Vauvamahat on suloisia. Vauvamahat on kaikilla erilaisia. Vauvamahat on uniikkeja, aivan kuten niissä kasvavat vauvatkin. Muistan aina sen hetken tammikuulta, kun vastaantulijat alkoivat luomaan katseitaan mahaani kasvojeni/silmieni sijasta, se hymyilytti kovastikin. Vauvamahani alkoi tuolloin näkymään ja nyt viimeisen kuukauden aikana siitä on kasvanut aika mukavan kokoinen pallo. Sanoin jo alkuraskaudessa miehelle, että mulle ei tule sellaista pientä jalkapallomahaa, ei koripallomahaakaan. Mulle tulee rantapallomaha ja tässäpäs tämä:

Raskausviikko 36. Todellakin loppusuora jo, kun vertaa kokonaisuuteen. Vaikka maha on muotoa rantapallo, takaa sitä ei näe, joka onkin melko yleistä poikamasujen kohdalla (toki poikkeuksiakin on!). Viime päivinä olen saanut kaverikseni pahoinvoinnin, jonka toivoin alkuraskauden tavoin pysyvän vain kuvotuksena. Tosin viime yönä se ei pysynyt enää vain siinä, vaan sain halailla pönttöä ihan olan takaa.

Joku teistä lukijoista toivoi vauvamasukuvaa, häpeilin alkuun toteuttaa sitä. Ajattelin lähinnä, että mitä mun läheisetkin ajattelee kun esittelen täällä mahaani… Ajattelen muutenkin elämässä aivan liikaa muiden ihmisten mielipiteitä ja tunteita, se on usein aika rasittavaakin. Mutta niin olennaista mun luonteelle…

Ihastelen arvettomia vauvamasuja, itselläni ei sellaista ole. Muistan aina sen hetken alkuraskaudesta, kun huomasin ne. Oli niinkin aikaista kuin kolmas raskauskuukausi ja siihen ne ilmestyi yhdessä yössä: lähes symmetrinen kuvio navan ympärille, molemmin puolin. Maha ei ollut vielä kasvanut lainkaan, mutta arvet ilmaantui siitä huolimatta. Säikähdin: kuinka paljon niitä ehtiikään vielä tulla! Samalla soimasin itseäni rankalla kädellä, kun murehdin jotain noin pinnallista, miten kehtasinkaan! On valtavasti naisia, jotka eivät koskaan pääse kokemaan raskautta ja sen rinnalla itkut arvista tuntuivat suorastaan typeriltä. Niinpä muutin asenteeni: arvet kertovat eletystä elämästä ja ne vaalenevat. Itselleni niitä ei ole tuon kolmannen raskauskuukauden jälkeen lisää tullut, mutta varmasti vielä jonain päivänä tulee.

Mikä tärkeintä: ilman niitä ei olisi tätä rakasta pientä vauvaa, jolla on tänään(kin) ollut oikein tomera masupäivä <3.

Osaan jo nyt kuvitella sen ikävän, mikä tuosta mahan katoamisesta jonain päivänä seuraa. Vaikka maha aiheuttaa ties minkälaista vaivaa ja välillä on äärimmäisen kurjia ja kivuliaita päiviä, tykkään silti tuosta masusta ihan valtavasti ja ihan varmasti tulen sitä jollain tasolla kaipaamaan.

Jännitän tällaisia henkilökohtaisia postauksia kovasti. Huomaan, että parin viimeisen blogivuoden aikana blogin lukijamäärien kasvaessa olen alkanut tuntemaan jotain bloggaajan rimakauhua… Tykkään kirjoitella välillä henkilökohtaisiakin juttuja, mutta joskus rohkeus puuttuu. Ehkä se tästä, pikkuhiljaa, harjoittelemalla. Tärkeintähän kuitenkin on se, että itsellä on asiasta hyvä mieli. Mukavaa viikonlopun jatkoa, kiva että piipahdit!  

Tänään olen viettänyt elämäni ensimmäisen virallisen äitiyslomapäivän. Oikeasti äitiyslomani olisi kuulunut alkaa jo muutama päivä sitten (vauvan laskettu aika on arvioitu myöhäisemmäksi kuin mitä se oikeasti on, mutta koska heittoa ei ole yli viikkoa, sitä ei ole muutettu), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Koska mies on tämän viikon lomalla, ajattelimme käydä tutustumassa synnytysosastoon. Aikamoinen harmitus ja pettymys: odottelimme useamman pariskunnan tavoin esittelykierrosta, jonka pitäisi alkaa joka torstai klo 14, mutta koska klo 14.30 mennessäkään ei vielä mitään ollut tapahtunut eikä ketään näkynyt, jouduimme poistumaan paikalta. Olin nimittäin varannut ajan mammashiatsuun, joten se kutsui!

En tiedä mistä syystä tuo kierros peruuntui (tai ainakin viivästyi noinkin paljon), mutta kyllä harmitti, olin sitä niin odottanut! Olisin vähintään olettanut jonkun tulevan kertomaan, mikä on homman nimi. Siellä me seisoskeltiin huulet pyöreinä eikä kukaan sitten viitsinyt mennä osaston puolelle asiasta kyselemään. Tuon ”vierailun” kohokohta oli neljän vauvelin näkeminen lasiseinän takaa, voi elämä miten pieniä nyyttejä pikkusängyissään! Aivan kuulin korvissani sen pienen tuhinan ja tunsin nenässäni suloisen vauvantuoksun.

Mulla on tämä raskaus sujunut aika säyseissä merkeissä (mies on samaa mieltä, ei siis ole vain omaa kuvitelmaani :)) ja mielialanvaihteluilta yms. on vältytty. Nyt olen kuitenkin huomannut yllättäen kasvaneen itkuherkkyyden: pienikin vastoinkäyminen saa krokotiilinkyyneleet aikaan ja juuri sillä vastoinkäymisen hetkellä tuntuu, että en pääse siitä yli millään! Nyt naurattaa tämäkin ihan valtavasti, mutta itkeä pillitin kun tuolta peruuntuneelta synnärivierailulta autolle kävelimme :D. Tiedostan kyllä, ettei tuollainen käytös ole mulle ihan ominaista, mutta en vaan mahda itselleni mitään. Itkua kestää sen minkä sitä kestää, heh.

Pettymys muuttui iloksi kun pääsin mammashiatsuun ja oikeastaan jo ennen sitä, kun törmäsin matkalla vanhaan kaveriini (terkkuja!). Mammashiatsu oli kiva kokemus, reilu tunti siellä vierähti. Rentouduin kyllä kivasti, sain oikeastaan ns. tuplahierontaa: hieroja hieroi selästä samalla kun vauva potki ja möyri mahassa. Lähellä unta en kuitenkaan käynyt; sen verran kivuliasta hieronta välillä oli (selkä on tänään taas vihoitellut…). Selän painelu ja varovainen hierominen on saanutkin normaalia enemmän supistuksia aikaan tätä iltaa kohden.
Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi nuo mammashiatsulahjakortit – vielä on toinen käyntikerta odottamassa! Ehkä raskausviikolla 38, jolloin siellä voitaisiin käsitellä jalkapohjien käynnistyspisteetkin; sille viikolle kun on nyt alustavasti mietitty synnytyksen käynnistämistä. Mutta suunnitelmat voivat muuttua, se on tässä matkan varrella tullut harvinaisen selväksi, joten porskutellaan vain päivä kerrallaan eteenpäin…

Olen niin tykästynyt tuohon Gubin valaisimen uuteen sijaintiin tässä olohuoneen kulmassa; luo ihanaa tunnelmaa! Nyt täällä yksi äitiyslomalainen ja yksi talvilomalainen (ja yksi aina lomalla -kaksikko) valmistautuu saunaillan viettoon – rentoa (koti-)iltaa teillekin!