Minua ja miestäni kohtasi muutama päivä sitten suuri suru. Tieto veti lähes sanattomaksi eikä sitä meinaa vieläkään kunnolla sisäistää. Menetimme rakkaan ystäväpariskuntamme toisen jäsenen.
Joskus asioita on vaikea, lähes mahdoton ymmärtää. Miksi joku lähtee täältä niin nuorena? Miksi pieni lapsi joutuu hyvästelemään isänsä; isän, jolle tämä pieni tyttö oli koko maailma. Miksi joku jää leskeksi niin nuorena? Hirmuisesti kysymyksiä vailla vastauksia. Silti ne taitavat olla osa surutyötä, sen alkuvaihetta. Itsensä tuntee niin valtavan avuttomaksi tässä vieressä. Kunpa voisin jotenkin auttaa, muutenkin kuin kuuntelemalla ja tukemalla. Vaikka suru-uutista osaakin ehkä jo odottaa, on se silti lopullisuudessaan hyvin raskas tieto. Ikävä on suuri, mutta onneksi muistot elävät ikuisesti. Ja niitä on paljon! ♥
Halusin tästä kirjoittaa ihan senkin vuoksi, että joskus on paikallaan pysähtyä ja katsella ympärilleen. Ihan siihen lähelle, oman kodin seinien sisäpuolelle. Arvostaa omaa perhettä sekä omaa ja läheisten terveyttä. Nuo asiat eivät ole koskaan itsestäänselvyyksiä eikä niitä saisi sellaisina pitää.
Jos joulupöytään tuleekin aiempia vuosia enemmän läheisiä eikä kaikille sen vuoksi riitä samanlaisia astioita, ei sillä ole mitään väliä. Ei ole mitään väliä silläkään, jos lanttulaatikko ei tänä jouluna onnistukaan yhtä hyvin kuin viime vuonna. Niin kaunis kuin valkoinen joulu olisikin, niin musta joulu on loppujen lopuksi sieltä murheiden pienimmästä päästä. Tärkeintä on, että saamme viettää joulua omien läheistemme kanssa. Koskaan ei voi tietää, mikä päivä on se viimeinen, joten nautitaan näistä hetkistä, mitkä meille on annettu. Ne on ne ihmiset, oma perhe ja omat läheiset – he ovat kaikkein tärkeimmät.
