Satuin yhtenä päivänä näkemään ohjelman Iso-Britannian kuninkaallisista. Siinä vertailtiin mm. Kuningatar Elisabetin sekä Prinsessa Dianan tapaa olla äitinä. Kun kuningatar oli jollain edustusmatkalla ja palasi sieltä kotiin, hän ei juurikaan noteerannut poikaansa, Prinssi Charlesia. Vanhalta kuvanauhalta näkyi, miten hän kevyesti sipaisi poikansa päätä ja sen jälkeen käänsi tälle selkänsä, kuten kenelle tahansa muulle tervehtimään tulleelle. Seuraavassa videopätkässä näkyi Prinsessa Dianan kotiinpaluu. Poikansa olivat häntä vastassa. Hän pudotti kaikki käsissään olevat laukut maahan, polvistui ja otti poikansa vastaan avosylin leveästi hymyillen ja halasi lapsiaan tiukasti ja pitkään. Näytti siltä, kuin koko muu maailma olisi kadonnut heidän ympäriltään. 

Minua liikutti hirmuisesti se Dianan ja poikiensa jälleennäkeminen. Oivalsin, että olen hyvin samantapainen äiti pojalleni. Rakastava, lempeä ja sellainen, joka ei säästele tunteidensa osoittamista, vaan jakaa rakkautta ja hellyyttä anteliaasti ja aina kun siltä tuntuu, sillä näitä asioita ei tule säästellä. Samalla kuitenkin vedän rajat ja olen joissain asioissa aika tiukkakin äiti/kasvattaja. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapsille pitää pienestä pitäen opettaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Lapsi ei ole pieni aikuinen, vaan hän kaipaa aikuisen, oman vanhempansa (ei hoitotätiä tai myöhemmin opettajaa…) opettamaan, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Hänellä ei ole samanlaista ymmärrystä asioista kuin aikuisella, sillä lapsen aivot ovat täysin erilaiset kuin aikuisen ihmisen aivot. Uskon myös vahvasti siihen, että rajat luovat lapselle turvaa.

Toivon, että saan muodostettua itselleni tietynlaisen auktoriteetin, jota lapsi kuuntelee ja tottelee. Ääntä ei tarvitsisi korottaa eikä varsinkaan mitään fyysisiä kuritustoimia käyttää, etenkään jälkimmäistä en hyväksy. Lapsi uskoisi jo tietystä äänensävystä tai ilmeestä, että nyt mennään liian pitkälle. Kahden vuoden kokemuksella tuntuu, että usein olen tuossa onnistunutkin, mutta välillä on toki niitä asiaankuuluvia kausia, kun korvat ovat vain koriste :). Ja tottakai on ihan tervettä ja normaalia sekin, että vanhempikin menettää joskus malttinsa ja korottaa ääntään. Se on aitoa ja mielestäni lapsen on hyvä nähdä sellaistakin eikä mitään teeskenneltyä viilipyttymäisyyttä. Kyllä lapsi sen kestää! Jos lapsella välillä kiehahtaa niin miksei aikuisellakin?

Uskon, että kun lapselle opettaa jo pienestä asti mitä saa ja mitä ei saa tehdä eikä anna hänen saada kaikkea tahtomaansa, oppii hän sietämään myös pettymyksiä elämässä. Sehän on valtavan tärkeä taito! Ei lapselle voi mielestäni opettaa, että hän saa mitä haluaa, vaikka sitten itkupotkuraivarilla. Olimme tässä jokin aika sitten eräässä ravintolassa syömässä eikä poika olisi millään halunnut istua pöydässä; hänen mielestään olisi ollut paljon hauskempaa juoksennella pitkin ravintolaa. Niinpä hän huusi tuolissaan naama punaisena minun ja miehen istuessa vieressä ihan tyynen rauhallisina. Omakin naama taisi olla välillä aika punainen, mutta ajattelin, että nyt ei anneta periksi. Useat ihmiset kääntyivät tuijottamaan; osa jakoi myötätuntoisia katseita, osa sellaisia, joista näki heidän miettivän miksi tuolla tavoin itkettävät lasta. Vartin verran oli aika hikiset oltavat, sitten lapsi huomasi, että tämähän on turhaa ja itku/kiukuttelu loppui kuin seinään. Teki mieli läpsäistä miehen kanssa yläfemmat: me hoidettiin se, me näytettiin, että huutamalla ei saa tahtoaan läpi. Muiden arvostelevista katseista huolimatta.

Miten kummassa usein niin monella vieraalla ihmisellä tuntuu olevan tilanteesta sellainen käsitys, että lapsi on oikeassa ja vanhemmat kohtelevat häntä huonosti itkettämällä tätä ihan turhaan? Miksi ihmiset muuten sillä tavalla ylipäätään tuijottavat? Ymmärrän, että katsotaan kerran tai maksimissaan kaksi, mutta jos vartin aikana lähes kymmenen kertaa? Eivätkö luota siihen, että lapsen omat vanhemmat tietävät mitä tekevät eivätkä varmasti tahallaan lastaan itketä? Vai pitäisikö kiukuttelevan lapsen kanssa aina poistua paikalta?

lastenhuone

Tähän asti olemme olleet miehen kanssa hyvin samoilla linjoilla kasvatukseen liittyvistä asioista. Siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Tosin tähän mennessä se on ollut ihan helppoakin, sillä tämänikäisen lapsen kohdalla nuo asiat ovat vielä suht selviä ja on helppo miettiä, mikä on kiellettyä ja mikä ei. Tuo kuitenkin jonkin verran jännittää tulevaisuutta ajatellen; alkaako linjamme rakoilla? Olemmeko parin vuoden päästä jo eri mieltä siitä, mikä on kiellettyä ja mikä ei? Miten ne asiat sitten ratkaistaan?

Olen itse sitä mieltä, että toisen auktoriteettia vanhempana ei saa murentaa lapsen kuullen. Eli jos mies komentaa poikaa jostain ja itse olen sitä mieltä, että komentaminen on turhaa, minun ei pitäisi sanoa sitä miehelle lapsen kuullen. Ja tietysti myös toisinpäin; miehen ei tulisi murentaa minun auktoriteettiani. Onko teillä ollut tämänkaltaisia tilanteita, miten olette ne ratkaisseet? Uskon, että jossain määrin tuollaista tapahtuu varmasti ihan joka perheessä ja se on ihan normaalia, mutta kunhan siitä ei tule mikään säännöllisesti toistuva tapa… Tämähän pätee myös muihin läheisiin: isovanhempiin, setiin, täteihin jne. Sieltäkin suunnalta saattaa joskus kuulua ”ei saa komentaa” tai muuta vastaavaa ja yhtä huono tapahan se on silloinkin.

Löysin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen hyvän artikkelin tästä aiheesta, jos joku haluaa käydä lukaisemassa. Artikkelin löydät tästä linkistä. Hän kirjoittaa tosi tärkeää asiaa, mm. näin:

Ei tarvita preussilaista yksimielisyyttä, ei tarvitse olla rautaisesti samaa mieltä. On hieno juttu, jos lapsi saa kokea vaikkapa äidin sanovan isälle: ’Hei, eiks toi nyt ole vähän turhan tiukkaa?’. Isä pysähtyy: ’Okei, voit kyllä olla oikeassa, pehmennetään seuraamusta’. Lapset näkevät konfliktin ratkaisuja, sen miten neuvotellaan silloin, kun on kaksi keskenään erimielistä osapuolta.

Eli eri mieltäkin voi kasvatusasioista olla, mutta sopuisasti. Tuon kun sitten aikanaan itsekin muistaisi :D. Haluan itselleni tänne talteen myös psykiatri Ben Furmanin artikkelin ”Kunpa lapsia kasvatettaisiin yhtä nätisti kuin koiria”. Itse pyrin kohtelemaan poikaa siten, että huomioin tosi ahkerasti hänen hyvää käytöstään ja jakelen siitä kehuja, mutta huonoa en huomioi. Toki komennan, jos sellaiselle on tarvetta, mutta muutoin yritän välttää sellaista tapaa, että huomion saisi huonolla käytöksellä. Helposti voi käydä niin, että kun homma menee putkeen, ollaan tyytyväisiä, mutta hiljaa itsekseen. Tässä on itsellänikin vielä petraamista, että säännöllisesti kehuisin jälkeenkinpäin pojan hyvää käytöstä eri tilanteissa. Selvästi näkee, että hän nauttii siitä, kun häntä kehutaan ja tulee usein sen päätteeksi halaamaan ♥.

Olen pariin otteeseen ollut todistamassa tilannetta, jossa vanhempi istuu leikkipuiston laidalla kännykkää näpytellen ja lapsi leikkii tyytyväisenä itsekseen. Lapsi saattaa välillä huudahtaa katso isi! ja isi murahtaa jotain, mutta ei nosta kunnolla edes katsettaan lapseen. Lasta harmittaa, se on selvä. Hän tietää, että saa isänsä huomion tekemällä jotain kiellettyä ja saattaa vaikka tönäistä hiekkalaatikon pienintä niin, että tältä pääsee itku. Silloin isä nousee nopeasti puistonpenkiltä ja komentaa lastaan tiukasti. Lasta, joka alunperinkin oli vain sitä huomiota vailla. 

Mutta lyhyesti tiivistäen taidan noudattaa hyvin yleistä rajoja ja rakkautta -kaavaa, huomattava paino kuitenkin jälkimmäisellä, sillä kaikkein tärkeintä on, että aivan jokainen lapsi tuntee olonsa rakastetuksi ♥.

Sain lukijalta toiveen tehdä terassiaiheista inspiraatiopostausta, joten täältä pesee! 

Valikoin tähän omia suosikkejani; sellaisia, joita mielelläni terassilleni valitsisin. Minua on alkanut viehättämään puunsävyt terassillakin, mutta toteutus on hieman hankalaa, sillä jotenkin puu riitelee silmissäni terassimateriaalimme kanssa. Sekä pää- että saunaterassimme on nimittäin tehty tummanharmaasta UPM ProFi Deckistä. Jotkin meriheinäkorit sinne sopivat kyllä oikein hyvin, mutta ei ehkä mitään isompaa… En ainakaan toistaiseksi näkisi terassillamme mitään seuraavassa kollaasissa näkyvän meriheinämaton tapaista, vaikka se aivan ihana onkin! Jos terassimme olisi tehty toisesta materiaalista, voisi siellä hyvinkin olla tuollaisia mattoja. Muutenkin hillityt ja murretut sävyt miellyttävät nyt kovasti; esim. tuo Ikean tyynykollaasi on mielestäni sävyiltään tosi herkku:

Pictures1

Tuosta ensimmäisestä kollaasista meille muuttavat erittäin todennäköisesti tuollainen Sinnerlig-jakkara sekä jonkinmoinen sitruspuu. Se toisi terassille ihanaa väripiristettä! Puutikkaat pienine ruukkuineen olisi myös kiva yksityiskohta. 

Seuraavassa kollaasissa lisää puunsävyjä. Katselen nykyään ihmisten parvekkeita kaihoisasti, jos siellä on tuollainen kiva puinen lattiaritilä – se tuo niin mukavasti kodikkuutta tilaan kuin tilaan:

Pictures1

Myös tuollaiset puusermit tuovat terassille/pihalle kivaa tunnelmaa ja niillä pihan eri tiloja voi kauniisti ja kätevästi rajata. Tykästyin myös noiden Ikean aurinkotuolien simppeliin ilmeeseen. Lyhtyjä terassilla voi olla kesälläkin ja väriä saa kätevästi kukkien lisäksi myös herkullisen sävyisillä puutarhanhoitotuotteilla. Valkoiset koristekivet ovat must ja niitä meilläkin on muutama pussillinen varastossa odottelemassa. Alkuun päätyvät ruukkuun, mutta niitä on sen verran reilusti, että niistä voi kehitellä jotain muutakin kivaa!

Seuraavassa kollaasissa puolestaan kalusteita, kauniita sellaisia! Ja myöskin sellaisia, joita voisi miettiä, jos ei tarvitsisi vilkuilla hintalappuja. Tähän jälkimmäiseen luokkaan kuuluvat etenkin nuo harmaat sohvat ja nojatuoli. Meidän riippukeinumme on sen verran edellisten kesien mittaan haalistunut ja kulahtanut, että olisikohan aika panostaa Fatboyhin? Valkoinen tai vaaleanharmaa vaihtoehto houkuttelisi ehkä eniten (mustaa ei ainakaan ole tulossa). Tuossa olisi niin mukava köllötellä ja se on niin ihanan reilua kokoakin! Ja olisihan se meidän pihallamme kuin piste iin päällä!

Pictures1

Tuo yksi kulmasohva päätyi tähän kollaasiin siksi, koska haaveilen edelleen noista valkoisista pehmusteista. Meidän terassisohvan päälliset ovat tummanharmaat ja vaikka niissä oli jokin suoja, etteivät haalistuisi auringossa, niin ovat kyllä vuosien mittaan haalistuneet. Valkoisessa ei olisi tuota vaaraa ja onhan se muutenkin kaunis mustarunkoisessa sohvassa! Olisihan siinä tietysti urakkaa hankkia tyynyihin uudet kankaat, mutta näin niille saisi kivasti jatkoaikaa. Jos tähän päädytään, niin missähän Kokkolassa kannattaisi moinen työ teettää?

Ihania nämä terassipohdinnat! Meidän terassi kaipailee kesäkukkasia ja joitain tekstiilejä nyt ensi alkuun – niillä pääsee jo pitkälle! On niin mukava seurata muidenkin blogeista, miten elämä alkaa siirtymään ulkotiloihin ja edessä olevasta kesästä fiilistellään pitkän talvikauden jälkeen. Tällaisia tuntemuksia olen ollut bongaavinani mm. Lucksury Life, Modernisti Kodikas sekä lisbet e. -blogeista. Joko teillä on terassi/parveke valmiina kesään?

(Kuvat lainattu FDS, Ikea, Jysk, Kodin1.)

Taisin jossain postauksessa mainitakin, että olin lähdössä näöntarkastukseen. Ei mikään turha tarkastus, sillä silmälasithan minä sain! Tai oikeastaan vasta reseptin, sillä samasta liikkeestä en minulle sopivia kehyksiä löytänyt. Mikään hirmuinen hoppu lasien hankinnalla ei ole, kun en niitä mitenkään kokopäiväisesti tarvitse, lähinnä lähityöskentelyyn ainakin nyt alkuun. Mutta sieltä ne mun viime viikkoina silloin tällöin ilmaantuneet pääkivut juurensa juontavat eivätkä kivut lähde ennen kuin lasit on hommattu. 

Tänä aamuna varastin sitten aikaa tälle asialle ja lähdin silmälasiliikkeeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Odotukset olivat korkealla, sillä muiden valikoimat olin jo läpikäynyt eivätkä yhdetkään olleet kunnolla säväyttäneet. Olin alunperin ajatellut muovikehyksiä, ne miellyttävät silmää eniten, mutta koska nenänvarteni on sen verran matala, istuvat metalliset ja tyynylliset kehykset kasvoihini parhaiten ja ennen kaikkea; pysyvät hyvin päässä/nenällä! Toki muovisiinkin saa tyynyjä, mutta valikoima on melko suppea. Liikkeessä hetken aikaa pyörittyäni myyjä tarjosi mahdollisuutta ottaa kehykset vuorokaudeksi kotilainaan, huippua! Niinpä olen täällä nyt testaillut neljää silmälasimallia ja mies on toiminut makutuomarina… Kehyksistä kahdet hylkäsin oikeastaan jo, joten loppusuoralla olisivat nämä kaksi:

Tämänkaltaisissa asioissa ihmiset jaetaan usein joko mustiin tai ruskeisiin; itse en ole vielä päättänyt kumpi olen, ehkä musta kuitenkin enemmän ja myös myyjä oli sitä mieltä. Oli muuten tosi pirtsakka ja tomera tämä naismyyjä Kokkolan Instrumentariumilla! Heräsi heti sellainen luottamus, että hän sanoo suoraan, mikä minulle sopii ja mikä ei ja osasi perustella mielipiteensä hyvin ammattilaisen kokemuksella. Iso peukku tästä, etenkin kun olen kokemattomana elämäni ensimmäisiä silmälaseja hankkimassa!

Loppusuoralla ovat tosiaan nämä Fendin ja Guessin kehykset. Ensimmäinen vaihtoehto hieman villimpi ja myyjä oli ehdottomasti sen kannalla, ovat muistaakseni tämän kevään uutuusmalli, mutta nuo Guessin kehykset ovat mielestäni turvallisempi vaihtoehto. Tosin ne ovat sävyiltään ruskeat ja jotenkin niin perusperus, että ovatko jo vähän tylsätkin..? Vai onko se perustylsä kuitenkin ajattomin..? Fendissä ihastuttavat sävyt (musta & vaaleanpunainen, yliherkku!) tosi paljon, mutta onko kehysmalli liian villi – kyllästyyköhän siihen nopeasti? En ihan heti nimittäin tähän urakkaan meinannut uudestaan ryhtyä… Ja koska kyseessä on useamman satasen hankinta, täytyy kehysten miellyttää toden teolla! 

Olen käveleskellyt ja pyykännyt täällä kotona vuorotellen jommat kummat brillit päässä :D. Makustellut ja miettinyt. Koska en ole silmälaseja aiemmin käyttänyt, tuntuu olo siltä, kuin olisin sisällä arskat päässä!

Tosi vaikea on päätös! Ja koska ujous estää oman naaman täällä esittelemisen lasit nenällä, niin joudun jatkamaan tätä pähkäilyä ihan yksinäni :D.