Ehkä muistattekin toukokuun alun postaukseni Viimeisiä maha-ajatuksia. Palasin äsken lukemaan tuon kirjoitukseni, jota raapustelin poikani syntymää edeltävänä iltana. Ei siitä ole kuin seitsemisen kuukautta, mutta tuntuu kyllä huomattavasti pidemmältä ajalta. Tuntuu hassulta, että miten tuota kirjoittaessani tiesinkään loppujen lopuksi niin vähän. Toki se on ihan luonnollista esikoistaan odottavalle. Miten sellaisesta, jota ei ole koskaan kokenut, voisikaan kovin paljoa tietää? Siinä mielessä mahdolliset seuraavat raskaudet olisivat täysin erilaisia: jo odottamisen alusta asti tietäisi tasan tarkkaan, miten suuri aarre siellä sisällä kasvaa. Ensimmäisessä raskaudessa sitä osasi vain vähän aavistaa tai näin ainakin omalla kohdallani.
Tuossa postauksessa pohdin, että mahaa tulee varmasti tosi pian synnytyksen jälkeen ikävä. Yllätyksekseni en kuitenkaan kokenut asiaa sillä tavalla: en ole ikävöinyt mahakumpua, ainoastaan vauvan liikkeitä ja potkuja mahassa aina silloin tällöin. Niitä ei nimittäin enää meinaa muistaa! Vaikka ne olivat niin monta kuukautta arkipäivää, ei enää oikein pysty kuvittelemaan, miltä ne tuntuivatkaan… Ensimmäisiltä päiviltä muistan kuitenkin sen tunteen, miten halusin pitää vauvan sekä sylissäni että masuni turvassa – samanaikaisesti. Näiden kuukausien varrellakin on jokusen kerran tapahtunut jotain sellaista, jolloin olen toivonut, että vauva olisi vielä mahassa turvassa.
Muistan ensimmäisiltä hetkiltä myös sen hassun tunteen, jolloin vauva tuntui ihan vieraalta, mutta kuitenkin niin tutulta; olihan hän osa minua ja on toki edelleen. Mietin etukäteen (mm. Mielessä pyöriviä -postauksessani), että tuntuuko hän heti tutulta, tunnistanko hänet heti. Tuohon voin vastata, että ei ja en. Yllätyin, kuinka vähän häntä loppujen lopuksi mahakuukausista huolimatta tunsin. Hämmästelinkin usein sitä, miten hyvin luonto oli järjestänyt asian äidin ja vauvan kannalta: ensimmäisinä kuukausina tiesin lähes poikkeuksetta, minkä syyn vuoksi vauva milloinkin itki.
Se mikä mut äitinä on yllättänyt, on se, miten hauskaa tuollaisen pienen vauvan kanssa päivittäin on. En olisi osannut aavistaakaan! Niin monta kertaa päivässä tuolle pienelle (tai hänen kanssaan ;)) saa nauraa! Hauskaa on myöskin se, miten häntä voi hauskuuttaa eri tavoilla; niin nauravainen on tuo pojan palleroiseni! <3 Jo pelkkä hassu ilme saa hänen kasvonsa loistamaan kuin aurinko. Jos nauran äänekkäästi jollekin, hän yhtyy nauruuni omalla ihanalla hekotuksellaan. Joka kerta! Nyt kun tätä kirjoitan, hän nukkuu päiväunia ja aivan valtava ikävä iski sitä pientä nassua. Kyynel silmässä täällä, ollaan me äitit vähän hassuja! Tuollainen sama ikävä-ilmiö iskee monesti iltaisinkin, kun hän on käynyt yöunille. Sanon usein miehelle vauvan nukahdettua, että katso miten ihana, aivan yli-ihana. Mies tuumaa joo niin on, älä vaan herätä sitä. (:D)
Vauvalla on kausia, jolloin hän oppii uutta sekä itsestään että muista. Pari kuukautta sitten hän löysi varpaansa ja ne menevät edelleen suuhun lähes päivittäin. Sukat eivät pysy jalassa, niitä mieluummin kuljetetaan suussa. Senpä vuoksi sukkahousut on nyt kovassa huudossa… Kolmen-neljän kuukauden iässä vauvalla oli hauska tekoyskä: monta kertaa päivässä piti yskiä, ai että mua naurattaa tuo muisto vieläkin! Sen jälkeen puolen vuoden kieppeillä tuli tekoitku-vaihe; ei meinannut itselläänkään pitää pokka tekoitkua vääntäessä. Puristi silmät kiinni ja väänsi suuta itkuasentoon. Tuo kun meni ohi, tuli tilalle tekonauru :D. Hassua hekotusta aina silloin tällöin, kaikki asiat naurattaa! Siihen sekaan vielä oikea nauru, niin kylläpäs meillä täällä nauru raikaa.
Välillä mietin, että onpa ihanaa sitten, kun hän on vaikka vuoden tai kahden ikäinen. Hänen kanssaan voi puuhastella vaikka mitä! Hän voi ”auttaa” keittiössä, voimme leipoa yhdessä, askarrella, leikkiä erilaisia leikkejä kuin nyt… Silti samalla yritän parhaani mukaan elää hetkessä, tässä ja nyt. Sillä aika kuluu hurjaa vauhtia enkä halua menettää hetkeäkään näistä vauva-ajoista(kaan). Pidän paljon sylissä, pusuttelen ja halin, sillä varmasti jo nurkan takana on aika, kun hän ei malta äidin sylissä istuskella, vaan haluaa tutkia maailmaa. Yritän ikään kuin halia varastoon, vaikka eihän se ole mahdollista. Joka päivä on saatava tietty halimäärä ja siltikin tuntuu, ettei se ole riittävästi.
Täytyy nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä, vaikka toki ajoittain on rankkaakin. Mutta se kuuluu elämään ja kaikki sellaiset on yleensä vain vaiheita, ohimeneviä. Ollaan kiitollisia elämästä ja toisistamme, se on loppujen lopuksi kaikki mitä tällä pallolla tarvitsemme.
Tätä rakkauden määrää omaa lasta kohtaan ei voi etukäteen tietää, sitä voi vain hiukan aavistella, mutta totuus ja tunteiden voimakkuus yllättää silti. Olen huomannut, että nyt elämässäni on olemassa sellainen kohde, jota enempää ei mitään enää koskaan voi rakastaa. Tältä tuntuu, kun rakastaa jotain niin paljon kuin ikinä suinkaan tässä elämässä on mahdollista.
Näiden sanojen saattelemana lähetän lämpimiä ajatuksia viikonloppuihinne! <3
Voi miten totta joka sana! Kyllä me äidit ollaan vähän hupsuja, kaikki itkettää ja naurattaa. Sitä odottaa, että toinen oppii uusia asioita ja kasvaa ja kehittyy, mutta toisaalta haluaa pitää hänet juuri tuollaisena kuin nyt on, pienenä ja lähellä! Miten ristiriitaista, mutta oikeasti niin maailman ihaninta.
No älä muuta sano! Ristiriitaistapa hyvinkin, mutta välillä tekee hyvää pysähtyä ja nauttia juuri tästä hetkestä :). Jokaisessa ikävaiheessa on puolensa!
Ihanan rakkaudentäyteinen postaus jälleen kerran! Voi kun olisi ihana saada itsellekin oma pieni vauva <3. No, se tulee kun on tarkoitus. Ihana kuitenkin sillä aikaa seurata teidän vauva-ajan onnea :)
Kiva kuulla, Noora! Nauti vielä tuosta huolettomasta vaiheesta, niin kauan kuin sitä kestää :).
Hei siellä, pitkästä aikaa.
Täällä odotellaan omaa pientä saapuvaksi, kuukauden sisällä! En ole osannut kommentoida teidän uutta onnentäyteistä arkea, kun omat ajatukset, tunteet, odotukset ja vointi ylipäätään on menneet aikamoista vuoristorataa. Pahoittelen sitä.
Kaikkea hyvää ja rauhallista joulunodotusta!
No pitkästä aikaa todellakin (mutta ei tarvetta pahoitella asiaa) ja voi miten telepaattista! Nimittäin alkuviikosta mietin juuri sinua, että mitähän sulle kuuluu… Mahtavaahan sinne! Lämpöiset onnitteluni <3. Miten teidän kollipojat, ovatko vaistonneet jotain? Toivon mahdollisimman hyviä vointeja sinulle ja tunnelmallista joulunodotusta, vaikkakin sen edelle menee tänä vuonna jonkin muun odotus :). Tule ihmeessä kertomaan sitten uutiset, kun vain ehdit/jaksat!
Ihana teksti ja varsinkin tuo viimeinen kappale toi kyyneleet silmiin. Allekirjoitan täysin tuon asian <3
Voi <3 :).
Ihana postaus <3 Rakkaus omia lapsia kohtaan on rajaton <3
On, todellakin.
Kuulostaa ihan siltä kuin olisin itse kirjoittanut tämän tekstin! Niin samanlaisia ajatuksia olen päässäni pyöritellyt näitä vuosina jolloin olen saanut etuoikeuden olla kahden ihanan tytön äiti.
Tää kuulostaa tosi pahalta, mutta lapsista irtoaa aina ne parhaimmat naurut! :D Heidän tekonsa, juttunsa ja vilpittömyytensä aiheuttaa monia tilanteita, jolloin tahtoisi nauraa melkein räkä poskella, mutta kun ei aina voi. Mutta, nyt kuopuksen kanssa olen joutunut huomaamaan, että ei se äiti ole läheskään yhtä hauska kuin isosisko. Ei vaikka kuinka naamaansa vääntelisi, sisko saa aina parhaimmat naurut aikaan ihan vain sillä, että on siinä paikalla ja hymyilee.
Mietin ennen kuopuksen syntymää blogissanikin, että miten ihmeessä voin rakastaa jotakuta yhtä paljon kuin esikoistani. Mutta, niin siinä vain hassusti kävi, että kuopus on taatusti saanut yhtä paljon rakkautta osakseen, eikä kyllä esikoista kohtaan tuntema rakkaus ole mihinkään laantunut. Äidinrakkaus siis vain kasvaa ja kasvaa! Ihmeellistä!
En yhtään epäile, etteikö irtoaisi :D. Olen muuten kuullut muiltakin tuota, että se oma sisarus on ihan paras! Nautin siis nyt, kun minä (tai mies) olen se hauska :D.
Ymmärrän nuo mietinnät, sillä kyllähän se esikoinen on saanut jo melkoisen etumatkan ennen kuopuksen syntymää. Mutta eihän se ole mahdollista, ettei omaa lastaan rakastaisi, on niitä sitten yksi tai kymmenen.
Olipa aivan ihana postaus.<3 Sinut on kyllä luotu äidiksi!
Tunnelmallista ensimmäistä joulua teidän perheellenne.
Voi sinua, olet aina niin kultainen! Aivan ihanasti sanottu, lämmin kiitos alma <3.
Voi että mikä ihana postaus! Tuli oikein kyyneleet silmiin.:)
Oi, ihana kuulla! :)
Voi miten ihana teksti! Kyyneleet silmissä luin ja katselin samalla vieressäni nukkuvaa kohta 5 kk ikäistä pienimmäistä poikaani ❤
Kiitos kun jaoit nämä ajatukset kanssamme- niihin on helppo yhtyä.
Tunnelmallista joulunaikaa teille!
Kiitos vain itsellesi ihanasta kommentista kauniine sanoineen! Lämpöistä joulunaikaa sinnekin :).
Aivan yli-ihana postaus, tippa silmässä luin. Olen yrittänyt kommentoida monta kertaa muutamaan edelliseen postaukseen, vauva herättänyt joka kerta ja jäänyt siksi kesken ja vastaamatta. Olen ajatellut että vauvani ei halua että jättäisin puumerkkiäni tänne :D
Nyt äkkiä painan tuota jätä kommenttisi-nappulaa ;)
Elina, kiva kuulla sinusta <3. Terkkuja pikku-A:lle!
P.S. Olit oikeassa niistä rokotuksista: vasta vuoden iässä seuraavat, huh! :)
Ihana postaus. Itsellä 3kk poika ja samanlaisia tuntemuksia. Elän hetkessä mutta silti tuntuu että aika kuluu niin nopeasti ja haluaisi vaan nauttia koko ajan lisää. Haluaisi että kasvaisi mutta toisaalta haikeaa kun sitä pikkuvauvaa ei enää olekaan :) mistä nuo ihanat pääkkissukkahousut on? :)
mukavaa joulua teille!
Tosi tuttuja mietteitä!
Sukkahousut olen tilannut kesällä Ellokselta, paketissa tuli toisetkin: mustavalkoraitaiset.
Kiitos memuli, sitä samaa! :)
Ihana kuulla tuntemuksiasi äitiydestä ja vanhemmuudesta. Ensimmäinen joulusi äitinä voi olla hyvin erilainen ja myöskin tunnepitoinen. Oletko miettinyt, että ostaisit ensimmäisestä pojan joulusta muistoksi Kalevala korun joulukuusen koristeen? Joulukoristeessa on vuosiluku, joka kertoisi myöhemmin lapselle hänen ensimmäisen jouluvuoden. Pieni poikasi voisi ensi jouluna ripustaa oman joulukoristeensa jo itse kuuseen. Hyvää joulun aikaa!
Kyllä, tunnepitoisuuteen olenkin jo henkisesti yrittänyt varautua :).
Tutkailin heti noita mainitsemiasi joulukoristeita, oli kaunis se tämänvuotinen ja sen nimi: suojelus <3. Voiko ollakaan osuvampaa, oi että :). Aivan ihana idea, kiitos että otit puheeksi!
Kyllä on ihanat sukkahousut. Sitten jotkut aina kauhistelee sitä, jos pojalla on sukkahousut. Hyvännäköiset ja käytännölliset. Minun mielestä voi ihan hyvin käyttää kouluikään asti.
Mustakin tuntui aluksi hassulta ajatukselta pukea poikavauva sukkahousuihin, mutta sitten löytyi näitä pojillekin sopivia kuvituksineen :). Joten ilman muuta käytämme sukkahousuja, kotona ollessa lähes ainoat housut, sillä sukat eivät jalassa pysy. Näin pysyvät jalat lämpiminä <3. Sitten kun lähdemme kyläilemään, niin normihousut sukkisten päälle!
Voi kuinka ihana postaus jälleen sinulta. Tuot ajatuksiasi esille niin ihanan tunteellisesti että niitä lukiessa aina herkistyy :).
Voi miten mukava kuulla! Kiitos kivasta kommentistasi, Lennu :).
Yhyy, miten liikkis postaus. :,) Täällä ekaa vasta odotellaan, joten oli kiva lukea tämä kirjoituksesi.
:) Onnellista odotusaikaa! Nauti joka hetkestä, se on ohi ennen kuin huomaatkaan!
Todella kaunis ja tunteellinen kirjoitus ♥
Ihanasti sanottu, kiitos <3.