On eräs laulu, josta on tullut mulle kovin tärkeä näiden odotuskuukausien aikana. Laulun sanat eivät liity odottamiseen, mutta osa niistä sopii tähänkin elämäntilanteeseen erittäin hyvin. Erityisesti siihen hetkeen, kun lapsi on syntynyt. Viime päivinä nuo sanat ovat olleet kovasti mielessäni ja olen kuunnellut laulua usein, se herkistää joka kerta. Paljastan vasta myöhemmin teille, mistä laulusta on kyse.

Osastolla luimme kirjaa, johon vanhemmat voivat kotiinlähtiessään jättää viestejä syntyneestä lapsestaan ja mahdollisesti lausua kiitoksensa ihanalle hoitohenkilökunnalle. Luin tuota kirjaa aina pari minuuttia silloin tällöin, kauempaa en voinut, sillä silmäni olivat niin pian täynnä kyyneleitä. Kysyin aina mieheltä, että eikö sua itketä lukea näitä. Ei kuulemma, heh :). Varmasti sinne tulee aikanaan jäämään jälki meidänkin pienestä päivänsäteestämme.

Vauvan kotiutumisvaatteet on pakattu omaan kassiinsa (ja kävipä tuo kassi jo sairaalassakin mutkan :)); tarpeeksi lämmintä, mutta ei nyt enää kuitenkaan mitään talvikamppeita. Hempeitä sävyjä vastasyntyneelle: valkoista, harmaata ja beigeä. Myssyjä, pipoja ja minisukkia useammat, sillä sain vinkin ystävältäni, että omia tarvitsemme mahdollisesti jo osastolla. Mukaan lähtee myös oma, kauniin beige Baby’s Only -torkkupeitto, jonka sain blogilahjaksi.

Uskon elämässä vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Niin on silläkin, mikä syntymäpäivä ja -ajankohta lapsellemme on valittu. Olen vain turhan malttamaton sen selviämisen suhteen… En ehkä muuten olisi, mutta luonnollisesti olin jo osastolla varautunut siihen, että täältä emme kotiin ilman vauvaa lähde ja sitten kävikin näin. Että kyllähän tuollainen kokemus selvästi kärsivällisyyttä koettelee. Lisäksi olo on osastopäivien jälkeen jotenkin tukaloitunut; liikkuminen on kivuliaampaa ja kankeampaa, joten ehkä ne lääkkeet jotain kuitenkin saivat aikaan.
Kävin osastopäivinä joka aamu eri lääkärillä, maanantaina oli virolaisen mieslääkärin vuoro. Todella mukava lääkäri, ihanan ihmisläheinen ja empaattinen, rauhallinen ja oli aikaa kysymyksilleni. Hän totesi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on aika toivoton. Änkytin siihen jotain että ai toivoton tilanne mulla… Hän totesi tyynesti nyökytellen kyllä. Ehkä suomea äidinkielenään puhuva olisi ilmaissut asian hieman hienovaraisemmin, mutta nyt jälkeenpäin mua niin naurattaa tuo suora sanavalinta :D. Ja naurattaa, kun muistan ällistyneen ilmeeni ja kimeähkön ääneni tuossa kohtaa, hahah!

Nooh, tämä toivoton tapaus on nyt kotona ja yrittää miehensä kera säännöllisesti huhuilla masulle, että huhuu, tule ulos… Hieman on haastetta aikomuksessani ajatella muita asioita ja niitä näitä, kun olo muistuttaa jatkuvasti, mitä on meneillään ja tuloillaan. Ja käyhän tämä jonkinmoisesta terapiastakin, kun käsittelen asiaa päivittäin eri tavoin ja puran ajatuksiani kirjoittamalla. En uskalla oikein lähteä autollakaan yksinäni mihinkään; pelkään, että saan kovan supistuksen tien päällä ja jotain ikävää tapahtuu. Joten aika käy kieltämättä pitkäksi, huomasin eilen viettäväni tähänastisen elämäni pisimpiä päiviä… Saimme eilen kutsun kihlajaisiin ensi kuun puoliväliin – sanoin äidilleni, että meidän vauva ei ole varmaan vielä silloin edes syntynyt :D.

Tiedän, että blogi on nyt täyttynyt näistä odotusaiheisista jutuista ja se varmasti ärsyttää joitain lukijoita. Ymmärrän tuon mahdollisen ärsyyntymisen, mutta toivoisin ymmärrystä myös tähän suuntaan. Olen avoimesti jakanut täällä mm. pelkoni synnytystä kohtaan ja muutenkin kertonut hieman henkilökohtaisempiakin asioita, se ei välttämättä ole niin helppoa miltä saattaa vaikuttaa.
Tilanne nyt kuitenkin on tämä ja nämä on ne asiat, jotka täällä mielessä pyörivät… En pakota ketään lukemaan blogiani, mutta en ihan oikeasti jaksaisi tässä elämäntilanteessani lukea marinoita siitä, miten tänne ei synny uusia kuvia tarpeeksi tiuhaan tahtiin. Blogin kirjoittaminen on minulle kuitenkin täysin vapaaehtoista. En tunne luontevaksi kirjoitella tänne väkisin jostain muusta, kuin mitä fiilis ja sydän sanovat. Varmasti tulee vielä aika muillekin jutuille, mutta vauva nyt toivon mukaan tulee elämäämme ja sitä myötä blogiinikin jäädäkseen. Toinen vaihtoehto olisi jättää nämä asiat blogin ulkopuolelle, mikä tarkoittaisi sitten sitä, että blogi olisi pysynyt hiljaa jo päiväkausia. Päätin kuitenkin jakaa tämän elämäämme mullistavan asian täällä kanssanne jo viime lauantaina (tai oikeastaan jo viime lokakuussa Kerron sulle salaisuuden… -postauksessani) osastolle siirtyessäni. Saamistani viesteistä päätellen on teitä asiasta kiinnostuneita kuitenkin suuri joukko ja olen saanut teiltä ihan valtavasti tsemppiä, ei edes sanat riitä kiittämään!

Voi kuinka malttamattomana odotan tuota pientä lasta saapuvaksi <3. Miltä tuntuukaan katsella niitä pieniä kasvoja ja mutruilmeitä, tarkkailla silmiä, nenää ja pientä suppusuuta. Onko hänellä paljon hiuksia ja minkäväriset ne vastasyntyneenä ovat… Miten pienet hänen varpaansa ovat ja miten pienet sormet puristuvat nyrkkiin tai äitin ja isin sormen ympärille. Miltä hänen itkunsa kuulostaa… Tunnistanko hänen itkunsa muiden vauvojen itkusta? Kun saan hänet syliini ensimmäisen kerran, tiedänkö ja tunnenko heti, että hän on minun? Tuoksutella sitä rakasta pientä, sen tuoksun jo tiedän; se on huumaava! Pitää vain sylissä ja kertoa, millainen aarre hän on ja miten häntä olemmekaan luoksemme odottaneet.

Kulta pieni, äiti ja isi (ja pari karvaisempaa isosiskoa) odottavat,
sitten kun olet valmis <3.  

Tosin härkä-horoskoopin itselleen valinnut vauvamme edelleen masun sisäpuolella… Tärkein uutinen on toki se, että hän voi siellä hyvin, mutta kyllä tällainen käynnistelyprosessi hieman omaa kärsivällisyyttä koetteli. Kolmen päivän kypsyttelypillerit eivät tehonneet, joten nyt ei auta kuin odotella, jos luonto alkaisi hoitaa omaa osuuttaan. Oikein muuta ei tässä tilanteessa ole tehtävissä.

Vietän nyt pari välipäivää kotona ja sen jälkeen käyn osastolla kontrollissa. Vasta sitten seuraavien osastotutkimusten jälkeen mietimme, miten etenemme, joten pieniä askelia kerrallaan…

Sydän oli pakahtua onnesta, kun pääsin kotiin kissoja halimaan! Huomasin heti, että jotain muutosta mahan kanssa on tapahtunut, sillä oli huomattavasti vaikeampi kumartua nostamaan kissoja lattialta syliin kuin vielä lauantaina. Nuorempi kisuneiti, söpö pulloposkeni, otti paluuni ihan lunkisti eikä juurikaan tunteitaan näyttänyt. Näytti lähinnä siltä, että henki salpautuu, kun rutistin niin kovasti :D. Vanhempi kisu antoi kunnolla halia, voi pientä <3. Turkkinsa näytti hieman paremmalta: ei uusia kaljuja kohtia ja karva näyttäisi alkaneen kasvaa hyvin takaisin! Täytyykin tästä seuraavaksi soittaa eläinlääkärillemme Ouluun ja kysyä jatkosta: tarvitseeko kisu vielä lääkekuuriaan vai miten etenemme.

Heti kun olin kisut halinut, kaaduin omaan sänkyyn makoisille päikkäreille. Voi elämä miten maailman paras sänky se tyynyineen ja peittoineen onkaan; niin muhkea ja miten helppo sieltä onkaan nousta ylös! Kolme huonohkoa yötä takana, joten ensi yönä varmasti uni maistuu. Otan nämä kotipäivät nyt ihan rentoilun kannalta ja lakkaan yrittämästä mitään kikkoja synnytyksen käynnistämiseksi. Ehkä jos nyt ahkerasti saunoisi ja jatkaisi akupisteiden painelua (uskon siihen, sellaisia tuntemuksia se kohdussa aiheuttaa!), mutta antaisi luonnon hoitaa loput. Olen nimittäin sitä mieltä, että jos koko ajan yrittää vauhdittaa asiaa, on jatkuvassa jännitystilassa eikä kroppa taatusti tee yhteistyötä. Tehokas keino voi siis olla se, että lakkaa yrittämästä liikoja, ajattelee mahdollisuuksien mukaan muita asioita ja pysyy aivan rentona.

Nämä kuvat eivät liity asiaan millään tavalla, mutta kuvastavat ehkä sitä, että yritän kääntää ajatukseni johonkin toisaalle ;).

Vaikka osastolla mukavat oltavat olikin ja hoitajat aivan ihania, niin kyllä näitä aurinkoisia kevätpäiviä vain mielellään kotona viettää! Ennen saunaa jokin kiva kävelylenkki ilta-auringossa ja sitten ajoissa nukkumaan. Kyllä koti on koti eikä tämänveroista paikkaa maailmassa ole toista! <3

(Kuvat lainattu Alvhem/Fredrik Karlsson.)

Kolmas kypsyttely-/käynnistyspäivä osastolla meneillään eikä edistystä. Neljättä päivää en voi noita lääkkeitä syödä, sillä kropan ja vauvan täytyy antaa levätä. Huomisen yhteydessä onkin sitten jo vilauteltu kotiinlähdön mahdollisuutta eli välipäivää (tai kahta) pukkaa. Jäänkö viettämään niitä osastolle vai pääsenkö kotiin, riippuu omasta voinnistani ja sen päättää huomenna viime kädessä lääkäri. Tähän väliin voisin tokaista että HUOH. Kroppa ei vain vastaa lääkkeisiin eikä luonto tule yhtään avuksi, joten ei se auta kuin vetää johtopäätös, että kumpikaan; kroppa tai vauva ei ole vielä valmis. Samalla kuitenkin tiedostan, että tilanteet voivat muuttua piankin.

Useampina hetkinä menee onneksi vielä täysin huumorin puolelle. Naisia lähtee täältä kotiin äiteinä ihan liukuhihnalta ja minä se vain kökötän täällä vauva tiukasti masussa. Ulkona on kierretty sairaalarakennuksia ja aamulla tokaisin miehelle, että muistan kohta ulkoa, montako lattialaattaa Keskussairaalan piiitkällä pääkäytävällä on… Hoitaja lohdutti eilen, että kyllä se sieltä ennen pitkää ulos tulee, sillä tuskin näillä nivelillä jaksan häntä kouluikäiseksi asti sisälläni kantaa. Vauva kyllä sitä varmaan toivoisi :).

Pääsiäiskoristelut jäivät nyt kyllä erittäin minimiin, mutta pääsiäiskarkkeja tuli hieman maisteltua. Mm. ensimmäistä kertaa tuota Mignon-suklaamunaa! Ei nyt Fazerin Siniselle vertoja vedä, mutta aika herkullinen. Mies toi yhden sellaisen aamulla tuliaisena, lupaili illalla kotiin lähtiessään aamuksi jotain ylläriä. Illalla se oli kyllä vielä meidän (repussa mukana matkustava) vanhempi kisunen, mutta muuttuikin yön aikana suklaamunaksi :D.

Kissoja onkin järjetön ikävä, illat on pahimpia. Mietinkin eilen, että ei se ole niinkään koti-ikävää, vaan ikävää kissojen luo. Kotihan on siellä missä kissat ovat. Nuorempi kisu ei varmaan ole poissaolostani moksiskaan, mutta tuo mun vanhempi sydänkäpynen <3. Hän on kuin takiainen miehessä kiinni aina hänen kotona ollessaan, heh. Mutta kissoille tämä järjestely on paras vaihtoehto; voivat olla kotona normaaleissa olosuhteissa (ainakin vielä toistaiseksi), jolloin stressikin on ihan minimaalinen. Sitten kun alkaa tapahtua, lähtevät minilomalle vanhempieni luo :).
Voi tuota rakasta kissan naamaa tuossa kylkeni päällä… Tuo onnellinen yhteishetki on pitkäperjantailta.

On tämä jännittävää aikaa, vaikkakin välillä erittäin puuduttavaa ja turhauttavaa. Miehelläkin välillä hieman hajamielinen olo, hauskoja muistoja kertyy! Ensimmäisenä iltana kotiinlähtiessään unohti puhelimensa tänne meitsin yöpöydälle… Siinä olisikin voinut olla tehokas startti synnytykselle, jos olisin huomannut asian ennen hänen paluutaan :D.

Kuusi kertaa päivän aikana vauvasta otetaan sydänkäyrää ja tarkkaillaan, miten hän reagoi kypsyttelypillereihin. Käyrällä ollaan tälläkin hetkellä, priimaa on piirtynyt ja kuulunut joka kerta tähän asti. Vauvan liikkeet kuulostavat monitorin kautta hassuilta kohinoilta: välillä siellä tuntuu olevan lauma ravihevosia ja välillä nauramme, että aivan kuin puhaltelisi siellä ihan lunkisti. Puhaltelee vappupalloja..? Menkää kotiin sieltä, nyt on pääsiäinen, mä tuun vasta vappuna… 

Isot kiitokset teille viime päivien myötäelämisestä! Olette olleet suuri piristys! <3