/

 

Olen pohtinut tuota otsikon asiaa tässä nyt jonkin aikaa – minustako verkkokauppias? Ajatus oli mielessäni jo viime vuoden puolella MioSa. designin parissa häärätessäni, mutta koska poika oli tuolloin kotihoidossa, ei siihen olisi ollut mahdollisuutta, sillä silloiset tilaukset työllistivät minua jo riittävästi. Nyt kun tätä yritystoimintaa on takana reilu vuosi ja poika on nyt ollut päiväkodissa kaksi kuukautta (20 tuntia viikossa), olen huomannut, että ehkä tälle voisi olla mahdollisuus nyt. Oikeastaan nyt tai ei koskaan! Jonkinmoiset pyörät ovatkin jo asian suhteen pyörimässä, mutta välillä tulee sellaisia apuaapua-hetkiä. Olen nimittäin aina ajatellut ja joskus ääneenkin sanonut, että verkkokaupan pyörittäminen on asia, jota en haluaisi itse ikinä tehdä ja ta-daa!, tässä sitä ollaan :D. Never say never, niinhän se sanonta kuuluu.

Huomaan, että välillä arkailen tämän suhteen liikaa. Kustannuksia tulee toki eri tavalla mitä tähän mennessä, mutta toisaalta ei tässä varmaan hirveästi riskejäkään ole. Enkä voi tietää, millaista työ on, ennen kuin testaan. Ainahan kaupan voi sulkea, jos tuntuu, että tämä ei sovikaan minulle tai siitä saatu hyöty ei kata siitä aiheutuvaa vaivaa. Ei siihen tarvitse vuosikausiksi sitoutua, voihan alkuun testata vaikka vain puolen vuoden pätkällä – miksei lyhyemmälläkin, ei kai siihen mitään sääntöä ole.

Mietin sellaistakin, että jos en käyttäisi tätä korttia, asia harmittaisi minua varmasti jälkeenpäin. Mies on ehdottomasti sitä mieltä, että verkkokauppa on nyt tähän saumaan oikea veto ja kannustaa asian suhteen. Myös tekninen puoli jännittää hieman, sillä tältä suunnalta/lähipiiristä ei mitään verkkokauppaosaamista löydy, mutta nykyään apua saa eri tahoilta vaikka ja mihin, joten tuokaan ei ole mikään este. Ja olen tässä viime päivinä huomannut, että ei verkkokaupan hallinnointi mitään rakettitiedettä ole; vuosien bloggaamisesta ja sen myötä kehittyneistä taidoista on hyötyä tässäkin.

Tällaista täällä mietiskellään ja puuhastellaan, joten siinä yksi iso lisäsyy siihen, miksi päiväni ovat niin täynnä. Paljon on tekemistä, putiikkia ei tuosta noin pystyyn laitetakaan!

Ennen kaikkea verkkokaupan myötä minusta olisi enemmän kuin mukavaa tarjota teille helpompi tilausväylä: Facebookin ja sähköpostin kautta tilaaminen kun on jonkin verran työläämpää (vaikka mahtavasti se on toiminut niinkin!) kuin tuotteen ostoskoriin klikkaaminen vai mitä mieltä te olette? Teistä blogini lukijoista löytyy kuitenkin aika paljon MioSa. designin asiakkaita, joten olisi äärimmäisen tärkeää kuulla teidänkin mielipiteenne tähän asiaan! Kertokaa ihmeessä ja jos tulee mieleen jotain muutakin verkkokauppaan liittyen, kirjoittakaa siitäkin. Onko siellä taustalla ehkä joku kokenut verkkokauppias? Joku, joka haluaisi hieman raottaa verkkokauppiaan arkea? Kaikki mielipiteet ovat minulle nyt hyvin arvokkaita! :)

/

 

Huomaan lähes joka viikko ajattelevani, että no seuraava viikko ei ole näin kiireinen; sitten on aikaa sille ja tälle ja tuolle. Kunnes se seuraava viikko saapuu ja taas on tekemistä kertynyt tai uutta sellaista ilmaantunut. Sitten ollaan taas sen viikon sunnuntaissa ja huokaisen, että huh huh, tässä sitä taas ollaan. Tiedän, että monissa lapsiperheissä eletään samanmoisen elämänvaiheen äärellä. Eikä siihen välttämättä tarvita kuin yksi lapsi ja ne työ-/harrastuskuviot, niin päivät on jo ylitäynnä! Joskus mietin, että jos meillä olisi kolme lasta niin hmm…

Luin jokin aika sitten Kertun Älä unohda itseäsi -postauksen tästä aiheesta ja se liikutti minua syvästi. Luin sen automatkalla mökille. Päädyin lopulta lukemaan siitä pätkiä miehellekin, itkien. Erityisesti seuraavat lainatut kohdat tallentuivat mieleeni ja sydämeeni:

Mun elämä – koska siitä tuli näin aikataulutettua?
Joskus kaipaan spontaania arkea. Sitä kun tuli töistä kotiin ja sai katsoa leffan tai lähteä vaikka extremporena keilaamaan. Tekemään asioita, jotka sillä hetkellä huvittavat.
Niinä hetkinä palaan ajatukseen, mitkä asiat kiireeni aiheuttaa. Lapseni, joita olen sydän syrjällään toivonut ja odottanut. Kotityöt talossa, joka on unelmamme pohjalta rakennettu. Koulutustani vastaavat, ammatillisesti haastavat, mielenkiintoiset päivätyöt sekä harrastukseni pohjalta syntynyt työ yrittäjänä.
Niin, asiat jotka stressaavat ovat niitä, joita olen tavoitellut. Kaikki onnellisen elämäni peruspilareita. Valittaminen taitaa olla aika turhaa, mutta silti niin inhimillistä ja joskus sallittuakin.

”Olisi mahtava, mutta nyt ei pysty”. Huomaan löytäväni sanat yhtä useammin huuliltani. Pienten lasten kanssa tärkeysjärjestys löytyy onneksi aika helposti. Takaraivossa on tieto siitä, että kun lapset kasvavat, myös ajankäyttö muuttuu. Yhtäkkiä huomaakin, että aikaa on enemmän, kun ei tarvitse pukea, riisua, siivota, kokata, helliä ja huolehtia. Kun se päivä koittaa, ei halua huomata, että olin muualla silloin kun minua olisi tarvittu.

Etenkin tuo viimeinen lause osui ja upposi. Totta puhuen joskus pelkään, että parinkymmenen vuoden päästä havahdun tuohon ja kadun, etten suonut tarpeeksi aikaa lapselleni. Sitten taas mietin, mikä on tarpeeksi? Tätä arkea kun ei voi elää siten, että jättää kaikki ikävät velvollisuudet/kotityöt hoitamatta. Eikä itseäänkään saisi unohtaa, mutta oma aikani ei vain riitä mihinkään ylimääräiseen. Paitsi jos nipistän yöunistani ja sitä en kyllä aio tehdä. Ehkä tämä on sitten hyvä näin.

Suurin osa tuosta Kertun tekstistä voisi olla minun kirjoittamaani. Kyyneleet tulivat silmiini nytkin, kun luin tuon uudestaan. Kiitos Kertulle tästä postauksesta, minua se ainakin hetkautti! Harkitsin jopa oman tällaisen version kirjoittamista ja lapun kiinnittämistä pakastimen oveen… Siinä se olisi aina esillä, keskellä tätä kiireisen elämänvaiheen härdelliä. Aloin miettimään sitäkin, että oliko ennen (esim. omassa lapsuudessani) ihmiset yhtä kiireisiä? Kokivatko vanhemmat silloinkin arjen tällaisena? Ehkä, mutta aika vain on kullannut muistot eivätkä he enää muista sitä niin tarkasti? Itse en muista omaa lapsuuttani mitenkään kiireisenä; sellaisena, että vanhempani olisivat menneet paikasta A paikkaan B tukka putkella. Ehkä sellainen ei vaan jää lapsen mieleen? Vai onko eläminen muuttunut kaikin puolin kiireisemmäksi?

Tällä viikolla päivät ovat kiitäneet ohi ja pienesti järkytyin, kun huomasin, että blogiinkin on mahtunut jopa yksi kokonainen postaus! :D Maanantaina olin pojan kanssa mummuni ja muiden sukulaisten luona aikaa viettämässä. Tiistaina oli työ- ja päiväkotipäivä. Keskiviikoksi olin päättänyt, että pidämme vapaapäivän ja käymme pitkästä aikaa seurakunnan kerhossa. Torstai ja perjantai olivat sitten taas työ- ja päiväkotipäiviä. Paitsi että perjantaina en voinut tehdä mitään hyödyllistä työrintamalla, sillä sairastelin ja nukuin jopa kahdet päiväunet! Siitä oli perjantai-iltana jonkinmoinen morkkis päällä, sillä työt jäivät tekemättä ja kukas ne puolestani tekisi… Työnsin kuitenkin tuollaiset ajatukset syrjään ja nautin perjantai-illasta perheeni kesken. Teimme kasvistikkuja ja niitä (sekä Raffel-sipsejä) dippaillen katselimme Hauskoja kotivideoita.

Eilen aamulla tokaisin kurjan ilman nähtyäni, että lähdetäänkö päivämatkalle Tuuriin ja siitä reilun tunnin päästä istuimme autossa take away -cappuccinot käsissämme. Poika torkkui pätkän mennessä ja tullessa, joten reilun parin tunnin automatkat sujuivat paremmin kuin hyvin! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle Suomen suurimmalle kyläkaupalle, kun on järjestänyt kyläkaupan yhteyteen kaksi tosi kivaa leikkipaikkaa lapsille! Toinen hieman pienempi ja toinen isompi: kuin Touhutalo minikoossa. Poika oli pää hiestä märkänä, kun juoksi siellä yli kaksi tuntia. Aika tehokkaasti sai energiat purettua ja niin hän oli taas enemmän kuin valmis kotimatkalle! Meillä oli ulkoiluvaatteet mukana, sillä ajattelimme, että energiat voisi purkaa Muumipuistossa, mutta koska taivaalta satoi räntää ja kaikkea mahdollista, ei puistoilu oikein innostanut… Niinpä tämä sisäleikkipaikka oli oikein paikallaan!

Yksi ongelma näissä härdelliviikoissa on se, että en ehdi juurikaan kotona valokuvaamaan. Näin ollen tässäkin postauksessa kuvituksena kännykkäkuvia viime ajoilta. Ehkä tähän ruuhkaiseen elämänvaiheeseen täytyy vain osata asennoitua niin, että tämä on nyt tätä muutaman vuoden ajan. Kyllähän tästäkin täytyy osata nauttia, vaikka viikot vain kiitävätkin ohitse! Olisi tosi mielenkiintoista kuulla, miten te tämän elämänvaiheen koette? Millaisia ajatuksia mielessänne pyörii? Koetteko huonoa omatuntoa, jos lapsille ei ole aina riittävästi aikaa?

Koska viikko on ollut niin kiireinen, olen lykännyt sunnuntai-iltaan vaikka ja mitä: pyykkivuoren selättämistä, petivaatteiden tuuletusta, pikaimurointia… Niinpä lähetän sekä isomman että pienemmän miehen kauppaan ja alan itse puuhastelemaan pyykkien ja petivaatteiden parissa. Se illan tunne, kun sujahtaa puhtaisiin ja raikkaisiin petivaatteisiin ♥.

Kivaa sunnuntaita!

/

 

Ihanan aurinkoinen päivä tänään! Sitä on jotenkin heti herättyään astetta iloisemmalla tuulella, kun näkee auringon paistavan. On se niin tervetullut piriste pitkän talvikauden jälkeen. Kiva myös ajatella, että se valoisa kausi on vasta edessäpäin!

Vein pojan aamulla päiväkotiin ja sen jälkeen hurautin kotiin työhuoneelleni. Yleensä jo hieman edellisenä päivänä mietiskelen seuraavan päivän työjärjestystä, jotta saan työpäivistäni eniten irti ja päivän tehtävälistaa lyhyemmäksi. Klo 12 on täällä yleensä sellainen rajapyykki, jolloin tarkistelen, missä mennään: ollaanko aikataulussa vai jäljessä! Tosin hyvä asiahan yrittäjälle on aina se, ettei tehtävälista koskaan lopu, vaan aina on puuhasteltavaa tiedossa. Tämän ensimmäisen vuoden aikana ei ole vielä koskaan ollut sellaista tilannetta, että ”tänään tuli kaikki valmiiksi”, vaan aina on heti tiennyt, mistä seuraavana päivänä jatkaa! (Paitsi viime heinäkuussa, jolloin lomailin…)

Tänään olen tehnyt muutaman tilauksen valmiiksi ja alkanut ahertamaan kahdelle jälleenmyyjälle lähtevien tuotteiden parissa. Jazzia samalla kuunnellen ja välillä vettä ja cappuccinoa hörppien – ei niin mitään valittamista! Tätä työtä tehdessäni olen aina välillä mietiskellyt, että nyt taidan tietää, miltä tuntuu, kun rakastaa työtään. Toki on huonojakin puolia, kuten jokaisessa työssä, mutta se kuuluu asiaan. Tämä vain tuntuu just nyt niin mun jutulta ja mikä parasta; kaikkea mahtavaa on vielä edessäpäin! ♥

Tältä täällä työhuoneellani tällä hetkellä näyttää! Napsaisin hetki sitten parit kuvat tästä työympäristöstäni: tuo kohta työhuoneestani vaikutti olevan siisteimmässä kunnossa… Olisi mukavaa saada kaikki aina kaappeihin, mutta se ei ole näissä puuhissa kovinkaan käytännöllistä, joten vanhalla sohvapöydällämme (:D) majailee sitä sun tätä laatikkoa, pussia ja purnukkaa, jotka eivät työhuoneeni kaappeihin mahdu. Äitini loppuvuodesta tekemät valkoiset korit ovat osoittautuneet hyvin käteviksi ja saan niissä säilöttyä vaikka ja mitä! Siististi, mutta kuitenkin käytännöllisesti ja aivan käden ulottuvilla.

Viime viikonloppuna saimme miehen kanssa vihdoin aikaiseksi leikata autotallissa majailleet ylijäämälevyt työhuoneeni ison kaapin lisähyllyiksi. Olipa mukavaa aloittaa tämä työviikko, kun oli kaksi hyllyä lisää säilytystilaa! Rakastan kaikkea järjestämistä ja haluan kaiken olevan kaappien sisälläkin tip top suorassa, mutta inhoan tehdä sitä silloin, jos säilytystilaa on selvästi liian vähän.

Loppuun vielä päättyneestä arvonnasta: MioSa. designin lahjakorttiarvonta päättyi eilen illalla ja arvoin voittajan hetki sitten! Jokusen kommentin poistin lopusta, sillä ne olivat saapuneet osallistumisajan umpeutumisen jälkeen. Random.org arpoi tällä kertaa voittajaksi seuraavan, Hannan jättämän kommentin:

Avaimenperät ja äitiyskorut ovat lemppareitani :) Avaimenperiä meni viime jouluna lahjaksi ja niistä tykättiin kovasti. :)

Onnea Hanna! Laitan sinulle sähköpostia ihan tuota pikaa. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Ihan mahtavia kommentteja ja palautteita sain, sananne toivat valtavasti iloa! ♥ Tekemistäni äitiyskoruista haluan mainita vielä sen verran, että niitä voi ilman muuta käyttää muulloinkin kuin äitinä/lapsen kanssa! Ylimääräisenä ominaisuutena niissä vain on se, että niitä voivat lapsetkin turvallisesti maistella – tietyssä iässähän kaikki päätyy suuhun! :)

Aurinkoista torstaita!