, en ole sellaista koskaan muulloin kokenut.

    Myöhemmin toisen synnytyksen lähestyessä kävin pelkopolilla keskustelemassa ja suunnittelemassa synnytystä, suosittelen lämpimästi. Sain spinaalipuudutuksen ja se onnistui loistavasti ja tästä synnytyksestä jäi mukava muisto.

    • 9.8.2014 / 19:31

      Voi huh tuota sinunkin kokemustasi!
      Itse kävin myöskin pelkopolilla juttelemassa ennen synnytystä; silloin oletimme, että synnytän alateitse. Itse en kokenut sitä kovinkaan hyödyllisenä tällä ensimmäisellä kerralla, mahdolliselle seuraavalle kerralle onkin suuret odotukset :). Nyt kun on kokemusta, niin osaan jo itsekin vaatia tiettyjä asioita enkä niele kaikkea purematta.

  11. 8.8.2014 / 20:32

    Voi ei, minuakin ihan alkoi itkettää! Minut on kerran nukutettu, umppari puhkesi, joten se leikattiin. Pelkäsin ihan kamalasti leikkausta! Olin niin sairas, että suunnilleen vaan nukuin, mutta aina herätessä pelotti kamalasti. Sain esilääkityksen ja sen jälkeen muistan ajatelleeni vielä leikkauspöydälläkin, että ihan sama, mitä tapahtuu, ihan sama vaikka kuolisin tähän. Hullua. Ja vakava tilannehan se oli. Silti kuitenkin jossakin sisimmässäni tunsin rauhaa ja luottamusta, että minusta pidetään hyvää huolta. Ja tässä sitä ollaan vieläkin.

    En tiedä, miten hysteerinen olisin tuollaisessa tilanteessa, kun mukana olisi lapsi, pieni ihminen, jota haluaisi suojella kaikin mahdollisin keinoin!

    Onneksi kaikki on nyt hyvin teilläkin! :)

    • 9.8.2014 / 19:40

      En ehtinyt jännittää tuota nukutushommaa, koska se tuli niin yllättäen. Ja koska mut oli aiemminkin nukutettu, tiesin millaista se on. Oli myöskin todella suuri luottamus siihen miesnukutuslääkäriin, äänensäkin oli sellainen rauhoittava ja vakuuttava. Hieman ennen kuin nukahdin, kysyin häneltä pienen paniikin nostaessa päätään et mitäs jos herään kesken kaiken… Vakuutti ettei niin käy :).

      • 10.8.2014 / 11:45

        Minä itseasiassa sain vahingossa kuulla teho-osastolla maatessa, että olin meinannut herätä kesken leikkauksen ja nukutusta oli pitänyt kiireesti syventää. Onneksi en luonnollisestikaan itse tiennyt silloin mitään!!! :s

  12. Tintsu
    8.8.2014 / 20:45

    Itku pääsi tätä lukiessa, onneksi kaikki sujui kuitenkin lopulta hyvin! <3

  13. Voi että, kiitos että jaoit kertomuksesi. Hienosti olet hommasta selvinnyt vaikka kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja tärkeintä on että teillä on ihana pieni poika. Mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi. Itse koin huhtikuussa vähän vastakkaisen kokemuksen, nimittäin syöksysynnytyksen ja voin kertoa, että ei sekään ollut helpoimmasta päästä :) Oli minuuteista kiinni, ettei lapsi syntynyt autoon ja se kyllä hieman järkytti meidät. Esikoisen synnytys kesti 12 h ja tämä toinen lapsemme tulikin sitten vauhdilla. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

    Ihanaa vauva-arkea teidän perheelle :)

    • 9.8.2014 / 19:42

      Ole hyvä! Ihan vahvasti positiivinen fiilis mulle tuosta synnytyksestäni jäi, ehkä kertomuksesta se ei ilmi käynyt, mutta näin kuitenkin on :).
      Kiitos Marika, ihania loppukesän päiviä teillekin!

  14. Äippä
    9.8.2014 / 13:01

    No huh, aikamoinen tapahtuma. Kiitos, kun kerroit niin avoimesti kaikesta, todella mielenkiintoista luettavaa :) Kyllä olet kokenut tunteita laidasta laitaan, kaikki onneksi kuitenkin positiivisia – tavallaan. En pystynyt tätä töissä edes lukemaan, kun vähän alkua, sniff. Oikein nautinnollista vauva-aikaa. Siis hän on jo 3 kk. Muistan omistani, että siinä iässä ne muuttuivat jo isoiksi miehiksi :)

    • 9.8.2014 / 19:45

      Eipä kestä! :)
      Todellakin laidasta laitaan tunteita, mutta hyvin sanottu tuo, että kaikki kuitenkin omalla tavallaan positiivisia.
      Joo ajatella, kolme kuukautta jo! Apua, aika menee liian nopeasti… Eilen katsoin kaupassa ihan kaiholla 50-56 -senttisiä vaatteita, ei mahdu enää mun pienelle isolle pojalleni :( :D.

  15. Ulla
    9.8.2014 / 13:44

    Voi että.. Minulle syntyi 2.5 (eli vain muutama päivä sinua aiemmin) tyttö-vauva sektiolla. Tuota ennen olin ollut 3 päivää käynnisteltävänä, joten senkin suhteen hyvin samanlaiset kokemukset kuin sinulla. Minulla synnytys kuitenkin lopulta käynnistyi, mutta eihän se lapsonen sieltä ulos tullut, kun ei ollut vielä laskeutunutkaan. Lapsukainen otettiin ulos kiireellisellä sektiolla.. se olikin sitten hirveä kokemus, kun puudutus loppui kesken kaiken.. mutta ei muuta kuin kipulääkettä suoneen! Minulle oli hirveää se, kun ei päässyt heti oman lapsen luokse. Tunnit heräämössä tuntuivat ikuisuuksilta! :( Mutta voi sitä iloa, kun viimein sen oman käärön luokse pääsi! <3 :) Ihana lueskella tätä sinun blogia, kun meillä melkeinpä saman ikäiset naperot on, ja muutenkin samanlaisia kokemuksia! :)

    • 9.8.2014 / 19:48

      Voi voi :/. Sata kertaa mieluummin nukutus kuin epäonnistunut puudutus!
      Minä olin heräämössä reilut pari tuntia ja se tuntui varttitunnilta, olin niin tokkurassa vielä ja torkuin koko ajan.
      Kiva että jätit viestiä Ulla! Hieman myöhässä 3-kuukautisonnittelut sinne :).

  16. Huikauhistus!
    12.8.2014 / 09:57

    Synnytyspelkoisena olen ajatellut vaatia sektiota, mutta sinun kertomustasi lukiessani taidan alkaa täyttelemään adoptiopapereita..

    • 12.8.2014 / 11:07

      Noh kuinkas nyt niin! :D Eihän tuo nyt noin kamala kertomus sentään ollut?
      Minähän tuon koin enkä pidä sitä lainkaan negatiivisena kokemuksena :). Tsemppiä sulle ja rennoin mielin vain!

  17. 12.8.2014 / 12:26

    Vitsi, googlasin äsken vanhan blogini ja siellä tuli vastaan sun blogi kun olit antanut mulle sellasen tunnustuksen 2011 :) Terveisin entinen vaatteisiin on helppo rakastua ja sumuun eksyä-bloggari.

  18. 12.8.2014 / 19:25

    Aivan ihana synnytyskertomus, mulla tuli lopussa ihan kyyneleet silmiin <3 Olen itse nyt raskaana viikolla 21 ja kovasti jo odotan pienokaisen tuloa maailmaan! Mua ei niinkään jännitä tai pelota alatiesynnyttäminen (vaikka varmasti melkoinen juttu se on), vaan se että mulle tehtäis sektio. Mue ei oo nimittäin koskaan leikattu ja sekös tuntuisikin pelottavalta ajatukselta!

    • 12.8.2014 / 21:17

      Voi, ihana kuulla! Kaikkea hyvää odotukseesi :). Eikä tarvitse ollenkaan pelätä mahdollista sektiotakaan, itse olisin valmis uuteen sektioon vaikka huomenna!

  19. 14.8.2014 / 20:31

    Kyynelten seasta luin tämän rankan mutta niin koskettavan kertomuksen. Itselläni on tuo kaikki vielä edessä, en siis ole kokenut synnytystä. Pelko asiaa kohtaan on seurannut mukanani niin kauan kuin muistan, mutten yhtään tiedä mistä se johtuu. Tavallaan helpottaa tietää, etten ole ainut synnytyspelkoni kanssa ja sinäkin selvisit pelostasi huolimatta. Miten estit pelkoa valtaamasta itseäsi kokonaan raskausaikana?

    • Minäkin
      17.8.2014 / 22:22

      Tähän raskausajan pelonhallintaan haluaisin itsekin kuulla vastauksen :) Aivan sama tilanne minulla kuin LadyBluella. Muutamaan vuoteen ei vielä ole itsellä ajankohtaista, mutta silti pelko synnytystä kohtaan on suuri.. Ympärillä näkee läheisten, tuttujen ja puolituttujen saavan lapsia ja kun kuvittelen itseni synnytystilanteeseen, saan melkein paniikkireaktion :/ Mikähän lie tilanne sitten kun oikeasti olen raskaana ja asiaa stressailen.

      Ihana blogi sinulla, olen suhteellisen uusi lukija mutta koukkuun olen jäänyt :)

      • 18.8.2014 / 11:59

        Kuulostaa niin tutulta! Mutta tiedätkö, se pelko tuntui ennen raskautta jotenkin suuremmalta ja hallitsevammalta. Voi kuulostaa hassulta, mutta sitten kun se lapsi sisälläni kasvoi, se pelko jotenkin hieman pieneni ja konkretisoitui ihan eri tavalla. Nyt se asia oli väistämättä edessä, ei enää mahdollisuutta perääntyä. Sanoisin, että puhu asiasta avoimesti sekä ystäville että ammatti-ihmisille! Työstä asiaa mielessäsi, mutta ehkä sitä ei kannata ihan alkuraskaudessa vielä tehdä. Luonto sitten kummallisesti hoitaa oman osuutensa tästä, usko mua :). Kirjoitin olennaisia pointteja myös tuohon LadyBluen vastaukseen, luehan sekin!
        Ja kiitos kovasti, ihanaa että olet löytänyt blogini pariin!

    • 18.8.2014 / 11:51

      Voi pahoitteluni, että unohdin tähän vastata! Tuttuja mietteitä sinulla, itsekään en tiedä, mistä synnytyspelkoni oikein on saanut alkunsa. En ole kuullut mitään aivan hirveitä synnytyskertomuksia, mutta jostain se on kuitenkin alkunsa saanut.
      Puhuin pelostani avoimesti, jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä :D. Raskauden puolivälistä eteenpäin ihana terveydenhoitajani alkoi ottaa asiaa esille. Ihan vain pieniä juttutuokioita neuvolakäyntien yhteydessä. Kävin myöskin lasketun ajan lähestyessä äitipolin pelkopolilla juttelemassa näihin pelkoasioihin erikoistuneen kätilön kanssa. En kokenut käyntiä kovin hyödylliseksi, mutta ei siitä mitään haittaakaan ollut! Hyödyllisintä siinä ehkä oli se, että sain privakierroksen synnärillä, tutustuimme synnytyssaleihin yms. Itsehän en niitä lopulta käyttänyt (vain leikkaussalia), mutta se auttoi kun näki tilan kaikessa rauhassa. Kätilö oli niin rauhallinen ja ystävällinen, tuli fiilis, että kyllä tämä on yksi elämän luonnollisimmista asioista. Kuitenkin se on myös niitä rankimpia asioita, joten ei pelkoa saa vähätelläkään.
      Mua auttoi juurikin ajatus siitä, että naiset ovat synnyttäneet aina. Nykyään tuo on niin paljon turvallisempaa kuin esim. 50-60 vuotta sitten (olen kuullut mummuni synnytyksistä :/). Lisäksi sekin tieto, että useimmissa perheissä on enemmän kuin kaksi lasta, helpotti :D. Naiset ovat siis ryhtyneet siihen toisenkin kerran… Nyt itse yhden lapsen synnyttäneenä ymmärrän miksi: oma lapsi on maailman mahtavin asia ja hänen vuokseen tekisi mitä vain. Ehkä se synnytyksen jännittäminen/pelkääminen jotenkin osaltaan auttaa kasvamaan siihen äitiyteen.
      Raskausaikana ajattelin sen jotenkin niin, että nyt se synnytys on väistämättä edessä, enää ei voi perääntyä :D. Ajattelin, että lapsen hyvinvointi on nyt tärkeintä. Ajatukset siis siirtyivät kuin itsestään siihen lapseen ja mulle tuli tunne, että annan itseni sen mahtavan henkilökunnan armoille sitten kun se aika koittaa. Että he kyllä tietävät mitä tekevät ja varmasti luontokin asiaa avittaa. Että miksi en minä selviäisi kun miljoonat muutkin selviävät… Hieman vaikea näitä on tällä tavalla selittää, toivottavasti näistä ajatuksista saa jotain kiinni. Alkuraskaudessa (ensimmäiset kuukaudet) olin tietoisesti ajattelematta asiaa. Vasta joskus kuudennen raskauskuukauden aikoihin aloin miettimään asiaa neuvolalääkärin suosituksesta, mutta silloinkin mietin vain pieniä hetkiä silloin tällöin, jotta pelko ei saisi kokonaan valtaa ja etten menettäisi yöuniani.
      Mutta sitten kun aloin asiaa miettimään, niin ajattelin sitä mahdollisimman positiivisessa mielessä. Ja se asian työstäminen on vain niin olennaista ja tärkeää! Miettiä, mitä mahdollisesti on edessä, mutta ei suunnitella liikaa, koska se on turhaa. Ei voi ennustaa, miten mikäkin synnytys tulee menemään. Joten mahdollisimman avoimin ja luottavaisin mielin vain eteenpäin!
      Synnytyspelkoisena toivon kyllä koko sydämestäni, ettei kukaan vain pelon vuoksi jättäisi tätä maailmaa mullistavaa asiaa kokematta. Sillä halu saada se lapsi kattaa kaiken, se halu voittaa kaiken <3.
      Tässä postauksessani on asiaan paneuduttu enemmänkin, myös kommentit kannattaa lukea:
      http://allyouneediswhite.indiedays.com/2014/03/26/peikko-nimelta-synnytys/

  20. 3.10.2014 / 16:13

    Niisk, näin se äitiys vissiin herkistää. Aivan vallan vollotan täällä luettuani kokemuksesi. Olen itse tässä aivan lähiaikoina julkaisemassa omaa kertomustani, kun tytön ekat synttärit lähestyy ja varsin aloin muide kirjoituksia samasta aiheesta lukemaan. Nyt niitä voi lukea aivan erimielin kuin ennen synnytystä, kun oli vain pelon ja paniikin valtaamana. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.