Äitiys on iso asia. Sen äärellä mietitään monenlaisia asioita ja asiat muuttavat muotoaan lapsen kasvaessa. Välillä sitä kantaa kovasti huolta tuosta pienestä lapsukaisesta eikä lohtua tuo ainakaan tämä usein kuultu lause: pieni lapsi, pienet murheet – iso lapsi, isot murheet. Silti yritän parhaani mukaan elää hetkessä, sillä tämä pikkulapsiaika on niin valtavan ohikiitävää.

Vauvavuoden aikana koin useitakin hetkiä, jolloin mietin, teenkö oikein/mitä teen väärin/miksi vauva käyttäytyy tuolla tavoin jne. Nyt sanoisin tuossa tilanteessa olevalle minulle, että se on täysin luonnollista ja asiaankuuluvaa. Vauvat ovat arvoituksia eikä kaikkiin ole vastausta eikä kaikkea tarvitse tietää – jos vauva vaikuttaa hyvinvoivalta. Usein noina hetkinä auttaa maalaisjärki, mutta aina sillä ei välttämättä osaa ajatella. Meille suurin haaste vauvavuodessa taisivat olla yöheräämiset. Muistan, miten oli pitkään (muutamia kuukausia) sellainen vaihe, kun heräilin joka yö kahdeksan kertaa. Välillä saatoin päästä viidellä tai kuudella herätyksellä, mutta monia niitä kuitenkin oli ja joka yö. Mies nukkui olohuoneen sohvalla, vauva vieressäni makuuhuoneessa. Näin edes mies sai nukuttua eikä minun tarvinnut nousta yöllä nostamaan vauvaa rinnalle, vaan hän oli siinä vieressäni valmiina. Muistan noilta öiltä elävästi ne hetket, kun kävin aamuyöllä vessassa ja mietin yksin pimeydessä, olenkohan nukkunut tänä yönä vielä ollenkaan. Olen tainnut vain pitää silmiäni välillä kiinni, ajattelin. Tuota meininkiä oli vielä helmi-maaliskuussakin vuosi sitten. Nyt kun sitä miettii, tuntuu kuin siitä olisi vuosia eikä noita asioita edes kunnolla muista! Sitä mentiin vain päivä kerrallaan… Vaikka olin välillä todella väsynyt, en silti saanut päivisin unta. Poikakin kun torkkui vain puolen tunnin pätkiä, niin ei siinä viitsinyt itse edes yrittää. Ajattelin, että kyllä minä jaksan, nukun sitten joskus myöhemmin… Imetyshormonit auttoivat kyllä paljon ja niiden ansiosta sellaista aivan valtavaa väsymystä ei edes koskaan tullut. Tai ainakaan en sitä itse tunnistanut enkä näin jälkeenpäin edes muista.

045

Löysin tässä yhtenä päivänä tämän koskettavan kirjeen, joka on kirjoitettu siten kuin vauva kirjoittaisi äidilleen. Itkin aivan valtavasti sitä lukiessani. Niin viisaita ja kauniita sanoja. Tuttuja mietteitä ja epävarmuuden hetkiä. Varmasti jokaiselle tuoreelle äidille, etenkin esikoislapsen äidille. Tänä päivänä voin sanoa olevani ikionnellinen siitä, että tein asiat sydäntäni kuunnellen. Tuntui hyvältä ja oikealta, että vauva sai läheisyyttäni silloin, kun tuntui sitä haluavan ja tarvitsevan. Ja hänhän halusi sekä tarvitsi sitä paljon. Rinnalla oleminen kun on vauvalle paljon muutakin kuin ravintoa. Ja tuo vaihe; se oli kuitenkin loppujen lopuksi niin pieni aika tässä ihmiselämässä, muutama kuukausi. Vaikka välillä ihmettelinkin, mitä teen väärin, kun vauva roikkuu tississä kiinni koko yön… Miten muiden vauvat nukkuvat niin hyvin jne. Vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, että se oli täysin normaalia! Se oli vauvan tarve silloin ja onneksi sen hänelle soin (vaikkakin unikouluakin vakavasti useaan otteeseen harkitsimme ja kerran sen jo aloitimmekin, mutta se päättyi melkoisen nopeasti :D).

Joskus rinnalla roikkumiset johtuivat hampaista, joskus tiheän imun kaudesta, joskus vain läheisyyden tarpeesta. Huvittaa näin jälkeenpäin, miksi niin kovasti halusin löytää syyn hänen käytökselleen. Nyt mietin, että mitä väliä sillä oli miksi hän niin toimi? Mutta tiedän, että tuo kaikki johtui omasta epävarmuudestani äitinä, olin vain tietämätön ja ehkä sen vuoksi huolissanikin jatkuvista heräilyistä. Mietin, onko vauvalla jokin hätänä ja voisinko tehdä asian eteen jotain. Aivan turhaan yritin verrata häntä muihin, jokainen vauva(kin) on yksilö. Paras keino oli kuitenkin tämä mitä teinkin: antaa vain ajan kulua, mennä hetki, päivä ja yö kerrallaan ja kuunnella sekä sydäntä että vauvan tarpeita. Se on niin lyhyt aika, vaikka ei se aina niinä unettomina öinä siltä tuntunutkaan… Muistelen niitäkin öisiä hetkiä, kun vauva oli rinnalla ja itse olisin voinut samalla nukkua, mutta sen sijaan katselin häntä. Niitä täydellisen kauniita pieniä kasvoja pyöreine poskineen ja tummine, pitkine ripsineen. Sitä onnellista ja levollista ilmettä, kun hän sai olla ihan lähellä. Se ihana pieni tuhina ja se, kun hän vaipui syvään uneen ja tiukka imuote irtosi maito poskea pitkin valuen. Nuo hetket on jääneet ikuisesti mieleeni eikä mikään kamerakaan olisi tallentanut niitä yhtä tehokkaasti. Uskokaa tai älkää, mutta noita (väsy)hetkiä tulee yllättävän nopeasti ikävä, sillä niihin ei voi enää koskaan palata. Ei koskaan. Ainoastaan muistoissa, jotka ovatkin kultaakin kalliimpia. Tiedän siis tasan tarkkaan, miltä tuo kaikki tuntuu. Se sumu ja univelka. Se tunne, kun välillä haluaisi vain nukkua. Päiväkausia. Haluan toivottaa valtavasti tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville! Nuo hetket on ohikiitäviä ja vain lyhyt aika elämässä. Yrittäkää nauttia niistä parhaanne mukaan, sillä niitä tulee vielä ikävä.

son

Meillä nuo jatkuvat yötissuttelut päättyivät 11 kuukauden iässä, kun poika oli ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani. Olin tuossa vaiheessa ihan valmis luopumaan niistä kahdeksasta yöherätyksestäni, joten teimme tällaisen päätöksen. Tuo muutos tapahtui helposti ja hän tottui uudenlaisiin öihin jopa yhden kotiyön jälkeen. Kun hän tuolloin heräsi yöllä itkemään, nostin hänet syliini ja lauloin. Hän painoi päänsä rintakehälleni ja nukahti todella pian uudestaan. Tuollaisia herätyksiä tuli satunnaisesti silloin tällöin vielä joinain öinä, mutta pikkuhiljaa ne ja syliinnostot jäivät pois. Oivalsin pian, että hän oli valmis muutokselle ja yötissuttelusta oli tullut vain tapa. Hän oppi nopeasti ja vaivattomasti uudenkin tavan nukahtaa ja yötissutteluun loppuivat sitten yöherätyksetkin. Toki niitä on aina välillä tässä viimeisinäkin kuukausina ollut, mutta satunnaisesti. Hän ei kuitenkaan enää vaadi syliin nostamista, vaan ähisee (ja ehkä itkeskeleekin) hetken samalla sängyssään pyörien. Nukahtaa lopulta aina itsekseen eikä vaadi mitään ”palveluksia”. Unikaveri kädessä – se riittää.

Uskon, että uudenlaisiin öihin sopeutumisessa auttoi suuresti se, että olin lopettanut päiväunien yhteydessä tapahtuvat rinnalle nukuttamiset jo kuukautta aiemmin. Rinnalle nukuttamisen sijaan olin ottanut käytännöksi syliin nukuttamisen, jolloin pidin poikaa sylissä ja lauloin niin kauan, kunnes hän nukahti. Sen jälkeen siirsin hänet sänkyynsä nukkumaan. Tuosta seuraava etappi oli sitten skipata syliin nukuttaminen ja siirtää poika hereillä omaan sänkyynsä. Nuo nukahtamiset veivät alussa jopa tunnin, sillä poika pyöri ja pyöri sängyssään taukoamatta… Pikkuhiljaa nukuttamiset kuitenkin lyhenivät ja poika oppi tämän uuden tavan: iltapesujen jälkeen unipussiin, sitten halit ja pusut ja omaan sänkyyn unikaverin kanssa unilaulua kuuntelemaan. Vielä emme ole siinä pisteessä, että hänet jätettäisiin yksin makuuhuoneeseen nukahtamaan, vaan jompikumpi meistä vanhemmista on paikalla niin kauan, että hän nukahtaa. Joskus tuo tapahtuu viidessä minuutissa, joskus siihen menee 20 minuuttia. Tämä siis tämän hetken tilanne emmekä koe tätä ongelmaksi. Tällä tavoin vältämme itkettämästä häntä, sillä siihen minusta ei ole, joten häntä ei koskaan jätetä yksin nukahtamaan. Yritetty nimittäin on ja siitä seuraa itkua… Tuo yksin nukahtamisen vaihe on kuitenkin vielä jonain päivänä edessä, toivoisin vain löytäväni lempeän tavan siirtyä siihen, sitten kun sen aika tulee. Kuitenkin tällä nykyisellä tavalla poika nukkuu näinä päivinä 11,5 tunnin yöunia heräämättä kertaakaan (joskus saattaa unissaan puhella tai huudahtaa, onpa äitiäkin öisin käskytetty :D), joten melkoinen muutos siitä pienestä yötissuttelijasta vai mitä! Eli se, millainen nukkuja lapsi on vauvakuukausina, ei välttämättä kerro sitä, millainen nukkuja hän on kouluikään asti. Joten ei muuta kuin sinniä kaikille yöherätyksiä kokeville vanhemmille – olette sankareita! ♥

ikkunassa

Jaksamista noihin öihin saa kyllä kivasti tuosta aiemmin linkkaamastani kirjeestä, joten käykää ihmeessä lukaisemassa se! Vauvan kirje äidille – niin koskettava ♥

[mittaustagi]

gallery_italy-sardinia-porto-conte-dei-pini__0270937

gallery_italy-sardinia__0270553_1506030744

Tää tahtoo aurinkolomalle! Italiaan!

Eli matkakuumehan se mua vaivaa! Mulla on aina vaihtoehtoina Espanja ja Italia, rakastan molempia maita, mutta tällä kertaa enemmän kiehtoisi Italia. On hieman jäänyt mieleen se edellinen Mallorcan lomamme, jonka piti olla rentouttava aurinkoloma ennen kuin meistä tulee lapsiperhe… No tuolta lomaltahan palasin pyörätuolissa murtuneen jalan kanssa, joten ihan ei mennyt suunnitelmien mukaan. Tuo matka ajoittui alkuraskauteeni eli siitä on jo 2,5 vuotta. Hirmuisesta lentopelostani huolimatta olen kuitenkin uskaltautunut lomalle ainakin kerran vuodessa, joten syksyllä olisi kyllä jo aika. Tosin pelko voi nyt olla vielä pahempi, kun edellisestä lennosta tulee silloin kuluneeksi jo kolme vuotta…

gallery_non-indexed__0282649_1512111415

Italiassa kohteena kiinnostaisi eniten Sardinian saari. Olemme viettäneet siellä viikon reilut viisi vuotta sitten ja kohde jäi kyllä mieleeni. Niin luonnonkaunista, että silmä lepäsi joka nurkassa! Sitä aitoa Italiaa, jota harvemmin saarilla kokea saa.

Tällä kertaa toiveena olisi helppo aurinkoloma! Eli aika lailla erilainen kuin mitä lomamme yleensä ovat olleet. Nyt kun mukana on lapsi, haluan, että loma sujuisi hänen ehdoillaan eikä siten, että lomaviikon jälkeen kaikki olisivat ihan puhki :D. Tälle lomalle lähdettäisiin rentoutumaan, lepäilemään ja nauttimaan toistemme seurasta kiireettömästi! Lekottelua auringossa, päiväunia, hyvää ruokaa ja tottakai yllin kyllin vesileikkejä ja vedessä polskimista! Kaipaan sellaista lomaa, jossa voin joka päivä istua ainakin jonkinmoisen tovin aurinkotuolissa aurinkohattu päässä ja kirja kädessä. Lukea kirjaa tai sitten vain olla ja katsella pojan touhuja. Oikein tuntea, miten aika matelee eikä ole kiire minnekään eikä mielessä ole koko ajan jokin tehtävälista… Illalla pojan mentyä väsyneenä, mutta onnellisena nukkumaan, istua miehen kanssa hotellihuoneen parvekkeella viinilasillista (tosin tähän mies jo huomautti, että mulla se olisi todennäköisesti cokista tai vastaavaa :D) nauttien. Ne lämpimät, pimeät illat ja heinäsirkkojen siritys ♥

Loman kantava teema olisi nauttia niistä käsillä olevista pienistäkin hetkistä ja ennen kaikkea ensimmäisestä yhteisestä ulkomaanlomastamme.

gallery_italy-sardinia-alghero__0270533_1506030744

Oi oi, tuolla sitä silloin käveltiin, tuota ihanaa rantakatua pitkin ja poikin ♥

Gallery_City_530_I_0270532_1409250841

Meillä on ollut alustavasti puheissa sellainen suunnitelma, että lähdettäisiin tälle lomalle hieman isommalla kokoonpanolla! Matkalle lähtisivät minun, mieheni ja poikamme lisäksi vanhempani sekä veljeni ja hänen tyttöystävänsä. Isäni kuusikymppiset häämöttävät vuoden päässä, joten se olisi ikään kuin synttärimatka, mutta hieman etukäteen, jotta lomasäät olisivat suosiolliset (sillä tämä lentopelkoinen ei ainakaan toistaiseksi uskaltaudu Eurooppaa kauemmaksi). Kaikkia tuntuisi Sardinia kohteena ainakin näin alustavasti kiinnostavan, joten senkin vuoksi sitä fiilistelen! Meistä kolme on siellä jo lomaillutkin, sillä veljeni oli siellä viimeksi samaan aikaan meidän kanssamme. Katsotaan nyt, toteutuuko tämä matka!

gallery_italy-sicily-taormina_city-restaurants-bars-at-night_0159093_1506030744

Gallery_City_530_I_0157473_1409250841

Näitä Algheron vanhan kaupungin kuvia katsoessani matkakuume sen kun vain kasvaa! Onko tämä kohde teille tuttu? Onko siellä ruudun ääressä matkakuumeilua tai onko ehkä jo matka varattuna? :)

(Kuvat lainattu Finnmatkat.)

[mittaustagi]

Voiton puolella, vihdoinkin! Enää nuha jäljellä, mutta kuumeilu/lämpöily on jo ohitse. Perjantaina ja lauantaina oli kyllä veto pois! Tuntui, että väsyin vain enemmän, kun katselin energistä lasta (ja miestä). Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kunhan tehokkaasti lepäilee ja malttaa pidättäytyä kaikesta ei-niin-välttämättömästä, niin paraneekin nopeammin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, miksi raahautua puolikuntoisena töihin. Näin vain oma tauti pitkittyy ja tartuttaa samalla kaikki muut. Parantumisen merkiksi lasken mm. sen, että eilen alkuillasta koin inspiraation alkaa järjestelemään kuitteja ensi viikon tilitoimistoreissua varten! Kirjanpitohommia lauantai-iltana – ensimmäistä kertaa ikinä!

Energisen miesväen vastapainoksi mulla on onneksi ollut myös vähemmän energistä (kainalo)seuraa. Eikö olekin oikein myötätuntoiset ilmeet tässäkin:

kissa

Mutta tuon varsinaisen kuumeen tilalle olen saanut toisen kuumeen ja tämä tuntuu kuulkaas aika sitkeältä! Tiedän, mitä teen tänään pojan päiväunien aikana… Mistä kuumeesta on kyse, selviää teillekin ensi viikolla – suloista sunnuntaita!