Mukavaa laskiaistiistain iltaa! ♥

Täällä on ollut sen verran kiirettä, että en ole ehtinyt blogiin puoleentoista viikkoon! Arvatkaas mitä olen erinäisten kiireiden lisäksi tämän reilun viikon ajan tehnyt? Nukkunut! Nukkunut oikein makoisasti ja suht pitkiä yöunia! Viime viikolla nukahdin sohvalle iltayhdeksältä; tottakai juuri sinä iltana, kun olin toivonut, että viettäisimme miehen kanssa koti-illan (ilman autotallissa odottavia projekteja tai muita harrastuksia).

Mies ei kuitenkaan herättänyt, vaan tiesi, että uni on tarpeen. Loppuvuosi oli suht raskas (suru-uutisia toisensa perään, työstressiä Postin lakon vuoksi, huolta vuodenvaihteen jälkeisen arjen sujumisesta yms.), joten se on tuntunut vielä tässä alkuvuodessakin etenkin unen tarpeena!

Viime kuukausina olen ottanut muutenkin sellaisen kivan tavan, että saatan laittaa puhelimen illalla klo 21 lentotilaan ja avaan sen vasta aamulla. Näin ollen sitä ei tule vilkuiltua pitkin iltaa, kun tietää, että viestit eivät lentotilan vuoksi näy. Minua nimittäin ärsyttää kovasti se, jos katsomme miehen kanssa jotain elokuvaa ja välillä vilkuillaan puhelimia… Ei se ennen haitannut, mutta nykyään tuo tapa ärsyttää, sillä onhan se selvä häiriötekijä ja siitä aiheutuu turha elokuvakuplasta poistuminen!
Tämä nyt yhteisesti tiedoksi teillekin ystäväiseni, jotka joskus ihmettelette, miksi en iltaisin vastaa! Suosittelen kyllä tätä lentotila-tapaa kaikille! Jos tuntuu vaikealta, niin eihän sitä välttämättä joka ilta tarvitse toteuttaa! Siinä saattaa kuitenkin käydä niin, että kun testaa asiaa parina-kolmena iltana viikossa, siihen jää äkkiä koukkuun! :)

Palataanpas sitten otsikkoon ja siihen yhteen loppuvuoden stressinaiheeseen: huoleen vuodenvaihteen jälkeisen arjen sujumisesta. Nimittäin alkoi tuntumaan siltä, että arki kävi turhan raskaaksi kahden työtätekevän vanhemman perheessä, jossa kuopus on kotihoidossa ja esikoinenkin puolittain. Päiväkoti ei tuntunut vielä yksivuotiaan kohdalla oikealta vaihtoehdolta ja niinpä ihanat isovanhemmat saapuivat apuun!

Nyt meidän arki sujuu siten, että esikoinen on edelleen kolme päivää viikosta päiväkodissa ja kuopuksella on puolestaan kaksi hoitopäivää: yksi minun ja toinen miehen vanhempien luona. Hoitopäivien välissä minä vietän yhden arkivapaan kaksin pienemmän poikani kanssa ♥. Alkuviikko ja loppuviikko vapaillaan sitten kolmisin: minä ja pojat.

Tällä järjestelyllä on ollut aivan uskomaton vaikutus arkemme sujuvuuteen. En olisi sitä etukäteen uskonutkaan, miten suuri vaikutus on sillä, että saan arkeen kaksi kokonaista työpäivää, jolloin voin keskittyä pelkästään yritykseni asioihin. Olen niin kaivannut tätä tämän kotiäitiyden rinnalle! Olla jotain muutakin kuin äiti, vaikka se maailmassa parasta onkin! Tietäen, että lapset ovat hyvässä hoidossa ja nauttivat tahoillaan.

Hyvästi tunti töitä silloin, tunti töitä tällöin -elämä. Nyt arjessa on erilainen rytmi eikä läheskään joka viikko tarvitse iltaisin jatkaa enää töitä, vaan riittää, kun niitä tekee hetken viikonloppuna miehen ollessa vapaalla. Nyt osaan myöskin eri tavalla arvostaa ja nauttia niistä kotiäitipäivistäni, joita on viikossa kuitenkin vielä kolme.

Toivomme voivamme jatkaa tätä järjestelyä kesään saakka. Heinäkuussa lomailemme ja elokuussa alkaakin sitten esikoisen esikoulu ja kuopuksen päiväkotitaival. Hän on siihen mennessä täyttänyt kaksi ja omaa ihan erilaiset valmiudet päiväkotimaailmaan kuin nyt. Toki hänenkin päiväkotielämänsä tulee olemaan jotain muuta kuin viisi päivää viikossa; kolme hoitopäivää viikkoon riittää varmaankin hyvin.

Täällä lapset nukkuvat ja mies touhuaa autotallissa moottoripyöränsä parissa. Kuuntelen tässä samalla rentouttavaa musiikkia ja nautin takkatulen lämmöstä. Nyt ajattelin tehdä jotain pientä iltapalaa ja siirtyä jonkin ihanan aivot narikkaan -ohjelman pariin! Rentouttavaa iltaa teillekin!

Pidättekö sometaukopäiviä? Entä taukopäiviä valokuvauksesta tai videokuvauksesta?

Törmäsin näihin juttuihin jossain keskustelussa ja aloin pohtia asioita omalta kantiltani. Huomasin, että en ole kokenut tarpeelliseksi pitää varsinaisia taukopäiviä noista asioista, sillä taukoja (jos niitä nyt niiksi kutsuu) tulee muutenkin, kuin itsestään. Moni sanoo pitävänsä esim. joulunpyhät sometaukoa. Minä en ole hirmuisesti ajatellut asiaa, sillä pidän sitä niin itsestäänselvänä, että jouluna ei roikuta somessa. Siellä voi käydä, jos haluaa tai saa viestejä ystäviltä, mutta ei siellä vietetä minuutteja kuten arkisin.

Entä valokuvaus – kuvaatko joka päivä vai pidätkö kuvattomia päiviä? Minulle niitäkin on kertynyt ihan huomaamatta ja kuin itsestään viime vuosien mittaan. Tunnistan kuitenkin sen fiiliksen muutaman vuoden takaa, kun joka asiasta piti olla kuvaa ottamassa. Onko se ikään kuin riippuvuus? Pitäisikö asialle tehdä jotain? Sitä voi toki jokainen kuvia räpsivä itsekseen miettiä. Itse ajattelen sen niin, että jos kuvaaminen alkaa häiritä elämän pieniä, kivoja hetkiä ja jos se estää hetkestä nauttimisen, on se ehkä sitten liikaa ja olisi hyvä välillä jättää asia taka-alalle.

Olen huomannut Instagramissa, miten hurjan monet kotiäidit kuvaavat stooreja tämän tästä! En tiedä onko se sattumaa, hyvin mahdollista, mutta olen laittanut merkille, että noissa näkemissäni videopätkissä on ollut enimmäkseen hyvin nuoria äitejä (noin 20-vuotiaita). Videopätkiä siitä tavallisesta arkipäivästä lapsen/lasten kanssa. Kun lapset heräävät ja käydään aamupalalle. Kun leikitään sisällä ja lähdetään ulkoilemaan. Videota, kun ollaan ulkona. Kun käydään lounaalle. Kun lapset käyvät päiväunille ja alkaa se päivän oma hetki. Kun lapset heräävät päiväuniltaan, äidillä on se kännykkä edelleen/taas kädessään. Kuvataan taas lasten leikkejä. Käydään välipalalle. Avataan postipaketti ja kuvataan sisältö. Käydään ehkä ulkona ja aletaan valmistaa päivällistä. Ja tätä rataa aika lailla iltaan asti.

Nuo videot on alkaneet häiritsemään mua tässä syksyn aikana ja tekevät mielen hieman surulliseksi. Miltä ne vähän väliä eri asioita kuvaavat äidit näyttävät lastensa silmissä? Mua jotenkin harmistuttaa tuo tosi paljon! Noiden lasten arkipäivä on tuollaista, päivästä toiseen. Ymmärrän tottakai, että välillä kuvataan – teen sitä itsekin vaikkakaan en läheskään päivittäin – mutta rajansa kaikella. Ymmärrän senkin, että esikoisen kanssa äiti saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi, jos omilla ystävillä elämäntilanne on erilainen ja kokee sitten saavansa videoiden kautta seuraa. Mutta olisiko tähän yksinäisyyden tunteen välttämiseen mitään muuta keinoa? Perhekerhot, muskarit, vauva-/lapsitreffit? Ja puhun siis tapauksista, joissa (koti)äiti kuvaa arkipäiviään lastensa kanssa lähestulkoon joka päivä ja useita kertoja päivässä. Missä välissä hän ehtii olla lastensa kanssa ilman puhelinta?

En kuitenkaan allekirjoita omalla kohdallani sitä, että jos kuvaan jonkin kauniin hetken, en eläisi sitä hetkeä muuten kuin kuvan kautta. Ei lainkaan totta! Elän kyllä sen hetken, joka silloin on käsillä, mutta haluan siitä myös kuvan muistoksi, jotta muistaisin tuon hetken paremmin myös vuosikymmenen päästä. Se on se syy, miksi minä otan kuvia. Kuvaan myös videoita itselleni muistiin, useimmiten kännykällä, mutta joskus myös videokameralla. Nimittäin monet arjen hetket unohtuvat! Liikkuva kuva on myös sata kertaa parempi kuin valokuva! Tämän oivalsin taas tällä viikolla, kun selailin vanhoja videokamerapätkiämme esikoisen ensimmäisiltä vuosilta. Niin moni asia olisi todellakin ilman noita videoita unohtunut! Hänen äänensä, puhetyylinsä, miten hän liikkui, silitteli kissoja, sanoi minkäkin sanan jne.

Mikä avuksi, kun jatkuvien kuvien/videoiden ottaminen estää läsnäolon?
Ehkä siihen on vain yksi ratkaisu.

Näistä mietteistä viikonlopun viettoon!