Voisi olettaa, että kun on kotona lapsen kanssa, ei viikonloput tunnu miltään. Ettei niitä edes huomaa. Mutta kyllä niiden olemassaolon huomaa ja kyllä niitä odottaa näin kotiäitinäkin. Aika tuntuu menevän eteenpäin viikon sykleinä. Tai oikeastaan viiden arkipäivän sykleinä. Sitten on taas viikonloppu ja koko perhe kotona. Onhan mies arki-iltaisinkin kotona, mutta ne illat menevät niin nopeasti. Viikonloppuisin on parempi mahdollisuus viettää perheaikaa ja sitä kuuluisaa laatuaikaa. Viikonloppuisin järjestämme myös omaa aikaa, toki sitä on aina silloin tällöin arkisinkin harrastusten yms. muodossa. Ei sen oman ajan tarvitse olla mitään tuntikausien mittaista tuokiota. Joskus yksi tuntikin riittää! Saa tehtyä rauhassa mielessä olleita asioita, tavattua ystäviä, harrastaa tai sitten vain olla yksin, hiljaisuudessa. Kunhan siitä omasta ajastaan nauttii, se on tärkeintä.
Minä sain omaa aikaani eilen illalla miesten lähdettyä kaveriporukalla kahville. Tuntuu hassulta, että mulla on niin iso poika, joka lähtee isin (ja muiden miesten) mukaan Shellille kahville! Eteisestä kuului kysymys, onko M:lle jotain naposteltavaa mukaan, me lähdetään nyt. Katsoin haikeina kaksikon perään, tuli heti ikäväkin. Parin sekunnin päästä kuitenkin mietin, että nyt on mun ansaittu oma aikani; pois moiset haikeat ajatukset! Äkkiä tuo oma aika alkoikin tuntumaan aika luksukselta. Arvatkaas mitä tein? Ensimmäisenä vastailin pariin blogisähköpostiin, sitten aloin täydentämään niitä ruokalistoja, kunnes tulin järkiini ja oikaisin terassisohvalle ilta-aurinkoon musiikkia kuunnellen. Laiskottelin!
Teki kuulkaas hyvää tuollainen lähes parituntinen. Mutta olipa ihanaa saada heidät taas kotiinkin ♥. Huomenna mies viettää omaa aikaansa erään projektin parissa koko päivän verran, joten siinä mielessä edessä hieman erilainen viikonloppu. Me ajattelimme pojan kanssa käydä torilla, puistossa ja vierailla vanhemmillani. Varmasti mukava viikonloppu tämäkin – sellaista teillekin!
