Uuden viikon äärellä ollaan – juhlat juhlittu! Viikonloppu oli niin täynnä kaikkea puuhaa ja tohinaa, osittain suunnittelematontakin, että en ehtinyt blogin pariin ollenkaan. Jossain vaiheessa huvitti tulla postailemaan, mutta koska tekemistä oli yllin kyllin muutenkin, en lopulta enää yrittänytkään mahduttaa sitä viikonlopun ohjelmistoon. Päätinkin sitten pitää ihan kokonaan tietokonevapaan viikonlopun!

Perjantaina teimme pieniä synttärijärjestelyjä ja ostimme kaupasta herkkuja kahvipöytään. Ei huvittanut leipoa, joten ei leivottu suklaapiirakkaa lukuunottamatta mitään. Mentiin sieltä, mistä aita oli matalin, sillä joskus sekin on täysin sallittua! Olimme koko perhe flunssassa ja mehut oli senkin vuoksi normaalia vähemmässä. Torstain ja perjantain vaihteessa aikani meni myöskin kylpyhuonetta jynssäten, sillä nuorempi kissamme oli päästänyt sinne hajun perusteella parit(kymmenet) pisut, mutta jälkeäkään ei näkynyt. Hinkkasin ja kuurasin, pesin ja huuhtelin, mutta haju vain oli ja pysyi! Jopa poreammeen roudasimme pois paikoiltaan ja pesin lattian senkin alta. Kun kylpyhuoneesta oli pesemättä enää katto, alkoi ikävä haju hävitä eikä sitä lauantaiaamuun mennessä onneksi enää ollut. Aikamoinen mysteeri ja kissalle epätyypillinen tempaus! Jännitänkin nyt, että paljastuukohan tämän syyksi joku sairaus…

Perjantaina oli toisenlaistakin pesemistä… Poika villiintyi isänsä kanssa leikkiessään hieman liikaa; hihkui ja juoksi, jonka seurauksena sai valtavan yskänpuuskan, joka taas johti kaaressa lentävään oksennukseen. Osumaa ottivat sekä minä että sohva. Ei muuta kuin koko poika suihkun alle ja itse perässä! Tuo olikin helpoin osuus, samoin vaatteet, mutta sohvaapas ei niin vain pesukoneeseen nakatakaan! Eikä sohvamme istuintyynystä saa päällisiä pois vetoketjua rikkomatta (liian kireä päällinen), joten siinäpäs olikin urakka. Ja koska en omannut mitään aiempaa oksennuspesukokemusta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, kuinka vaikeaa sitä oksennuksen hajua on saada tekstiilistä pois! Sehän puski läpi vaikka ja mistä! Pesimme sohvan kaksi kertaa tekstiilipesurilla ja jopa toisen pesun jälkeen lauantai-iltana sohvalla istuessani oksennuksen lemu leijui nenääni. Hyvä ystävä Google tiesi kertoa toimivan konstin (laittakaahan ylös mahdollista myöhempää tarvetta varten!): sumuttelin sohvan jonkin verran kosteaksi sumutinpullolla ja sen jälkeen kaadoin siihen reilusti ruokasoodaa. Niin reilusti, että sohvatyyny oli ihan valkoinen. Annoin ruokasoodan olla siinä yön yli, kunnes se oli täysin kuivunut ja aamulla imuroin soodan pois. Miehen mielestä nenäni on epänormaalin tarkka ja se haistoi oksennusta edelleen jonkin verran, joten päätin toistaa käsittelyn. Toisen käsittelyn jälkeen en enää oksennusta haistanut, wo-hoo! Ruokasooda on kyllä niin huippu aine, sitä löytyy kaapistamme aina. Ostankin sitä yleensä sellaisen suhteellisen kookkaan purkin kerrallaan ja käytän sitä usein myös valkopyykin pesemisessä.

Että tällainen pala arkea tähän viikon alkajaisiksi! Nyt on juhlat juhlittu ja koska noista lemuista on onneksi päästy eroon, niin taidankin tänään poltella hieman pidempään kaikkia ihania tuoksukynttilöitäni – kyllä, ehkä jopa kaikkia kerralla :D.
Synttäreideni kahvikattauksessa näkyi jo keväisiä sävyjä kuten keltaista, vaaleanvihreää ja vaaleanpunaista. Syntymäpäiväni on itselleni usein sellainen merkkipaalu, josta pikkuhiljaa aloitan kevätkauden.

Loppuun vielä kiitos kaikille teille, jotka jaksatte ja viitsitte raapustella blogikommentin aina silloin tällöin! Sillä on minulle tämän blogin kirjoittajana hirmuisen iso merkitys ja jokainen kommentti piristää arkeani isosti! Tämän viikon aikana saatattekin törmätä erilaisiin ”kommentti ilahduttaa”-kuviin blogeissa, sillä päätimme erään bloggaajaporukkamme kesken viestiä tällä tavoin pienimuotoisen kiitoksen blogeissa käytävästä vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Tästä söpöstä kuvasta kiitos Pilkkeitä-blogin Piialle!

Ihanaa alkanutta viikkoa!

 

Myllerrystä, oli ensimmäinen sana, joka tuli otsikkoa miettiessäni mieleeni. Tuo kuvaa tällä hetkellä hyvin elämääni ja arkeani. Nämä asiat ovat pitkälti sellaisia, jotka pidän blogini ulkopuolella, mutta niillä on väkisinkin vaikutuksia blogiinkin. Nämä asiat ovat nimittäin vaikuttaneet elämään niin suuresti viimeisten viikkojen (ehkä jopa kuukausien) aikana, että blogi on jäänyt jalkoihin. Tuo on sitten saanut aikaan sen, että blogikin on joutunut tähän myllerrykseen mukaan enkä tiedä mitä sen kanssa tekisin.

Aiemmin tätä aihetta jonkin verran jo sivusinkin (postaus Välipäivien haahuilua), mutta vain pintapuolisesti. Olen niin vahvasti tunneihminen, että en voi kirjoittaa tänne, jos fiilis puuttuu. Ihan siitä syystä, että en osaa. Nytkin nämä viimeiset viikot olen voinut täällä blogissani huonosti, koska en ole puhunut näistä asioista täällä. Niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin! Tuntuu, että en ole ollut rehellinen ja se ahdistaa. Blogini on minulle hyvin tärkeä ja jos koen, että en voi olla täällä oma itseni, en voi olla täällä lainkaan. Mietin hyvin pitkään, kirjoitanko tätä postausta. Mutta olen tottunut alusta asti tietynlaiseen avoimuuteen, joten en oikein muutakaan osaa. Vaikka bloggasin portaaleissa lähes viisi vuotta, en koe blogini olevan niin ammattimainen, etteikö tällainen pohdinta ja avoimuus sopisi tänne.

Sanoin aiemmin, että postaus/päivä -tahti ei enää sovi minulle. Aika ei riitä. Joku ehkä saattaa miettiä, että miten ei muka ehdi, jos on kotiäiti, mutta sen enempiä selittelemättä sanon vain, että aika ei riitä. Ei aina edes siihen, että postailisin joka toinen päivä. Portaalissa totuin tiheämpään postaustahtiin ja silloin se sopi minulle. Kukaan ei sanonut, montako postausta/kk täytyy tehdä, mutta sopimuksessa oli kuitenkin minimipostausmäärä mustaa valkoisella. Kun tuohon rytmiin lähes viiden vuoden aikana tottui, oli marraskuun alussa oman domainin alle siirryttyäni hyvin omituista, että sellaista velvoitetta ei enää ollut. Sain itse päättää postausmääräni. Koska MioSa. designin joulusesonki oli tuolloin kuumimmillaan ja minä edelleen se kotiäiti, oli blogi ensimmäinen, josta täytyi tinkiä. Ylimääräisiä vuorokausitunteja kun ei mistään ollut ilmaantunut. Ajattelin, että no sitten joululomalla on aikaa blogillekin ja oikein odotin sitä! Päätin laittaa MioSan jutut lomalle hyvissä ajoin joulukuun alkupuolella, jotta voisin keskittyä joulufiilistelemään teidän kanssanne. Vaan kuinkas sitten kävikään… Joululoman pääsin aloittamaan suunnitelmieni mukaan, mutta viimeiset seitsemän tilausta tein Buranan voimin, sillä kuumemittari huiteli 39 asteessa. Rajusta influenssasta toipuminen vei lähes viikon, voimien palautuminen vielä pidempään. Pieni poika ansaitsi joulun kotiinsa ja siihen voimat just ja just riittivät. Blogi sai taas kerran jäädä – fiilis oli tosi ikävä. Tuntui, että löin laimin jotain minulle hyvin tärkeää ja läheistä.

011

Joulupäivänä minuun iski aivan valtava väsymys. Tapaninpäivänä olimme miehen vanhemmilla päivällisellä, kun syötyämme tunsin, että nukahdan. Just tähän ja just nyt. En tiennyt mikä minua vaivasi, väsymys kasvoi kasvamistaan ja minua suorastaan pelotti. Pelotti seuraava päivä, jonka olisin pojan kanssa kaksin (jo aamiaisen tekeminen tuntui ylivoimaiselta) ja pelotti, mikä minua vaivasi. En ollut koskaan tuntenut oloani sellaiseksi; tiesin siis, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Joillekin ystävilleni asiasta puhuin ja he olivat sitä mieltä, että uupumusta ilmassa. Liikaa töitä, liikaa kaikkea. Niinpä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää lomaa kaikista töistäni ja levätä koko vuoden edestä. Pikkuhiljaa vuoden vaihduttua huomasin, että oloni ei enää vaatinut 12 tuntia unta yössä – vähempikin riitti…

Samalla oli aikaa miettiä asioita. Sitä, etten halua menettää hetkiä pienen poikani elämästä tekemällä liikaa töitä. Huomasin, etten enää erottanut toisistaan työ- ja vapaa-aikaa. Koska työpaikka sijaitsee kotona, olin ollut ikään kuin koko ajan jollain tavalla töissä. Aina kun oli pieni rakonen, tein ainakin paperihommia. Vastailin sähköposteihin ja viesteihin. Koko ajan kymmeniä lankoja käsissä. Tuona lomailuaikana huomasin, että minäkin tykkäisin iltaisin rentoutua olohuoneessa vaikka jotain hyvää sarjaa katselemalla. Ei siten, että lopetan työt kymmenen jälkeen ja nukahdan puolen tunnin kuluttua sohvalle, tabletti naamallani. Se ei vastaa käsitystäni rentoutumisesta. Koska yöunet eivät voineet enää lyhentyä, mieluiten päinvastoin, täytyi iltaisin käydä aikaisemmin nukkumaan. Koska sitä illan omaa aikaa kuitenkin tarvitsee niin kipeästi, täytyy se vastaavasti aloittaa aikaisemmin ja jättää illan työt ohjelmistosta pois. Tämä koski kohdallani blogia.

Huomasin pikkuhiljaa, että niinä hetkinä, kun aiemmin olisin tehnyt blogia, nautiskelinkin kaikessa rauhassa oman perheeni seurasta. En tehnyt mitään. Aluksi se aiheutti levotonta oloa, mutta pikkuhiljaa opin vain olemaan. Tosin vieläkin mieli on usein aika täynnä myllerrystä: mitä kaikkea ehtisinkään tällä välin tehdä; sellaista, joka olisi pois seuraavalta työpäivältä! Kun aluksi sairastellessani pidin blogitaukoa pakosta ja sen jälkeen muuten vain levätäkseni, huomasin, että kynnys palata blogiin kasvoi kasvamistaan. Aloin kuin huomaamattani makustella elämää ilman blogia. Ensimmäistä kertaa ikinä. Mitä kauemmin olin blogista pois, sitä vaikeampaa oli palata. Oli vaikeaa miettiä, mistä kirjoittaa… Tätäkin postausta olen pyöritellyt jo pitkään, kunnes nyt vihdoin tartuin härkää sarvista ja päätin, että minähän se päätän, mitä omaan blogiini kirjoitan ja nyt on tullut aika kirjoittaa tästä.

016

Rehellisesti sanottuna tuntuu, että moni aihe on jo niin nähty. Muiden blogejakaan en ole seurannut viime kuukausina juuri lainkaan. Ei innosta sisustusaiheet eivätkä monet muutkaan aiheet :D. Sellainen päiväkirjamainen kirjoittelu enemmänkin, sillä siitä jää mukava muisto. Blogia ei voi kirjoittaa lukijoita kalastellakseen. Blogista joko pitää tai ei. Valinta on lukijan ja lukijan on helpompi vaihtaa osoitetta kuin bloggaajan tyyliään.

Mikä tämän postauksen pointti on? En oikeastaan tiedä itsekään :D. Ehkä tällä tajunnanvirralla halusin vain kirjoittaa rehellisiä tämän hetken fiiliksiäni. Blogistani en ole vielä valmis luopumaan ja puhuessani tästä asiasta hetki sitten miehelleni, tulin kuin huomaamatta maininneeksi kaksi isoa seikkaa, miksi tämä on minulle niin tärkeää. Kerroin hänelle, että sekä raskaus- että vauva-aikana blogini oli minulle valtavan tärkeä ja iso henkireikä. Se, että sain purkaa tänne ajatuksiani, nollata päätäni ja aina sain teiltä vertaistukea. Tuo on niin arvokas asia, että sitä ei voi rahassakaan mitata. Toinen asia, josta itkien kerroin miehelleni on se, että minulla tulisi teitä ihan valtava ikävä! Ihan sydäntä puristaa, kun tuon kirjoitin. Moni teistä on seurannut blogiani sieltä kesästä 2010 saakka; kulkeneet matkassani jo vuosia. Tunnen teidän nimimerkkinne, tapanne kirjoittaa kommenttinne, tiedän työpaikkanne, lastenne iät, lemmikkienne nimet… Listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka. Itkettää, kun ajattelen, että tämä osa elämääni olisi lopullisesti ohi. Kommentointi blogeissa on vähentynyt huomattavasti viimeisen vuoden-parin aikana ja se on blogin kirjoittajalle harmillista. Vaikkakin samalla täysin ymmärrettävää; some-kanavien lisääntymisen myötä käytettävissä oleva aika jakaantuu eri tavoin.

Tulevaa on tässä elämässä mahdotonta ennustaa. Perheemme tulee seuraavan kuukauden sisällä kokemaan aika ison elämänmuutoksen ja sekin tulee viemään oman osansa kaikesta. Ennen maaliskuuta minun ei siis kannata päättää mitään, vaan ottaa ihan rennosti päivä kerrallaan. Mieheni mietti pari vuotta sitten työpaikan vaihtoa ja hän kysyi minulta silloin, kannattaisiko hänen ottaa uusi työpaikka vastaan vai pysyä vanhassa. Sanoin, että en voi päättää hänen puolestaan, mutta käskin hänen kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan. Usein ne päätökset, joissa sydän on mukana, ovat niitä parhaimpia päätöksiä ♥. Nyt on siis minun aikani toimia tuon oman neuvoni mukaan, mutta halusin kertoa tästä myös teille, jotta tiedätte, missä seuraavat viikot mennään. Aina kun blogissa on hiljaisempaa, muussa elämässä tapahtuu.

Tällaista myllerrystä siis täällä! Nyt taidan ottaa kupposen kuumaa ja istahtaa sohvannurkaan tuon kuvissa näkyvän pehmoistakin pehmoisemman ystäväni kanssa. Se kissan rentouttava ja rakastettava kehräys kainalossa, ilman sitä ihminen ei ehkä selviäisi!

 

”Kastellaan vielä vähän täältäkin hiuksia. Ja täältä ja …
– Ei ei, älä! Älä!
Kyllähän kylvyssä hiukset pitää pestä! Jos hiuksia ei pestä, niin päässä alkaa pian kasvaa sieni. Mitä me sitte tehdään, jos sun päähän kasvaa sieni?
– Itketään.
Tuumasi nokkela kaksivuotiaani eilen illalla, antoi lopulta pestä hiuksensa ja minä purskahdin nauramaan.

On aivan liikaa ihmisiä, äitejä ja isiä, jotka eivät voi tänäänkään viettää huolettomia arkihetkiä lastensa seurassa. Heidän lapsensa ovat sairaita, syöpäsairaita. Nämä lapset joutuvat kokemaan aivan liian raskaita asioita. Ja nuo vanhemmat, nuo äidit ja isät, ovat mielestäni lastensa tavoin täydellisiä sankareita! Mistä he saavat sen voimansa siihen kaikkeen, jotta jaksavat hoitaa lastaan elämänsä raskaimpina aikoina, vaikka omaa sydäntä revitään samalla rinnasta ulos? Mistä he saavat sen voimansa ja urheutensa ja miten he onnistuvat peittämään huolensa lapsiltaan? Kysymyksiä, joihin tietää vastaukset vasta itse ne koettuaan. Mutta näitä kokemuksia ei kukaan toivo.

018

Varmasti jokaisen vanhemman yksi suurimmista, jollei jopa se suurin pelko koko maailmassa on se, että oma lapsi sairastuu. Sillä se oma lapsi on koko maailma. Jotain niin rakasta, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Jotain sellaista, jonka laittaa aina etusijalle ja jonka haluaa säästää kaikelta pahalta. Jotain sellaista, jota haluaa suojella elämänsä loppuun asti.

Syöpään sairastunut lapsi voi olla sinun oma. Tai minun oma. Mutta aina se on jonkun oma, rakas oma lapsi.

Törmäsin syksyllä ensimmäistä kertaa termiin Kultanauha ja samalla lähes mykistyin, miten en ollut ollut tietoinen asiasta! Roosa nauhasta puhutaan paljon ja hyvä niin! Mitään syöpiä ei voi laittaa tärkeysjärjestykseen eikä mikään syöpä ole vähäpätöisempi toista, kun se omalle kohdalle osuu. Silti tunnen sydämeni muljahtavan pari ylimääräistä kertaa, kun kuulen puhuttavan syöpään sairastuneesta lapsesta. Syksyllä sain tietää Sylva Ry:n Kultanauhasta lukiessani erään minulle tuntemattoman syöpäsairaan lapsen äidin kertomusta. Luin ja itkin, itkin ja luin. Samalta istumalta tein järjestölle oman pienen lahjoitukseni. Nyt sain kuitenkin tilaisuuden kerätä järjestölle tosi ison hyväntekeväisyyspotin ja tämän kasvattamisessa te voitte minua auttaa!

Kerronpas hieman taustaa tälle: sain marraskuussa puhelun Original Sokos Hotel Kaarlesta ja he pyysivät minua sekä kahta muuta kokkolalaista mukaan hyväntekeväisyyskampanjaansa. Heidän Facebook-sivuillaan lukee näin:

Tee kanssamme hyvää!
Haastoimme kolme tunnettua henkilöä Kokkolasta koristelemaan joulukuuset. Jokainen heistä nimesi oman hyväntekeväisyyskohteensa, jolle varat suunnataan. Me lahjoitamme joulutervehdyksiin varatun summan (800 €) ja korotamme sitä 10 sentillä jokaisesta tykkäyksestä aina yhteensä 2800 € saakka.

027

Tarkoituksena oli siis koristella oma joulukuusi ja niistä otetuista kuvista ihmiset äänestävät voittajan joko itse kuusen tai kuusenkoristelijan valitseman hyväntekeväisyyskohteen perusteella. Eilen saimme nämä joulukuuset koristeltaviksemme ja saimme kertoa omat hyväntekeväisyyskohteemme, johon hyväntekeväisyyspotin kohdistaisimme. Kaarle siis lahjoittaa tähän pottiin joulutervehdyksiinsä varatun summan 800 € ja HUOM! tätä pottia voi kasvattaa vielä huomattavasti aina 2800 euroon asti! Minä luonnollisesti haluan tuon summan täyteen ja haluan kohdistaa sen omalle hyväntekeväisyyskohteelleni, joka on Sylva Ry:n Kultanauha. Sylva Ry on siis Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallinen yhdistys ja lisätietoa sen toiminnasta löydätte heidän omilta sivuiltaan täältä. Jotenkin sivuutin itse kuusen koristeineen tässä hommassa ja ajattelen, että hyväntekeväisyyskohde on tärkein ♥.

Tämän kuvan nappasin eilen pikaisesti, kun olin saanut kuusen valmiiksi. Pieni poikani oli mukanani pienenä apulaisena.

001

Tämä kampanja käydään Original Sokos Hotel Kaarlen Facebook-sivuilla ja tykkäämällä kuvastani (suora linkki tässä) kasvatat pottia 0,10 €. Se, jonka kuusikuva voittaa/saa eniten tykkäyksiä, saa koko potin hyväntekeväisyyskohteelleen. Kuvan lopullinen tykkäysmäärä määrittää siis lahjoitettavan potin suuruuden, joten ei muuta kuin peukut käyttöön! Kuvaa saa myös jakaa, jotta saadaan potista niin suuri kuin mahdollista, sillä Sylva Ry ei ole mikään paikallinen järjestö, vaan se on valtakunnallinen ja koskettaa näin ihan koko Suomea. Äänestysaikaa on 21.12.2016 saakka. (Koska äänestys tapahtuu Facebookissa, vain Facebook-käyttäjät voivat osallistua, mutta jokainen voi levittää tietoutta Kultanauhasta!)

En voi poistaa syöpää, vaikka kuinka haluaisin, mutta voin tehdä ainakin tämän. Ajattelen asiaa myös niin, että vaikka en voittaisikaan pottia kohteelleni, niin ainakin olen saanut jaettua infoa Kultanauhasta ja nyt ihmiset ovat enemmän tietoisia tästä, että lapsilla ja nuorillakin on oma, heidän etuaan ajava syöpäjärjestö. Näemme tässä myös sen, miten moneen asiaan blogilla voi vaikuttaa. Tämä tekstini tulee tavoittamaan tuhansia ihmisiä, joka osaltaan auttaa sanomaa leviämään. Mutta se ei yksistään riitä; nyt meillä on mahdollisuus kerätä iso lahjoituspotti kasaan ja tehdä yhdessä Kultanauhasta yhtä tunnettu kuin Roosa nauha on! Kohteeni on tähän mennessä kerännyt kolmesataa ääntä, mutta lisää tarvitaan ja paljon!

Toivottavasti lähdette mukaan tekemään hyvää! ♥