Huomasin eilen telkkarissa raskaana olevan naisen ja katsoin hänen mahaansa jotenkin haikeana. Samassa muistin, että onhan mullakin vielä vauvamaha! Mutta ei enää kauan, se on jo tullut selväksi itsellenikin. Vauvan saapuminen tuntuu kaukaiselta, mutta vauvamahan katoaminen tuntuu jotenkin todella ajankohtaiselta. Taidan tavallaan nyt jo surra sitä, että aivan pian mahaa ei enää ole (tai toki se vielä on, mutta eihän se ole sama asia ilman vauvaa) enkä enää tunne vauvan potkuja ja liikkeitä masussani. Hassua, nytkin aivan itkettää tuo ajatus. En olisi ikinä uskonut, että koen tämän asian tällä tavalla! Mietin jo sitäkin, että vaikka vauvan saa tähän viereen ja syliin, häntä on varmasti kova ikävä, sillä hän ei ole kuitenkaan tarpeeksi lähellä. Voiko käydä noin?

092-crop

Mies kysyi tänään, onko raskausaika ja elämä vauvamahan kanssa ollut sellaista kuin ennen raskautta olin sen kuvitellut. Jäin miettimään tuota pitkäksi aikaa. En taida edes muistaa, millaiselta kuvittelin raskauden tuntuvan. En osannut kuvitella, miltä vauvan potkut mahassa tuntuisivat, mutta nyt en taas osaa kuvitella sitä tietämättömyyttä – potkut on niin tuttuja, aivan kuin niitä olisi ollut aina. Kuinkahan pian potkuttomuuteen tottuukaan…

Ehkä nämä monenlaiset kivut tässä raskausaikana ovat tulleet yllätyksenä. Silti tunnen olevani melkoisen hyvävointinen enkä fyysisesti kovinkaan ns. kypsä tähän olotilaan. Vaikka toki on välillä niitäkin hetkiä… Ehkä tuo osaltaan vaikuttaa siihen, että tuntuu kuin ei haluaisi vauvamahasta vielä luopuakaan. Ilman muuta vauvan tapaamista odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta samalla eräs vaihe elämässä tulee tiensä päähän. Siitä tietysti alkaa uusi, vielä ihmeellisempi vaihe, mutta onhan se kuitenkin ihan luvallista tuntea haikeutta tässä kohtaa. Tunnistatteko te näitä tuntemuksia?

096

Tokaisin tässä yhtenä päivänä kaupassa miehelle, että nyt vihdoin mä osaan kulkea tämän mahan kanssa ja näytin, miten sivuttain yläjätskihyllyille kurkottaminen onnistuu :D. Turhan usein on nimittäin masu ottanut osumaa milloin mihinkin… Olen myöskin tässä ihan viime hetkillä oppinut, miten ruokapöytään istuudutaan ja asettaudutaan siten, ettei maha osu pöytään. Se on taitolaji!

Viime päivinä on kyllä tullut huomattua, kuinka hyvää tekee, kun saa oikein kunnolla nauraa jollekin asialle! Voi että mikä vaikutus ja onkohan edes mitään rentouttavampaa… Siitä tulee niin kevyt, virkeä ja sellainen helpottunut olo, kun oikein nauraa sekä mahan että posket kipeiksi! Siinä poistuu samalla kaikenmoinen stressi ja jännitys. Tuollainen totaalirentoutuminen tekee näinä päivinä erityisen hyvää. Sanoin kyllä jo miehelle, että sektion jälkeen ei saa naurattaa, sillä voisin kuvitella naurun sattuvan aika lailla..?

Mutta nyt sukellan saunan rentouttavaan lämpöön ja nollaan mielen kaikista jännittävistä ajatuksista! Jos se onnistuisi edes hetkeksi :).

 

 

Sellaista on vietetty täällä tänään: minä ja kissat. Aamulla makoiltiin nuoremman kisun kanssa pitkään sängyssä, hänelle ne aamuhetket on tärkeitä. Silloin on niiiiin kova halipula ettei meinaa haalareissa pysyä! Viime yön unen laatu oli vähän niin ja näin… Heräilin jatkuvasti ja olin aina herätessäni leikkaussalissa – olin siis koko yön kestävässä sektiossa. Että pitkä se voi olla sekin synnytys kuulkaas! :D Yöunia kurottiin umpeen sitten vanhemman kisun kanssa yhteispäikkäreiden voimalla, hän niin viihtyy kainalossa <3.

Vanhemman kisun turkki on edelleen tosi ohut, niin hirmuisesti on karvaa lähtenyt. Sitä kyllä näyttää kasvavan takaisin kaljuihin kohtiin, mutta viehän se aikaa. Kutinaa tuntuu olevan edelleen, vaikka sekä lohiöljy- että kortisonikuuri ovat päällä. Huomenna Oulun eläinlääkäri taas soittaa ja mietimme jatkoa. Toivottavasti kisu tulisi pian kuntoon! Onneksi on kuitenkin edelleen tosi pirteä ja oma itsensä eli mahdollinen stressi ei ole sillä tavalla ainakaan häneen vaikuttanut. Ns. stressihaihdutinkin on kotona valmiina, odottaa sitä oikeaa hetkeä ja pistorasiaan asennusta.

003

Onkohan kaikki kissat jogurttihirmuja? (Tämä hirmu ei malttanut pysyä edes paikoillaan kuvattavana, siitä tuollainen harmillinen epätarkkuus, höh.) Täällä ei voi kantta avata, kun jo juostaan luo… Yritän aina yskäistä siinä vaiheessa (heh), jotta voisin syödä jogurtin suht rauhassa ja antaa sitten vasta lopuksi kannen ja purkin kissojen nuoltaviksi… Näistä kun on tullut vuosien mittaan sen verran ahneita, että purkkiinhan se oma naama työnnetään, keinolla millä hyvänsä! Niin perinteinen muuten tuo jogurttia nenässä -tilanne tämän nuoremman kattimatin kohdalla – hän ei välitä ja aika kauan sai nenu näyttää tuolta :D.

Tänään käytiin hankkimassa vielä viimeisiä vauvatarvikkeita apteekista ja nyt ollaan vierailtu myöskin tulevilla isovanhemmilla viimeisen kerran vauvamasun kanssa. Kyllä kaikki ovat niin kuumeisesti vauvaa odottaneet! Pitkältä on tuntunut tämä viimeinen kuukausi, todella pitkältä.

004

Taidanpas nyt kaivaa tuolta kaapista hieman herkkuja esiin (lähti kaupassa hieman mopo käsistä…) ja alkaa nautiskelemaan tiistai-illasta! Mukavaa sellaista teillekin!

 

 

Muistatteko viime maanantaisen Kohti kuunvaihdetta -postaukseni? Mietiskelin siinä mm. sitä, tulisiko tuo kyseinen viikko olemaan se maailmamme mullistava viikko… No, se ei ollut, mutta tämä viikko on. Nyt se on vihdoin varmaa, sillä tänään lyötiin lääkäreiden kanssa lukkoon sektiopäivä.

Näin tämä nyt näyttää sitten kohdallani menevän, uskomatonta mutta totta. Pitkä käynnistelyprosessi ei tuottanut tulosta eikä luontokaan ole hommaan mukaan lähtenyt, joten vaihtoehtoja ei jää muita. Vauva on saatava ulos ilmeisen mieluisasta yksiöstään. Vielä hänellä on jonkin aikaa mahdollisuuksia syntyä itsestään, mutta maaliviiva on jo näkyvissä. Saimme kaksi peräkkäistä päivää, joista valita. Valintaamme vaikutti leikkaavan lääkärin lisäksi se, että tuo kyseinen päivämäärä on paitsi toisen kissamme (:D), myös edesmenneen ilopilleri-pappani syntymäpäivä. Poikamme tulee syntymään päivänä, jolloin hänen isopappansa täyttäisi tasan 100 vuotta <3. Noiden yksityiskohtien vuoksi tuntuu siltä, kuin tämä olisi tarkoitettukin näin.

Yllättävä itkukohtaus tuli tästä sektiopäätöksestäkin, ilman muuta tämäkin jännittää ja jopa pelottaa. Synnytyspelostani huolimatta olin valmis alatiesynnytykseen, mutta jos luonto ei edistä asiaa millään tavalla eikä kroppa näytä mitään lähestyvän synnytyksen merkkejä, ei jää muita vaihtoehtoja. Mitään käynnistystoimenpiteitäkään ei voida enää tehdä, joten kohti sektiota menemme. Nyt kuitenkin koen, että olemme antaneet vauvalle riittävästi mahdollisuuksia syntyä omia aikojaan ja se riittää. Myös vauvaa tutkittiin tänään huolella ja lääkäri sanoi, ettei ole lainkaan huolissaan hänen voinnistaan. Niin virkeä tapaus kuulemma, polski menemään runsaassa lapsivedessä hengitysharjoituksia tehden.

Sairaalakassissa jo pääsiäisestä asti asustaneen pupun asentokin on nyt vaihtunut rennosta…

036

… suhteellisen jännittyneeseen – nyt vihdoin alkaa tapahtua!

038

Sektiossa on toki omat riskinsä, mutta suunnitellussa sektiossa niitä on kuitenkin aina vähemmän. Lääkärit saivat ainakin oman mieleni suhteellisen rauhalliseksi asiasta heidän kanssaan juteltuani ja olo on nyt helpottunut. Nyt jotain tapahtuu varmuudella ja tämä pitkä käynnistelyprosessi tulee vihdoin tiensä päähän. Odotukselle on nyt jokin päätepiste.

Välillä on tuntunut harmilliselta huomata, miten useilla naisilla on hieman negatiivissävytteinen asenne sektiota kohtaan. Kaikki eivät jostain syystä pidä sitä synnytystapana. Itse olen vahvasti samaa mieltä kuin ihana ystäväni, joka kirjoitti minulle mm. näin:

On kaks tapaa synnyttää ja jokaisen meidän kroppa erilainen, niistä tavoista valikoituu se, kumpi on itselle ja vauvalle parempi. 

Siinä se tärkein! Eikä se tapa, vaan se palkinto <3.