Tasan kaksi vuotta sitten näin kahden maissa makasin edelleen heräämössä enkä ollut vielä tavannut tunteja sitten syntynyttä toista poikaamme. Heräämössäolo venyi, mutta vihdoin iltapäivällä pääsin osastolle ja alkuillasta nousin sektiohaava kirvellen seisomaan ja istahdin pyörätuoliin kätilön ja miehen jännittäessä vieressä. Halusin vauvaani katsomaan ja heti! (Synnytyskertomus täällä.)

Nyt tuo vauvani on jo kaksivuotias enkä voi ajatella asiaa liikuttumatta. Mihin vauvavuosi katosi ja miksi se olikaan nyt niin rankka… Kaikki hokee aika kultaa muistot ja niin se varmasti onkin, mutta vielä ei taida olla sen aika. Pelkään, että ne hyvät hetket hukkuvat pysyvästi vaikeampien alle.

Mahastani ja sylistäni on kuitenkin kasvanut maailmaa vilkkaudellaan, nokkeluudellaan, energiallaan ja kauniilla hymyllään valloittava pieni poika, jota rakastan pellavahiustupsusta pieniin varpaisiin ♥

Meidän pikku-Maximilian (koko raskausajan ja ensimmäisten viikkojen nimi, jota joskus vieläkin käytetään), NoaBoa, Noponen, äitin pupunen, äitin lakas (kuten hän päivittäin hokee).

Traktoreista, mopoista ja mönkkäreistä äärimmäisen kiinnostunut vauhdikas poika, joka näyttää äitiltä, mutta luonteessa on hyvin paljon isiltä perittyä. Ei hätkähdä pienistä, on rohkea ja reipas. Kuitenkin sieltä löytyy myös se herkkä puoli, joka tulee välillä yllättävissäkin tilanteissa esiin.

Synttäreitä juhlittiin toissapäivänä – kiitos vieraille, että teitte N:lle niin ilahduttavan juhlapäivän!
Paljon onnea pieni ♥