Kun suuntasin illalla olohuoneeseen miehen seuraksi, nappasin matkalla keittiöstä omenan. Sitä paloitellessani muistin erään ikäihmisen, jonka näimme pojan kanssa lähikaupan hedelmäpuolella. Suloinen mummo tokaisi, että nämä omenat ovat kuule tosi herkullisia; tarkoittaen Royal Gala -omenoita. Juuri niitä samoja, joita minäkin olin aikeissa ostaa. Sanoin, että eivätkö olekin! Ovat myös poikani suurta herkkua, jolloin mummo siirsi katseensa ostoskärryissäni istuvaan pieneen poikaan. Poika katsoi totisena ja silmät pyöreinä, kun mummo vaihtoi siinä vielä muutaman sanasen.
Näinä päivinä puhutaan paljon muiden, hädässä olevien, auttamisesta. Hätää on monenlaista. Yksinäisyyskin voi olla yksi hädän muoto. Tahatonta yksinäisyyttä tuskin kukaan kohdalleen toivoo. Suurin yksinäisten ihmisten ryhmä maassamme taitaa olla ikäihmiset. Voisinko minä tehdä asialle jotain? Voisitko sinä? Tarvitaanko suuria tekoja vai auttavatko pienetkin asiat? Kyllä, kyllä ja kyllä. Kaikilla mummoilla ja papoilla ei syystä tai toisesta ole perhettä ympärillään ja tällöin vieraammatkin, auttavaiset ihmiset ovat kullanarvoisia.
He ovat kärsimättömiä, ärsyttäviä, hitaita, epäluuloisia. Kassajonossa tunnet heidän ostoskärrynsä selässäsi. Usein. Heitä on jatkuvasti edessäsi sekä maantiellä että kaupoissa. Erityisen ärsyttävää saattaa olla se, että kun olet jo pitkään jonottanut kassalle pääsyä, jää se edessäsi oleva mummo rupattelemaan kassaneidin kanssa niitä näitä. Ja vielä lopussa tokaisee, että maksan nämä ostokset kolikoilla, kun näitä on päässyt näin paljon tässä kertymään. Paljonkos nämä ostokset maksoivatkaan ja kolikoita kilisee lattialle ja liukuhihnalle…
Onko se mummu/mummo/mummi tai pappa/vaari/ukki kuitenkaan ärsyttävä, jos hänen päivänsä (ehkä jopa viikkonsa!) ainoa ihmiskontakti on siinä kaupan kassalla, sen kassaneidin kanssa? Onko se ostoskärryn selkään tuuppiminen kuitenkaan ärsyttävää, jos mummo vain niin malttamattomasti odottaa tuota pientä rupatteluhetkeä? Tai jos hän vain tukea tarvitessaan sattuu nojaamaan liikaa eteenpäin ostoskärryä vasten?
Jos tehtäisiinkin niin, että luvattaisiin pitää parempaa huolta ympärillämme olevista ikäihmisistä ja myös pidettäisiin tämä lupaus. Ystävällinen hymy tai muutama sananen vaikka siellä kaupan hedelmäosastolla ei vie aikaamme yhtään sen enempää kuin hymyttömyys tai puhumattomuuskaan. Siitä pienestä jutusteluhetkestä tulee molemmille hyvä mieli, mutta voin lyödä vaikka vetoa, että se mummo tai pappa muistaa sen kauemmin kuin me. Pidetään huolta niistä omista mummoista ja papoistamme, he eivät ole täällä ikuisesti. Muistetaan myös, että ne muut ikäihmiset ovat joillekin muille ne tärkeät mummo ja pappa. Jos sinulla ei ole ollut tapana soittaa mummollesi, aloita tuo tapa jo tänään; ihan vain kuulumisia kysyäksesi!
Minulla on enää yksi isovanhempi, mummu. Mummu täytti juuri 84 vuotta. Olen pyrkinyt käymään hänen luonaan mahdollisimman usein, mummu asuu noin puolen tunnin matkan päässä. Pojan syntymän jälkeen olen käynyt siellä jos en ihan joka viikko, niin ainakin joka toinen viikko. Joka viikko olen kuitenkin soittanut hänelle ja rupattelemme niitä näitä. Mummulla on tapana soittaa minulle maanantaisin, tosin tänäänkin olemme jo puhuneet puhelimessa, heh. Koskaan ei itse tarvitse keksiä jutun juurta; yksin asuvilla usein riittää juttua :). Hän nauttii valtavasti, kun kerron poikamme kuulumisia. Hänen päiviensä, joskus viikkojensa, piristys on kuulla poikamme ääni edes puhelimen välityksellä. Muutama riemunkiljahdus ja koko päivä on pelastettu.
Viimeksi eilen vierailimme pojan kanssa hänen luonaan. Kävimme samalla viemässä papan haudalle syyskukkasia ja lyhtyjä. Mietiskelin siinä haudan äärellä, että pappani olisi varmasti niin kovasti pitänyt tomerasti käsipäivää sanovasta hymypojastani.
Mummut on ihania. Mummolassa syödään hyvin ja herkutellaan. Mummolassa lepäillään ja tehdään asioita hitaammin. Mummolasta saa uutta perspektiiviä elämään. Mummolasta saa hyvää mieltä. Mummuni sanoo usein pojalleni, että olet aivan koko maailman rakkain. Mummun suusta kuulen usein, että olen maailman paras äiti.
♥
