/

 

Onkohan suomen kielessä kauniimpaa sanaa? Tai sanaa, joka sisältää yhtä suuren tunnelatauksen kuin sana äiti? Niin lyhyt sana, vain neljä kirjainta, mutta silti siinä on kaikki: rakkaus, lempeys, pehmeys ja lohtu. Sanasta tulvahtaa hyvä ja lämmin olo sydämeen. Niin on tapahtunut jo lapsesta saakka.

003

Olen lähtenyt toipumaan sektiosta ihan hyvin. Perjantai taisi olla tuskallisin päivä, silloin nousin jalkeille ensimmäisen kerran. Eilen oli kuitenkin jo selvästi parempi olo; liikkeelle lähdöllä on vain hurjan iso vaikutus ja siitä se toipuminen lähtee! Vaikka alussa tuntuu, että pyörryttää ja oksettaa niin sinnillä vain eteenpäin! Olen pärjännyt suhteellisen miedoilla särkylääkkeillä, mutta syön niitä kyllä säännöllisesti, sillä kipu ei edistä toipumista. Vaikeinta on yskiminen ja nauraminen ja voi että tuota jälkimmäistä kun tulee harrastettua useita kertoja päivässä niin AUUUUTS. Täällä onkin kuin itsestään kehittynyt aivan uudenlainen (ja melkoisen persoonallinen…) naurutyyli…

Jo alkuraskaudessa kävi ilmi, ettei raskausaikani tulisi menemään ihan suunnitelmien mukaan ja mutkia olikin matkassa odotettua enemmän. Näin kävi myös synnytyksen kohdalla: spinaalipuudutus ei onnistunut millään, lähes tunnin yrittivät!, ja lopulta minut oli nukutettava sektion ajaksi. Vauva syntyi klo 14:08 ja itse näin hänet heräämöstä päästyäni vasta vähän ennen klo 18. Mies ei siis päässyt mukaan synnytykseen eikä vauva päässyt ruokailemaan luokseni heräämöön. Näistä tällaisista yksityiskohdista voisi toki harmistua, mutta asioiden selvästi kuului mennä näin ja ehdottomasti pääasia on, että olemme kaikki siitä asti olleet yhdessä ja voimme hyvin.

Torstai-illasta on aika hataria ja sekavia muistikuvia, sillä pää oli aika sekaisin sekä nukutuksesta että vahvoista särkylääkkeistä. Voisin kirjoitella näistä tapahtumista lisää myöhemmin ajan kanssa, ennen kuin unohdan. Nyt vietän aikaa koneella vain tämän hetkisen kun vauva tuhisee sängyssään. Koko ajanhan häntä haluaisi sylitellä ja noita maailman pehmeimpiä poskia pusutella, mutta välillä täytyy tehdä muutakin kuten kävellä käytävillä, syödä, suihkutella leikkaushaavaa ja antaa sille ilmakylpyjä, kuten tälläkin hetkellä :).

005

Halusin samalla koko perheeni puolesta tulla kiittämään teitä mitä lämpimimmin aivan ihanista ja lukuisista onnitteluistanne! Tuhannet kiitokset! <3 Olen itkenyt ja nauranut ja taas vähän itkenyt niitä lukiessani.

011

Siis kyllähän mä tiesin.
Mutta eihän mulla ollu hajuakaan.

Mitä noin pieni ihminen saa aikaan. Miltä hän näyttää. Miltä hän tuntuu ja miltä hän tuoksuu. Kuinka valtavan voimakkaita nämä tunteet ovat. Miten sydän meinaa rehellisesti sanottuna räjähtää. Kyyneleet vierivät poskia pitkin jo pelkästään häntä katsoessa. Kun katsoo tuota kaunista lasta, haihtuu kaikki haavakivut tuosta noin vain, se on fakta. Tuo pieni ihmislapsi on kasvanut sisälläni yhdeksän kuukautta ja nyt hän on tässä. Hän on minun. Minä olen hänelle Äiti. 

 

/

 

The sun goes down
The stars come out
And all that counts
Is here and now
My universe will never be the same
I’m glad you came

So glad you came

1011577_10152478662392642_3989566345473706981_n

(Tekstilainaus The Wanted – Glad You Came.)

 

/

 

Huomasin eilen telkkarissa raskaana olevan naisen ja katsoin hänen mahaansa jotenkin haikeana. Samassa muistin, että onhan mullakin vielä vauvamaha! Mutta ei enää kauan, se on jo tullut selväksi itsellenikin. Vauvan saapuminen tuntuu kaukaiselta, mutta vauvamahan katoaminen tuntuu jotenkin todella ajankohtaiselta. Taidan tavallaan nyt jo surra sitä, että aivan pian mahaa ei enää ole (tai toki se vielä on, mutta eihän se ole sama asia ilman vauvaa) enkä enää tunne vauvan potkuja ja liikkeitä masussani. Hassua, nytkin aivan itkettää tuo ajatus. En olisi ikinä uskonut, että koen tämän asian tällä tavalla! Mietin jo sitäkin, että vaikka vauvan saa tähän viereen ja syliin, häntä on varmasti kova ikävä, sillä hän ei ole kuitenkaan tarpeeksi lähellä. Voiko käydä noin?

092-crop

Mies kysyi tänään, onko raskausaika ja elämä vauvamahan kanssa ollut sellaista kuin ennen raskautta olin sen kuvitellut. Jäin miettimään tuota pitkäksi aikaa. En taida edes muistaa, millaiselta kuvittelin raskauden tuntuvan. En osannut kuvitella, miltä vauvan potkut mahassa tuntuisivat, mutta nyt en taas osaa kuvitella sitä tietämättömyyttä – potkut on niin tuttuja, aivan kuin niitä olisi ollut aina. Kuinkahan pian potkuttomuuteen tottuukaan…

Ehkä nämä monenlaiset kivut tässä raskausaikana ovat tulleet yllätyksenä. Silti tunnen olevani melkoisen hyvävointinen enkä fyysisesti kovinkaan ns. kypsä tähän olotilaan. Vaikka toki on välillä niitäkin hetkiä… Ehkä tuo osaltaan vaikuttaa siihen, että tuntuu kuin ei haluaisi vauvamahasta vielä luopuakaan. Ilman muuta vauvan tapaamista odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta samalla eräs vaihe elämässä tulee tiensä päähän. Siitä tietysti alkaa uusi, vielä ihmeellisempi vaihe, mutta onhan se kuitenkin ihan luvallista tuntea haikeutta tässä kohtaa. Tunnistatteko te näitä tuntemuksia?

096

Tokaisin tässä yhtenä päivänä kaupassa miehelle, että nyt vihdoin mä osaan kulkea tämän mahan kanssa ja näytin, miten sivuttain yläjätskihyllyille kurkottaminen onnistuu :D. Turhan usein on nimittäin masu ottanut osumaa milloin mihinkin… Olen myöskin tässä ihan viime hetkillä oppinut, miten ruokapöytään istuudutaan ja asettaudutaan siten, ettei maha osu pöytään. Se on taitolaji!

Viime päivinä on kyllä tullut huomattua, kuinka hyvää tekee, kun saa oikein kunnolla nauraa jollekin asialle! Voi että mikä vaikutus ja onkohan edes mitään rentouttavampaa… Siitä tulee niin kevyt, virkeä ja sellainen helpottunut olo, kun oikein nauraa sekä mahan että posket kipeiksi! Siinä poistuu samalla kaikenmoinen stressi ja jännitys. Tuollainen totaalirentoutuminen tekee näinä päivinä erityisen hyvää. Sanoin kyllä jo miehelle, että sektion jälkeen ei saa naurattaa, sillä voisin kuvitella naurun sattuvan aika lailla..?

Mutta nyt sukellan saunan rentouttavaan lämpöön ja nollaan mielen kaikista jännittävistä ajatuksista! Jos se onnistuisi edes hetkeksi :).