Tämän joulun kattaus syntyi nopeasti jouluaattoaamuna. Olin jo etukäteen ajatellut, että haluaisin kattaukseen raikasta joulunpunaista ja siitä kattaus lähtikin sitten muodostumaan; punavalkoraitaisista serveteistä. Kahdeksalle hengelle katettu pöytä tuli jo astioista sen verran täyteen, ettei kummoisille koristeille jäänyt tilaa eikä niille kyllä ollut tarvettakaan. Muutaman orjanlaakerin pikkuoksan taitoin Iittalan Kivi-kynttilälyhtyihin ja Kastehelmi-kynttilälyhdyissä paloivat kynttilät. Koska lautasliinarenkaille ei tullutkaan tarvetta, laitoin pari sellaista kynttilälyhtyjen alusiksi:
Kattauksen pohjana käytin valkoista pellavaliinaani. Jostain syystä en tykkää kotonani sellaisesta ilmeestä, jossa suorareunainen liina vain roikkuu pöydällä. Niinpä otin laatikosta muutaman Pentikin lautasliinarenkaan ja kiinnitin ne pöytäliinan nurkkiin. Koko kattaukseen tuli heti enemmän ryhtiä!
Tällä kertaa päätin istumajärjestyksen jo etukäteen ja kiinnitin nimillä varustetut paikkakortit juomalaseihin. Näin tiesin kattaa oikeanlaiset lasit kullekin, sillä tiesin, kuka haluaa juoda maitoa, kuka kotikaljaa, kuka punaviiniä jne. Mielestäni tuntuu kivemmalta, kun maitoa ei tarvitse juoda punaviinilasista.
Joulu alkaa olla enää muisto vain… Niin haikeaa! Muistan, että viime jouluna tällaista haikeutta ei ollut ilmassa, mutta nyt joku tyhjiö valtaa alaa. Millähän sen täyttäisi? On niin ikävä niitä marras- ja joulukuun aamuja, kun sai ensi töikseen laittaa joululaulut soimaan! Huomasin tänä jouluna, että joululaulujen kuuntelu kuuluu mulla enemmänkin joulunodotukseen kuin itse jouluun. Toki niitä joulunakin kuunnellaan, mutta silloin niissä on mukana jo tietynlaista haikeutta, sillä tiedossa on, että viimeisiä viedään… Osa minusta odottaa jo ensi syksyä, jolloin joulunodotus tuo taas arkeen sitä ihanaa kutkuttavaa tunnetta ja iloa. Jakaako siellä joku kanssani nämä tunteet?
