Ajattelin kirjoitella pojan suusta tänä keskiviikkoaamuna kuultua. Usein hänen kanssaan käydyt keskustelut ovat niin niin ihania. Tekisi mieli kirjoittaa kaikki samantien muistiin, mutta useimmiten se ei ole mahdollista. Sitten jutut unohtuvat ja joka päivä tulee uusia… On hämmästyttävää huomata, kuinka paljon tuollainen alle kolmevuotias jo asioista tietää. Hänen äitinään mietin, että joskus vähän liikaakin. Lapset ovat niin valtavan tarkkaavaisia, vaikka eivät aina siltä näytä. Näyttävät puuhastelevan omiaan, omissa maailmoissaan, mutta se korvapari; se rekisteröi aivan kaiken!

Kun kirjoitin sen päiväkotikuulumisiin liittyvän postauksen, unohdin siitä erään asian. Nimittäin kun pojalla oli kaksi päiväkotipäivää takanaan ja olin saanut hänet yöunille, hän yhtäkkiä alkoi unissaan hieman itkemään ja huudahti Ei päiväkodissa ole äitejä! Tuon kuuleminen sattui niin syvälle sydämeen, että jäin vain istumaan sängylleni ja itkemään. Nytkin itkettää, kun tätä kirjoitan. Se oli sellainen havahtuminen: kuinka pieni lapsi on joutunut miettimään näitä asioita tämän uuden, ison asian ympärillä ja tullut tällaiseen johtopäätökseen. Että päiväkodissa ei ole äitejä, siellä on vain lapsia ja hoitotätejä. Vaikka hän nyt toista viikkoa lähtee päiväkotiin ilman itkuja ja hyvillä mielin, hän ikävöi siellä päivän mittaan kyllä kovasti. Huomaan sen siitä, miten riemuisasti hän juoksee syliini, kun haen hänet kotiin. Juoksee ja rutistaa niin kovasti pienillä käsillään. Ja sitten on kiire kotiin. Joten ei ihme, jos ne pienet joskus päiväkoti-iltoina äidille ja isille kiukuttelevat. He ovat päiväkodissa ikävissään koko päivän, joten ne kiukkuhetket heille suotakoon. Tiedän, että meillä vanhemmillakin on joskus pitkä ja ehkä joiltain osin huonokin päivä takana ja silloin lapsen kiukuttelut pahentavat oloa entisestään. Silloin on hyvä muistutella mieleen se, miksi lapsi kiukuttelee. Hän on ehkä ollut päiväkodissa koko päivän ikävissään ja väsähtäneenä, joten kehenpä muuhun hän sitä pahaa oloaan purkaisi kuin omiin vanhempiinsa.

Mutta tässäpäs tätä tänä aamuna kuultua; pätkiä keskusteluistamme:

Huomenta kulta, kohta pitäis herätä… Mää paapin nyt.
*laskee päänsä takaisin tyynyyn*

Tuuppa tänne ni äiti vaihtaa sun vaatteet. Sitte minä vaihan äitin vaatteet!

Onko tämä rieska rapea? On se vähä, se oli paahtimessa, eksää tykkää rapeasta?
*hymyilyttää, poika on lähiviikkoina oppinut sanomaan ärrän*

En mää itke siellä päiväkotissa äiti. No hyvä. Mutta ei se haittaa vaikka itkettääkin. Saa itkeä jos itkettää. Mee sitte tätin syliin heti jos on paha mieli jooko.

Missä meesu on?
– Isi on menny sillä töihin.
Onko isi aina töissä?
– Ei oo, viikonloppuisin isi ei oo töissä. Mutta muina päivinä isi on töissä, niin ku pappa ja Joni ja Vanessakin. Ja äiti, äiti vaan tekee kotona niitä töitä.
Joo, ja minä olen päiväkotissa. 

Näistä ajatuksista keskiviikkoiltapäivän viettoon! ♥

On se jännä, kun itse odotin näitä maisemia tuossa loka-marraskuussa ja aina sai pettyä. Nyt sitä sitten olisi tarjolla, mutta ei näistä kyllä enää tässä huhtikuun puolivälin paikkeilla osaa nauttia… Vai mites teillä, hiveleekö silmiä nämä kauniin valkoiset ja lumiset metsämaisemat?

Suorastaan järkytyin, kun sipsuttelin aamulla pojan kanssa olohuoneeseen ja näin sellaisia täydellisen isoja lumihiutaleita putoilevan hiljalleen maahan! Oi ei, ei enää lisää lunta, kiitos. Vietimme tänä viikonloppuna minilomaa Oulussa ja pääsin jo niin vahvaan kevätfiilikseen lämpimien auringonsäteiden myötä, että tämä tuntuu melkoiselta takapakilta. Kurkkasin seuraavan viikon sääennustetta eikä se lupaillut tänne auringon pilkahdustakaan. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä – alkaa odottamaan joulua? :D

Ennen kuin mies lähtee harrastuksiinsa, taidan uppoutua hetkiseksi Emmerdalen maailmaan ja katsella sen tarjoamia ihanan vehreitä maisemia kesästä haaveillen. Mieltä piristää kuitenkin näkymättömän auringon tavoin tälle päivälle sovitut leikkitreffit! Niin ja pajunkissat, jotka jo maljakossa odottavat ja jotka ajattelimme koristella viikolla, jos emme enää tänään illemmalla ehdi. Omiin oksiini, jotka jäävät kotiamme koristamaan, keksin erään uuden koristeluidean, jota olisi aikomus testata.

Täällähän pääsiäistrullit kiertävät vasta ensi lauantaina. Poika oli vuosi sitten ensimmäistä kertaa trullina ja kivaa oli – myös meillä vanhemmilla. Ihanaa, että pääsiäinen pyhineen ja kivoine perinteineen on jo nurkan takana! Meille on viime aikoina päätynytkin maailman suloisimpia pääsiäiskoristeita, jotka ovat paraatipaikalla kodissamme. Meinaa itku päästä, kun katse osuu niihin; niin suloisia ja hellyyttäviä ovat. Kuvia niistä ja juttua poikamme päiväkotiarjesta tulossa ensi viikon aikana!

Mukavaa sunnuntaita!

 

Sain tässä yhtenä päivänä blogihaasteen ja vieläpä hieman erilaisen sellaisen! Viime vuosina olen ollut turhan laiska tarttumaan näihin, mutta nyt mielenkiintoni heräsi. Suvi Valkoinen Harmaja -blogista (kiitos!) heitti ilmoille tosi hauskan haasteen, jonka toteutusta aloin oitis miettimään! Tarkoituksena oli siis listata satunnaisia faktoja kodistamme ja tässä näitä nyt tulee:

Ostimme muutettuamme langattoman ovikellon Clas Ohlsonilta. Mikä patterisyöppö!!! Kun ovikello on soinut viitisen kertaa, on patterit loppu. Niinpä se on ollut vain paikoillaan patterit lopussa jo vuosia eli meillä ei ole toimivaa ovikelloa. Pojan vauva-aikana huomasin asiasta vain positiivisia puolia, sillä aina päikkäriaikana joku oli oven takana kaupustelemassa milloin mitäkin. Niinpä päätimme, että emme tarvitse ovikelloa! Joka kerta, jos minulle tuodaan vaikka pakettia tai joku kaupustelija on oven takana, huvitun, kun hän vain seisoo siellä ja miettii, soiko se ovikello ollenkaan :D. Kun avaan oven, hän usein miettii tuota ääneen ja vastaan aina muka yllättyneenä Jaa siitä on patterit loppu :D.

Laatoittajamme minulle raksa-aikana leikillään ja huolettomasti tokaisema lause on kummitellut mielessäni kaikki nämä seitsemän vuotta… Hän laittoi kätensä olalleni ja nauraen tokaisi että Kuule, sinusta tulee tämän talon orja! En edes muista, mitä itse sitä ennen sanoin, mutta tuo jäi mieleeni, sillä niin todeksi se on osoittautunut! :D Isossa omakotitalossa riittää työtä melkein vuoden jokaiselle päivälle. On sisällä tehtäviä töitä, niitä normikotitöitä ja ulkotöitä, sama mikä vuodenaika on kyseessä…

Olemme usein harmitelleet yhden palovaroittimemme sijaintia. En tiedä mitä rakennusaikana ajattelimme ja mitä tarkalleen ottaen oikein tapahtui, sillä se sijoitettiin keittiöön! Tarkoitus oli sijoittaa se enemmän aulan puolelle, mutta se tulikin keittiön kattoon eikä kukaan tajunnut ajoissa sanoa, että palovaroitinta ei kannata sijoittaa keittiöön… Siellä se nyt nököttää ja voitte kuvitella, että on aika herkkä hälyttämään! Esim. jos leivänreuna aavistuksen leivänpaahtimessa kärähtää, palovaroitin kyllä kertoo sen… Samoin jos uuninluukku on hieman liian pitkään auki, siitäkin se infoaa. Ei tämä nyt mikään joka kuukausi todettava ongelma ole (ja hyvähän se on testata toimivuutta ;)), mutta silti itselleni muistiin: seuraavaan taloon ei palovaroitinta keittiöön!

Meillä on aina pieni härdelli käynnissä, kun palovaroitin huutaa… Kissat suuntaavat ensimmäisinä sängyn alle ja poika säikähtää yleensä niin, että purskahtaa itkuun. Meistä vanhemmista toinen heiluttelee keittiöpyyhettä piippaajan alla ja toinen lohduttaa lasta :D. Edellisestä kerrasta onkin jo tovi vierähtänyt…

Talomme vieressä sijaitsee autotallimme, jossa on myös autokatos. Autotallin lisäksi rakennuksesta löytyy tekninen tila sekä varasto, kaikki lämmintä tilaa. Pohjapiirrosten mukaan varasto oli tarkoitettu ihan omaksi tilakseen ja sillä onkin oma ulko-ovensa. Väliseinän pätkät autotallin ja varaston välille jäivät kuitenkin tekemättä ja myöhemmin totesimme, että ei niitä varmaan edes tarvita… Kuljemme nimittäin varastoon aina autotallin kautta. Huonona puolena olen kuitenkin huomannut sen, että mies on alkanut vaivihkaa ujuttaa omia autotallin aarteitaan myös varaston puolelle – me no like.

Viimeiseksi satunnaiseksi faktaksi oli keksittävä jotain kesäistä, sillä halusin tähän yhden kesäkuvankin kodistamme. Minulla on nimittäin valtava aurinkolomakuume päällä… (Näiden saunaterassikuviemme selaileminen kieltämättä auttoi aavistuksen asiaa!) Nämä kuvat otin viime kesäkuun alussa eli enää alle kaksi kuukautta ja on jo näin kesäistä – ajatella!

Mies teki muutama vuosi takaperin meille kylpytynnyrin eli paljun ja vuorasi sen samalla puukomposiitillä, mistä molemmat terassimmekin on tehty. Ulkopuolisella hän teetti ainoastaan paljun sisäosan maalauksen ja maalin piti pysyä hyvänä, vaan kuinkas sitten ensimmäisten käyttökertojen jälkeen kävikään! Palju on hassun laikukas… Miestä tämä asia vielä jonkin verran harmittaa, mutta pääasia että on tuollainen kiva paikka viettää kesäiltoja! Talvisin emme ole paljua käyttäneet, sillä pesu ym. tuntuvat turhan työläiltä tuolla umpihangessa. En malta odottaa kesää ja sitä, että pääsemme taas lämpimään veteen koko perheen voimin. Saunaterassille paistaa ilta-aurinko, joten kyllä siellä aika helposti aina tunti jos toinenkin vierähtää! Talven jälkeen etenkin se ensimmäinen paljuilta on aina niiiiin täydellinen ♥.

Tällaisia faktoja meidän kodistamme tähän torstaipäivään! Tämän haasteen saa napata mukaansa kuka vain. Jättäkää viestiä, jos nappaatte haasteen – olisi mukava käydä lukemassa teidänkin tarinoitanne! :)