Todella upea ja aurinkoinen lauantai täällä tänään, toivottavasti sielläkin! Näitä ihanan aurinkoisia päiviä on viime aikoina ollut useampiakin. Alkuviikostakin, jolloin kävimme Pietarsaaressa ja pysähdyimme matkan varrella tähän kivaan pieneen taukopaikkaan (aivan kuin matka olisi niin pitkä, että taukoja tarvitsisi pitää, mutta kuitenkin :)):

Jos ei kiinnitä huomiota lehdettömiin puihin, näyttää jo aika kesäiseltä vai mitä! Aurinkoinen ja melkoisen lämmin sää houkuttelivat prätkän ulos autotallista ja olihan se munkin ängettävä kyytiin tämän mahani kanssa… Uskomatonta mutta totta: talvitakki, jonka ajattelin menevän kiinni maksimissaan jouluun saakka, meni vielä kiinni! Tosin nipin napin ja olinhan mä näky sen kanssa, niin makkarankuori että! :D (Enkä uskaltanut kumartua…) Niin ja se meidän prätkäajelu, se kesti kokonaiset kymmenen minuuttia. Ehdimme ajaa kilometrin, kun huikkasin miehelle, että kohta kotiin… Siinä asennossa liitoskivut alkoivat turhan voimakkaasti muistuttaa olemassaolostaan, joten hyppäsin pois prätkän selästä ja mies lähti ajelulle yksin – varmasti turvallisempi ratkaisu. Ajattelin, että kaikkia pikkupoikia (ja vähän isompiakin epäilemättä) kiinnostaa tuollaiset broom-broom -jutut, että ehkä tätä meidänkin…

Nyt istun sohvalla tätä kirjoittaen, vanhemman kisun kuorsausta kuunnellen. Ihanaa tuhinaa nojatuolista! Tänään olemme ehtineet vierailemaan sekä minun että miehen vanhempien luona, jälkimmäisiä kävimme moikkaamassa mökillä upeissa merimaisemissa. Vanhemmiltani saimme mukaan simaa, sitä maailman parasta; äitin tekemää. Kohta rusinat nousevat pintaan ja se on vappu! Kävimme myös yhdessä lempiravintolassamme, Pedrinaksessa, syömässä, viimeistä kertaa ennen vauvan syntymää…

Vauvasta puheenollen… Turvakaukalo matkustaa autossani edelleen tyhjillään, vauva visusti masussa. Komeat prätkäpörinät saivat aikaan vain innostunutta liikettä. Eilinen päivä vierähti taas synnytysosastolla, koin siellä aika totaalisen romahduspisteen. Mutta sellaista vuoristorataahan tämä on, etenkin tällainen pitkittynyt kypsyttely-/käynnistelyprosessi. Tapasin tosiaan eilen aamulla osastolla lääkärin ja hän yhteistuumin kätilön kanssa ylipuhui mut testaamaan Cytotec-kypsytyspillereitä vielä yhden päivän ajan (takana oli kolme kypsyttelypäivää pääsiäispyhien ajalta). Itkin lääkärin luona ja itkin huoneen saatuani. Jotenkin oloa pahensi huonekaveri, jolla oli poikavauva jo vierellään… Olin niin epäsosiaalisella tuulella, että harmitti, kun en saanut omaa huonetta. Samaa tuttua rumbaa: käyrää, pilleri, pikakävely, käyrää, pitemmälle kävelylle ja syömään. Ja taas sama alusta. Toisen pillerin jälkeen käyrälle alkoi piirtymään selviä ja säännöllisiä supistuksia, joten eivät uskaltaneet antaa enää kolmatta pilleriä. Pidettiin tuumailutauko ja lähdin töistä palanneen miehen kanssa kävelylle. Supistuksia tuli, mutta koska oli jo sen verran myöhä, eivät antaneet enää kolmatta pilleriä. Käyrän jälkeen pääsin oman toiveeni mukaisesti yön yli kestävälle ”kotilomalle”.

Tänä aamuna oli käsky palata osastolle lääkärin tutkimuksiin. Toiveissa oli, että tilanne olisi sen verran kypsynyt eilisten pillereiden ansiosta, että voisimme siirtyä seuraavaan eli ballonki-vaiheeseen. Mutta ei, ei yhtään mitään muutosta eikä edes ballonkia voinut laittaa. Lääkäri kysyi Cytotecista, mutta en suostunut enää syömään niitä. Jos ne eivät olleet neljässä päivässä edistäneet asiaa yhtään millään tavalla, tuskin tulisivat edistämäänkään. Supistuksetkin kestivät aina vain sen aikaa, kun lääke vaikutti elimistössä. Sanoin, että se vain stressaa sekä vauvaa että minua, sekä henkisesti että fyysisesti, sillä kyllähän tuollaiseen kohtukin jo väsyy. Kätilö oli kanssani ihan samaa mieltä ja lääkärikin sitten lopulta. Sovimme, että palaan osastolääkärin vastaanotolle alkuviikosta ja tutkimme taas tilannetta. Jos luonto ei ole asiaa edistänyt, ei enää jää juurikaan vaihtoehtoja. Ihana kätilö tuumasi, että kyllä tämä uuvuttava prosessi kohta on ohi, että kyllä seuraavalla tapaamisella jo saan vastauksia/päätöksiä. Nyt helpottaa, kun saan olla kotona perheeni kanssa eikä tarvitse istua osastolla. Nyt toki toivon, että luonto ja kroppa hoitaisivat omat osuutensa ja edessä olisi luonnostaan käynnistynyt synnytys. Jos ei, tulee eteen sektio. Synnytyspelostani huolimatta se ei olisi ensisijainen toiveeni, mutta yritän olla stressaamatta asiaa. Tämä pitkittynyt prosessikaan ei pitemmän päälle ole mitään herkkua ja jollain tapaa vauva on ulos saatava.

Eilen osastolla pelastuksekseni koitui vuoron vaihtuminen! Aivan hämmästyin, miten suuri merkitys sillä hoitohenkilökunnalla onkaan! Kun uusi kätilö astui huoneeseen, muuttui tilanne täysin ja aamun niin läsnä ollut itku vaihtui nauruun. Kätilön ammatti on valtavan haastava, voin vain kuvitella, mutta suureksi osaksi se on myös asiakaspalvelua. Hyvään asiakaspalveluun kuuluu hyvä ihmistuntemus; se, että ensimmäisten sekuntien aikana huomaat, miten kutakin asiakasta on hyvä lähestyä. Jokainen ihminen/asiakas on erilainen ja se, mikä tehoaa toiseen, ei välttämättä tehoa toiseen. Synnytysosastolla kuitenkin hoidetaan sitä henkistäkin puolta ja ihminen on kokonaisuus: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olinkin niin ikionnellinen tämän uuden kätilön ilmaannuttua että! (On siellä toki useampia mahtavia kätilöitä, mutta tämä oli selvä yliveto mulle.) Hän huomasi selvästi, mistä narusta vetää: huumoria, huumoria ja vielä kerran huumoria. Tarpeen tullen kuitenkin vakavuuttakin. Mietin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tuossa on kätilö, jonka seurassa synnytyspelkokin varmasti painuisi taka-alalle ja joka ilomielin saisi vastaanottaa lapsemme! Jos tässä alatiesynnytys on edessä, täytyy vain toivoa, että hän on silloin vuorossa. Ja jos on, en varmasti päästä kotiin ennen kuin vauva on ulkona :).

Eilinen aamuvastaanotto lääkärin luona kätilön kera oli kyllä yhtä painajaista! Mitään vastavuoroista keskustelua ei syntynyt. Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, tyrmättiin asenteella me olemme alan ammattilaisia, me tiedämme paremmin kuin sinä. Lopussa olin niin harmistunut ja turhautunut, että vain itkin enkä saanut sanotuksi enää mitään. Tänään tuon uuden kätilön kanssa ihan eri tilanne, eroa kuin yöllä ja päivällä! Kätilön ansiosta koin lääkärin luona, etten ole yksin, vaan hän ymmärtää mitä käyn läpi ja osasi sanoa juuri oikeat sanat. Se aito empaattisuus ja vähäinenkin myötätuntoinen katse vaikuttavat suuresti. Niin pirtsakkana lähdin tänään sairaalasta kotiin, Facebookiinkin tuli tallennettua pieni muisto aamupäivältä:

Pakkasin ruokaostoksia kaupan kassalla kun kiivipaketin kiivit räjähti käsiin. Mitä muuta täs voi enää todeta ku et aivan kaikki muut poksahtaa paitsi minä!

Joten, löytyneellä huumorivaihteella taas eteenpäin! Mukavaa lauantai-iltaa! :) 

On eräs laulu, josta on tullut mulle kovin tärkeä näiden odotuskuukausien aikana. Laulun sanat eivät liity odottamiseen, mutta osa niistä sopii tähänkin elämäntilanteeseen erittäin hyvin. Erityisesti siihen hetkeen, kun lapsi on syntynyt. Viime päivinä nuo sanat ovat olleet kovasti mielessäni ja olen kuunnellut laulua usein, se herkistää joka kerta. Paljastan vasta myöhemmin teille, mistä laulusta on kyse.

Osastolla luimme kirjaa, johon vanhemmat voivat kotiinlähtiessään jättää viestejä syntyneestä lapsestaan ja mahdollisesti lausua kiitoksensa ihanalle hoitohenkilökunnalle. Luin tuota kirjaa aina pari minuuttia silloin tällöin, kauempaa en voinut, sillä silmäni olivat niin pian täynnä kyyneleitä. Kysyin aina mieheltä, että eikö sua itketä lukea näitä. Ei kuulemma, heh :). Varmasti sinne tulee aikanaan jäämään jälki meidänkin pienestä päivänsäteestämme.

Vauvan kotiutumisvaatteet on pakattu omaan kassiinsa (ja kävipä tuo kassi jo sairaalassakin mutkan :)); tarpeeksi lämmintä, mutta ei nyt enää kuitenkaan mitään talvikamppeita. Hempeitä sävyjä vastasyntyneelle: valkoista, harmaata ja beigeä. Myssyjä, pipoja ja minisukkia useammat, sillä sain vinkin ystävältäni, että omia tarvitsemme mahdollisesti jo osastolla. Mukaan lähtee myös oma, kauniin beige Baby’s Only -torkkupeitto, jonka sain blogilahjaksi.

Uskon elämässä vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Niin on silläkin, mikä syntymäpäivä ja -ajankohta lapsellemme on valittu. Olen vain turhan malttamaton sen selviämisen suhteen… En ehkä muuten olisi, mutta luonnollisesti olin jo osastolla varautunut siihen, että täältä emme kotiin ilman vauvaa lähde ja sitten kävikin näin. Että kyllähän tuollainen kokemus selvästi kärsivällisyyttä koettelee. Lisäksi olo on osastopäivien jälkeen jotenkin tukaloitunut; liikkuminen on kivuliaampaa ja kankeampaa, joten ehkä ne lääkkeet jotain kuitenkin saivat aikaan.
Kävin osastopäivinä joka aamu eri lääkärillä, maanantaina oli virolaisen mieslääkärin vuoro. Todella mukava lääkäri, ihanan ihmisläheinen ja empaattinen, rauhallinen ja oli aikaa kysymyksilleni. Hän totesi huonohkolla suomellaan, että tilanteeni on aika toivoton. Änkytin siihen jotain että ai toivoton tilanne mulla… Hän totesi tyynesti nyökytellen kyllä. Ehkä suomea äidinkielenään puhuva olisi ilmaissut asian hieman hienovaraisemmin, mutta nyt jälkeenpäin mua niin naurattaa tuo suora sanavalinta :D. Ja naurattaa, kun muistan ällistyneen ilmeeni ja kimeähkön ääneni tuossa kohtaa, hahah!

Nooh, tämä toivoton tapaus on nyt kotona ja yrittää miehensä kera säännöllisesti huhuilla masulle, että huhuu, tule ulos… Hieman on haastetta aikomuksessani ajatella muita asioita ja niitä näitä, kun olo muistuttaa jatkuvasti, mitä on meneillään ja tuloillaan. Ja käyhän tämä jonkinmoisesta terapiastakin, kun käsittelen asiaa päivittäin eri tavoin ja puran ajatuksiani kirjoittamalla. En uskalla oikein lähteä autollakaan yksinäni mihinkään; pelkään, että saan kovan supistuksen tien päällä ja jotain ikävää tapahtuu. Joten aika käy kieltämättä pitkäksi, huomasin eilen viettäväni tähänastisen elämäni pisimpiä päiviä… Saimme eilen kutsun kihlajaisiin ensi kuun puoliväliin – sanoin äidilleni, että meidän vauva ei ole varmaan vielä silloin edes syntynyt :D.

Tiedän, että blogi on nyt täyttynyt näistä odotusaiheisista jutuista ja se varmasti ärsyttää joitain lukijoita. Ymmärrän tuon mahdollisen ärsyyntymisen, mutta toivoisin ymmärrystä myös tähän suuntaan. Olen avoimesti jakanut täällä mm. pelkoni synnytystä kohtaan ja muutenkin kertonut hieman henkilökohtaisempiakin asioita, se ei välttämättä ole niin helppoa miltä saattaa vaikuttaa.
Tilanne nyt kuitenkin on tämä ja nämä on ne asiat, jotka täällä mielessä pyörivät… En pakota ketään lukemaan blogiani, mutta en ihan oikeasti jaksaisi tässä elämäntilanteessani lukea marinoita siitä, miten tänne ei synny uusia kuvia tarpeeksi tiuhaan tahtiin. Blogin kirjoittaminen on minulle kuitenkin täysin vapaaehtoista. En tunne luontevaksi kirjoitella tänne väkisin jostain muusta, kuin mitä fiilis ja sydän sanovat. Varmasti tulee vielä aika muillekin jutuille, mutta vauva nyt toivon mukaan tulee elämäämme ja sitä myötä blogiinikin jäädäkseen. Toinen vaihtoehto olisi jättää nämä asiat blogin ulkopuolelle, mikä tarkoittaisi sitten sitä, että blogi olisi pysynyt hiljaa jo päiväkausia. Päätin kuitenkin jakaa tämän elämäämme mullistavan asian täällä kanssanne jo viime lauantaina (tai oikeastaan jo viime lokakuussa Kerron sulle salaisuuden… -postauksessani) osastolle siirtyessäni. Saamistani viesteistä päätellen on teitä asiasta kiinnostuneita kuitenkin suuri joukko ja olen saanut teiltä ihan valtavasti tsemppiä, ei edes sanat riitä kiittämään!

Voi kuinka malttamattomana odotan tuota pientä lasta saapuvaksi <3. Miltä tuntuukaan katsella niitä pieniä kasvoja ja mutruilmeitä, tarkkailla silmiä, nenää ja pientä suppusuuta. Onko hänellä paljon hiuksia ja minkäväriset ne vastasyntyneenä ovat… Miten pienet hänen varpaansa ovat ja miten pienet sormet puristuvat nyrkkiin tai äitin ja isin sormen ympärille. Miltä hänen itkunsa kuulostaa… Tunnistanko hänen itkunsa muiden vauvojen itkusta? Kun saan hänet syliini ensimmäisen kerran, tiedänkö ja tunnenko heti, että hän on minun? Tuoksutella sitä rakasta pientä, sen tuoksun jo tiedän; se on huumaava! Pitää vain sylissä ja kertoa, millainen aarre hän on ja miten häntä olemmekaan luoksemme odottaneet.

Kulta pieni, äiti ja isi (ja pari karvaisempaa isosiskoa) odottavat,
sitten kun olet valmis <3.