/

Meillä elellään täällä tällaista ihan tavallista lapsiperheen arkea. Tavallista perusarkea, juuri sitä parasta, josta elämä suurimmaksi osaksi koostuu. Kun siitä yrittää tehdä mahdollisimman mukavan ja mutkattoman, ei pitäisi olla suuremmin mitään valittamista. Ehkä jos joskus tuntuukin tylsältä, tarkoittaa se samalla myös sitä, että kaikki on kuitenkin hyvin ♥.

Lapset kasvavat vauhdilla! Ainahan sitä kuulee näin sanottavan, mutta jotenkin omien lasten kohdalla siihen havahtuu astetta herkemmin ja ehkä epäuskoisemmin! Vaikka omien lasten kasvua ja kehitystä tulee seurattua päivittäin, koittaa välillä sellaisia kausia (muutaman kuukauden välein), kun jotenkin äimistelee asiaa itsekseen tai läheisten kanssa: siis miten tuo mun ensimmäinen vauva on jo kohta mun pituinen, kuka tämä on??! :D

Esikoinen M aloitti viime kuussa jo toisen luokan. Edelleen niin tuoreessa muistissa vuoden takaiset tunnelmat, kun oli eka luokka käsillä ja äitillä pala kurkussa. Ensimmäisenä päivänä koulun pihalla sain pinnistettyä, mutta kotona yksin pääsi pieni liikutusitku. Siitä se pitkä koulutaival alkoi ja napanuoraa täytyi venyttää entisestään. Täytyi taas luottaa uudella tavalla – luottaa oman lapsen lisäksi myös ikään kuin vieraisiin ihmisiin ja antaa lapsen kulkea liikenteessä heidän joukossaan. Sääntöjä ja ohjeita tankattu pienen koululaisen pää täyteen. Mutta kun se lapsen mieli on niin erilainen kuin meidän aikuisten. Siksi meidän täytyy kantaa se vastuu liikenteessä ja huolehtia myös niistä pienistä siellä, vaikka ne eivät omia olisikaan. Ne on kuitenkin aina jonkun omia ja aina jollekin niitä maailmaakin tärkeämpiä ♥. Ja muistaa nämä asiat vuoden ympäri, ei vain kouluvuoden startattua.

Vuosi sitten teimme alkuun niin, että minä vein autolla esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin. Alkuun myös hain hänet koulusta autolla, kunnes aloimme tekemään niin, että hän käveli koulusta kotiin. Siitä sitten pikkuhiljaa käveli kouluun ja lopulta sai kulkea matkat pyörällä. Oli oppinut tässä naapurustossakin kulkemaan omatoimisesti jo parin vuoden ajan, joten ihan ensikertalaisena ei yksin tien päällä ollut. Näin se maailma opettaa ja koulii ja totuttaa meitä vanhempiakin uuteen; aina pieni askel kerrallaan.

Mieleen on jäänyt eräs kerta, kun olin lähdössä asioille ja ajattelin, että otan esikoisen kotimatkansa varrelta kyytiin. Jonkin matkaa edelläni ajoi auto, joka pysähtyi risteykseen ja päästi lapseni suojatien yli. Liikutuin siitä ihan valtavasti, kun näin sen tilanteeen, sillä aivan liian moni auto ajaa suojatien yli pysähtymättä, vaikka jalankulkija seisoisi suojatien alussa/tien reunassa. Pahalta tuo tuntuu erityisesti lasten kohdalla. Tuo auto kuitenkin pysähtyi ja jotenkin se näky liikutti kovasti ja on jäänyt mieleeni näin pitkäksi aikaa ♥.

Välillä tosiaan tuntuu uskomattomalta, että M on jo kahdeksanvuotias ja niin pitkä, että päänsä huitelee tuossa mun olkapään yläpuolella :D (missä välissä tuo pääsi tapahtumaan?). On luonteeltaan aika tyypillinen esikoinen (allekirjoittanut toisena esikoisena tunnistaa piirteet…): huolehtiva, vastuuntuntoinen, kuuliainen ja aivan ihana isoveli meidän kuopuksellemme.

Kuopus N täytti heinäkuussa neljä vuotta ja aloitti innokkaana jo kolmannen päiväkotivuotensa. Hän meni siis päiväkotiin, kun oli täyttänyt kaksi (Tigrun kuolinpäivänä, never forget). Hän viihtyy päiväkodissa todella hyvin (tästä isoin kiitos mukavalle henkilökunnalle) ja nauttii, kun on ikäistään leikkiseuraa – naapurustosta kun ei täysin samanikäisiä löydy. N on tosi puhelias, toimelias, sosiaalinen, rempseä, huumorintajuinen ja tarkka poika. Hyvin päättäväinen ja tietää mitä tahtoo. Kova kiire joka paikkaan ja uskon, että se juontaa juurensa siitä, kun on aina pitänyt kiirehtiä isoveljen perään! Hyvä pitämään puoliaan ja pitämään huolta siitä, että ei ikinä saa vähemmän tai mitään huonompaa kuin isoveljensä. Jos näin pääsee käymään, se kyllä näkyy ja kuuluu :D ♥.

Ei ole niin herkkä kuin isoveljensä, mutta sitten kun ne silmät ovat kyynelissä, niin niin ovat kyllä äitilläkin! Ne isot silmät punareunaisina kyyneleitä täynnä ja väpättävä leuka on vaan näky, joka viiltää sydämeeni aina ja hyvin syvältä. Ihailen kuopukseni kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, jotka on varmasti perinyt isältään. Minulle (eikä valitettavasti kovin suurta annosta myöskään esikoiselle) niitä ei ole juurikaan suotu, mutta aika hyvin tässä on kyllä näinkin neljä vuosikymmentä porskutettu, heh!

Tämä onkin todella mukavaa seurattavaa: tutkia ja tutustua poikien persooniin koko ajan enemmän ja löytää niistä tuttuja, mutta myös niitä vähemmän tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia. Ovat keskenään hyvin erilaisia luonteiltaan (välillä mietin, miten voi olla mahdollistakaan) eikä ulkonäöissäkään ole muuta yhteistä kuin identtiset nenät :D. On ulkonäköpiirteitä ja luonteenpiirteitä sekä isältä että äidiltä ja niistä on muodostunut juuri heille sopiva kokonaisuus tehden heistä juuri sen, joita he ovat. Ihania ja ainutlaatuisia ♥.

/

Meidän ihana pikku-N täytti kuukausi sitten, heinäkuun loppupuolella, kolme vuotta! Uskomattoman äkkiä nämä vuodet ovat kuluneet, kun ajankulua näin jälkikäteen tarkastelee. Ja niinhän se aina kaikessa meneekin – joskus joku hetki tai päivä tuntuu loputtoman pitkältä, mutta jälkikäteen onkin vain yksi silmänräpäys. Meillä on tosi reipas, puhelias, innokas, ehtiväinen ja iloinen kolmevuotias. Jo vauvana tuli selväksi, miten erilaisia meidän pojat keskenään ovatkaan. Heissä on täysin identtistä pienet nenät ja siihenpä se sitten jääkin :D. Toinen on iskän näköinen ja luonteeltaan aivan kopio minusta. Kuopus taas on ihan minun näköiseni silmiään myöten, mutta luonteeltaan kopio isästään.

Kolmevuotissyntymäpäivän aamuna kirjoitin kuopukselle onnittelut ja koska se kuvaa häntä niin hyvin, kopioin onnittelut tännekin:

Tasan kolme vuotta sitten olin vielä taju kankaalla, mutta N oli jo syntynyt 💙
Meidän ensitapaamiseen mennessä ehdit jo lähes 9 tunnin ikään, sillä kaikkea ei voi aina suunnitella! Se 9 tuntia on kyllä kurottu umpeen tässä kolmen vuoden hyvin tiiviillä yhdessäololla vuorokauden ympäri 😆
Olet ihana, iloinen, puhelias, sosiaalinen, nokkela, veikeä, rohkea ja rempseä, mutta samalla myös hieman arka ja herkkä. Päättäväinen, itsepäinen, empaattinen. Temperamenttia löytyy ja se myös kuuluu, mutta kaikkina muina aikoina silmäsi nauravat.
Ensimmäinen sanasi vauvana oli isoveljesi nimi ja nämä vuodet ovat osoittaneet myös miksi. Isoveljesi on paras ystäväsi ja ihailet häntä kaikessa. Olette erottamaton kaksikko ja se näkyy sekä rakkaudessa että riidoissa. Toivottavasti tuo yhteytenne säilyy maailman loppuun saakka!
Olette meille rakkainta ja tärkeintä koko maailmassa! ❤❤
Onnea äitin 3-vuotias söpöliini! 💎

Kakkutoiveita kyselin häneltä hyvissä ajoin ja pitkään hän hoki vain, että tahtoo isin plätkäkakun! Miehelle teetin nimittäin pari vuotta sitten nelikymppisille kakun Harrikka-teemalla ja se on ilmeisesti tehnyt kuvissa vaikutuksen kuopukseemmekin! :D Lopulta hän päätyi vihjeiden perusteella Ryhmä Hau -kakkuun, jonka HyväKakku loihti saaden toteutukseen vapaat kädet. Sanoin vain, että lempihahmot ovat Vainu ja Samppa ja nehän kakkuun sitten pääsivätkin! Synttärisankari oli kakusta tosi otettu, meidän muiden tapaan.
Mies on meidän perheen kakkumestari, joten hän leipoi rinnalle vielä toisen kakun mansikka-banaanitäytteellä ja oli taas niin hyvää että! Näitä synttäreitä juhlistettiin vain pienesti isovanhempien ja veljeni perheen kera.

Kakkukahvien jälkeen suuntasimme vielä ikäkausikisoihin, jossa oli sillä kertaa lajina pikajuoksu. Pojat ja pieni serkkutyttö (kuten kaikki muutkin osallistuneet) saivat mitalit muistoksi! Oli helteinen päivä ja haaveilin myöhäisestä iltauinnista kisojen jälkeen. Sinne suuntasimmekin ex tempore kisojen (ja miehen ylipuhumisen) jälkeen. Nopeasti pakkasimme kotona uimakamppeet ja iltapalavärkit laukkuun ja ei kun merta kohti! Synttärisankari otti menomatkalla iltakahdeksan maissa pienet tehotirsat ja niin jaksoimme polskia puoli kymmeneen asti! Ihan pienten lasten kanssa en tuollaista tekisi, mutta nyt, kun pojat ovat jo kolme ja seitsemän, voi välillä jo unohtaa rytmit ja rutiinit ja elää hetkessä – etenkin kesälomalla! ♥ Muutoin olen kyllä tosi tarkka rytmien suhteen, sillä ne helpottavat elämää ja kaikkien jaksamista suunnattomasti!
Kaiken kaikkiaan oli aivan ihana synttäripäivä!

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa.
Ihanaa sunnuntai-iltaa!

/

Hei vaan tänne bloginkin puolelle! 

Toukokuu tuli tänä vuonna huomattavasti sateisempana ja kylmempänä kuin ennen. Toukokuu kuitenkin päättyy täällä ihanan aurinkoiseen päivään ja näyttäisi, että huomenna alkavan kesäkuunkin saamme aloittaa auringolla ja lämmöllä!

Toukokuulta muistan sään lisäksi vapunvieton sekä esikoisen ensimmäiset kaverisynttärit. Voi kuinka niitä odotettiinkaan ja onneksi silloin vielä koronatilanne oli tällä alueella maan rauhallisin ja synttärit oli mahdollista pitää! Toukokuussa vietettiin esikoisen 7-vuotissynttäreitä myös isovanhempien ja kummien kera. Synttäreitä seuraavana päivänä olikin äitienpäivä.

Tänään on esikoisen viimeinen esikoulupäivä. Jotenkin tosi liikuttavaa ajatella, että ainutlaatuinen eskarivuosi on nyt takana ja syksyllä kutsuu koulutie ♥. Eskariopettajia tulee kyllä ikävä; ovat olleet niin ihanan iloisia, ystävällisiä, ammattitaitoisia ja lämminhenkisiä! Todella kiva, antoisa ja opettavainen eskarivuosi ollut. M oppi lukemaan ja kirjoittamaan sekä laskemaan plus- ja miinuslaskuja. Hän on täysin valmis koululainen eli siitä liikutus ei johdu, vaan siitä, miten äkkiä aika ylipäätään kuluu ja mun pieni poikani on kohta äitinsä pituinen!

Sissy viettää elämänsä ensimmäistä kesää ilman kissakaveriaan. Tigru on edelleen hyvin usein mielessäni ja kaikkien meidän puheissamme. En voi vieläkään puhua asiasta itkemättä, niinpä puhun hänestä lähinnä kotona, oman perheen kesken. Välillä puhelinta selatessa törmään kuviin ja videoihin Tigrusta ja suru valtaa taas mielen. M ymmärtää jo, että kissa on kuollut eikä palaa. N kyselee, ikävöinkö Tigrua ja samalla muistuttaa: ”Ei mitään hätää äiti. Tiklu on taivaalla. Se tulee äiti sieltä taivaalta ihan kohta takaisin.” Kaksivuotias ei voi tietenkään vielä ymmärtää eikä tarvitsekaan.

Isänsä haki M:n tänään, viimeisenä eskaripäivänä, prätkällä eskarista. Menin ulos odottamaan, kun lähtivät esikoulun pihalta (mies laittoi viestin). Oli niin huvittavaa kuunnella, milloin kurvaavat kotikadulle, sillä kuulin prätkän äänen koko heidän matkansa ajan :D. 7-vuotias muistaa varmasti aina, että silloin kun esikoulu loppui, iskä haki hänet kotiin harrikalla! Pieniä, mutta isoja asioita ♥.

Juuri söimme, M lähti ulos kavereita pyytämään, N-nuhanenä katselee Pikku Kakkosta, isänsä somettaa, minä kirjoitan tätä. Ruokapöydässä haaveilimme aurinkolomasta, joka toivottavasti koittaa jossain vaiheessa ensi vuotta! Viimeksi olemme olleet aurinkolomalla syyskuussa 2017 ja silloin päätimme, että tämä otetaan nyt jokavuotiseksi tavaksi (lentopelostani huolimatta). Loma oli niin mahtava ja tuntui niiiin lomalta kaukana arkikuvioista, että mietimme tekevämme jatkossa vuosittain kaksi lomamatkaa: talvella ja syksyllä. 2018 jäi välistä, koska kuopuksemme oli juuri syntynyt ja syksyllä 2019 oli niin haastava taaperovaihe, että päätimme siirtää lomaa vuodella. Sitten alkoikin korona-aika ja nyt ollaan tässä. Kotimaan kesälomasuunnitelmia tehdessä mietin, että nyt on matkarahat säästössä jo monen vuoden ajalta, joten lomabudjetti olkoon sen mukainen! :D Haaveiletteko te lomasta jossain kaukana?