Oivalsin tänään yhden asian. Itsestäni. Ehkä ensimmäistä kertaa poikani syntymän jälkeen en pode yhtään huonoa omaatuntoa siitä, että vein hänet tänään aamupäivällä hoitoon vanhemmilleni koko päiväksi, tarkoittaen noin kuutta tuntia. Syy hoitoonviemiselle on se, että ehtisin tekemään blogitöitä rauhassa ja ajan kanssa. Pyöritteleekö joku tässä kohtaa silmiään? Siis viedä lapsi hoitoon, että voi tehdä blogia? Eikö sitä nyt voi tehdä milloin vain, vaikka lapsen päiväunien aikaan tai illalla, kun lapsi käy yöunille?

Toki voisi ja 99 % ajasta teeenkin blogiin liittyviä asioita pojan päiväunien aikana. Hän ei kuitenkaan tirsota päivisin mitään kolmea tuntia, ei kahtakaan, joten koskaan en voi tietää, onko aikaa puoli tuntia vai tunti, joskus ehkä jopa puolitoista tuntia! Hän käy yöunille klo 20.30-21.00 välillä, jonka jälkeen olen itse jo melkoisen väsynyt. Kesällä jaksoin kirjoitella blogia vielä tuohon aikaan, sillä silloin oli valoisaa. Nyt kuitenkin pimeä vuodenaika on täällä ja meidän äitien on tärkeää saada riittävästi unta. Olenkin nukahtanut lähes joka ilta jo kymmenen jälkeen. Nukkunut aamulla seitsemään tai puoli kahdeksaan, jolloin poika yleensä herää. Myös vanhempien on tärkeää viettää säännöllisesti yhteistä aikaa ja siihen on mahdollisuus ainoastaan iltaisin ja jos silloin istun koneella blogin ääressä niin… Näitä ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina, miettinyt ajankäytön jakamista.

En pidä blogia vähäpätöisenä, sillä se on tällä hetkellä tärkein tulonlähteeni ja sen ansiosta voin hoitaa poikaamme kotona. Blogin ylläpitämiseen ei kuulu ainoastaan tämä, että istun tässä näpyttelemässä tätä tekstiä. Tähän kuuluvat yhtä olennaisena osana myöskin valokuvien ottaminen, niiden siirtäminen koneelle, käsitteleminen ja siirtäminen blogiin, kommentteihin vastaaminen, sähköpostiliikenne ja usein myös päällä on jonkinmoisia yhteistyökuvioita, jotka myöskin vievät aikaa. Toki blogin rinnalla aikaa vievät myös ne arkiset askareet kuten kotityöt ruuanlaittoineen ja siivouksineen, kissojen hoitaminen ja sitten itse lapsi :).

Poika on ollut isovanhemmillaan hoidossa aina silloin tällöin eikä hän ole vielä kertaakaan jäänyt heidän luokseen itkemään. Minun ei ole koskaan tarvinnut jättää itkevää lasta taakseni, joten se on ollut kyllä suuri helpottava tekijä. Yökylässä poika on ollut kaksi kertaa: yhden yön sekä huhtikuussa että toukokuussa. Poika on molemmilla kerroilla jäänyt hoitoon täysin tyytyväisenä ja innokkaana, minä olen itkenyt :D. Päiväsaikaan voin jättää hänet hoitoon itkemättä ja ilman omantunnontuskia, mutta nuo yökyläilyt on asia erikseen. Miten teillä muilla? Meneeköhän tämä mulla ajan kanssa ohi..? Vai joudunko tästä eteenpäin aina kieltäytymään kaikista tuonkaltaisista menoista..? Kurkkua kuristaa ajatuskin yökylästä, vaikka tiedän, että poika on hyvissä käsissä ja nauttii olla mummolassa. Silti se oma ikävä on niin kovin vahvana mielessä ja noina kahtena kertana olen vain odottanut, että olisipa jo seuraava päivä, jotta saan pojan kotiin :D. On niin ihanaa käydä nukkumaan, kun voi siinä samalla tarkistaa, että pojalla on sukat jalassa ja unikaveri ihan vieressä. Silittää pientä päätä ja kuiskata hyviä unia. Puhumattakaan siitä tuhinasta, jota saa yöllä herätessään kuunnella ♥.

Onko jollekin muullekin yökylään vieminen yhtä tuskallista vai olenko omituinen poikkeustapaus?

002

Nämä taitaa olla elämän parhaita hetkiä. Makoilla tässä näin. Kaikki yhdessä. 

Noin tokaisin aamulla puoliunessa ja sen jälkeen olen miettinyt tuota monia kertoja tässä päivän mittaan. Onnellisimpia hetkiä taitavat olla juuri ne, kun ei tehdä mitään ihmeellistä. Kun vain ollaan niin kauan, että alkaa ehkä jo pitkästyttämään. Kun kaikilla on kaikki hyvin ja hyvä olla, noita hetkiä syntyy. Kun elämän tasapaino horjuu, nuo on niitä hetkiä, joita ensimmäisenä ja kaikkein eniten kaipaa.

Pötkötellä sängyssä ja heräillä hitaasti viikonloppuaamuun. Omasta sängystään unilelunsa kera väliimme nostettu poika poikittain välissämme. Päänsä rintakehälläni, jalkansa isänsä kainalossa. Olla vain siinä, höpötellä ja hassutella. Nuuskutella pientä päätä, joka tuoksuu vielä pienen lapsen unelta.

010

016

Kuvat on eiliseltä illalta. Nuupahtaneet neilikat on nyt korvattu uusilla, syksyn sävyisillä. Täällä on tänään aloitettu taas ohjattu uintiharrastus tälle syksyä. Poika on päiväunilla, miehen kanssa hörpiskellään kahvia yhdessä, mutta kuitenkin omissa touhuissamme. Ennen kahvihetkeä valmistimme pizzataikinan, joka on nyt kohoamassa. Tästä alkaa lauantain vietto! ♥

Kun suuntasin illalla olohuoneeseen miehen seuraksi, nappasin matkalla keittiöstä omenan. Sitä paloitellessani muistin erään ikäihmisen, jonka näimme pojan kanssa lähikaupan hedelmäpuolella. Suloinen mummo tokaisi, että nämä omenat ovat kuule tosi herkullisia; tarkoittaen Royal Gala -omenoita. Juuri niitä samoja, joita minäkin olin aikeissa ostaa. Sanoin, että eivätkö olekin! Ovat myös poikani suurta herkkua, jolloin mummo siirsi katseensa ostoskärryissäni istuvaan pieneen poikaan. Poika katsoi totisena ja silmät pyöreinä, kun mummo vaihtoi siinä vielä muutaman sanasen.

Näinä päivinä puhutaan paljon muiden, hädässä olevien, auttamisesta. Hätää on monenlaista. Yksinäisyyskin voi olla yksi hädän muoto. Tahatonta yksinäisyyttä tuskin kukaan kohdalleen toivoo. Suurin yksinäisten ihmisten ryhmä maassamme taitaa olla ikäihmiset. Voisinko minä tehdä asialle jotain? Voisitko sinä? Tarvitaanko suuria tekoja vai auttavatko pienetkin asiat? Kyllä, kyllä ja kyllä. Kaikilla mummoilla ja papoilla ei syystä tai toisesta ole perhettä ympärillään ja tällöin vieraammatkin, auttavaiset ihmiset ovat kullanarvoisia.

056

He ovat kärsimättömiä, ärsyttäviä, hitaita, epäluuloisia. Kassajonossa tunnet heidän ostoskärrynsä selässäsi. Usein. Heitä on jatkuvasti edessäsi sekä maantiellä että kaupoissa. Erityisen ärsyttävää saattaa olla se, että kun olet jo pitkään jonottanut kassalle pääsyä, jää se edessäsi oleva mummo rupattelemaan kassaneidin kanssa niitä näitä. Ja vielä lopussa tokaisee, että maksan nämä ostokset kolikoilla, kun näitä on päässyt näin paljon tässä kertymään. Paljonkos nämä ostokset maksoivatkaan ja kolikoita kilisee lattialle ja liukuhihnalle…

Onko se mummu/mummo/mummi tai pappa/vaari/ukki kuitenkaan ärsyttävä, jos hänen päivänsä (ehkä jopa viikkonsa!) ainoa ihmiskontakti on siinä kaupan kassalla, sen kassaneidin kanssa? Onko se ostoskärryn selkään tuuppiminen kuitenkaan ärsyttävää, jos mummo vain niin malttamattomasti odottaa tuota pientä rupatteluhetkeä? Tai jos hän vain tukea tarvitessaan sattuu nojaamaan liikaa eteenpäin ostoskärryä vasten?

Jos tehtäisiinkin niin, että luvattaisiin pitää parempaa huolta ympärillämme olevista ikäihmisistä ja myös pidettäisiin tämä lupaus. Ystävällinen hymy tai muutama sananen vaikka siellä kaupan hedelmäosastolla ei vie aikaamme yhtään sen enempää kuin hymyttömyys tai puhumattomuuskaan. Siitä pienestä jutusteluhetkestä tulee molemmille hyvä mieli, mutta voin lyödä vaikka vetoa, että se mummo tai pappa muistaa sen kauemmin kuin me. Pidetään huolta niistä omista mummoista ja papoistamme, he eivät ole täällä ikuisesti. Muistetaan myös, että ne muut ikäihmiset ovat joillekin muille ne tärkeät mummo ja pappa. Jos sinulla ei ole ollut tapana soittaa mummollesi, aloita tuo tapa jo tänään; ihan vain kuulumisia kysyäksesi!

061

Minulla on enää yksi isovanhempi, mummu. Mummu täytti juuri 84 vuotta. Olen pyrkinyt käymään hänen luonaan mahdollisimman usein, mummu asuu noin puolen tunnin matkan päässä. Pojan syntymän jälkeen olen käynyt siellä jos en ihan joka viikko, niin ainakin joka toinen viikko. Joka viikko olen kuitenkin soittanut hänelle ja rupattelemme niitä näitä. Mummulla on tapana soittaa minulle maanantaisin, tosin tänäänkin olemme jo puhuneet puhelimessa, heh. Koskaan ei itse tarvitse keksiä jutun juurta; yksin asuvilla usein riittää juttua :). Hän nauttii valtavasti, kun kerron poikamme kuulumisia. Hänen päiviensä, joskus viikkojensa, piristys on kuulla poikamme ääni edes puhelimen välityksellä. Muutama riemunkiljahdus ja koko päivä on pelastettu.

Viimeksi eilen vierailimme pojan kanssa hänen luonaan. Kävimme samalla viemässä papan haudalle syyskukkasia ja lyhtyjä. Mietiskelin siinä haudan äärellä, että pappani olisi varmasti niin kovasti pitänyt tomerasti käsipäivää sanovasta hymypojastani.

058

Mummut on ihania. Mummolassa syödään hyvin ja herkutellaan. Mummolassa lepäillään ja tehdään asioita hitaammin. Mummolasta saa uutta perspektiiviä elämään. Mummolasta saa hyvää mieltä. Mummuni sanoo usein pojalleni, että olet aivan koko maailman rakkain. Mummun suusta kuulen usein, että olen maailman paras äiti.