/

 

Äitin työhuoneessa on kamala sotku!, tuumasi hetki sitten työhuoneeni kynnyksellä piipahtanut napero. Että tiistaiterkkuja vaan täältä hallitun kaaoksen keskeltä! Omasta mielestäni tämä sotku ei ole ollenkaan paha, kun vertaa viereiseen (erään naperon) huoneeseen… Mietinkin, että taitaa poika olla ottanut tuossakin asiassa mallia äidistään: käydä kynnyksellä pyörähtämässä ja päivittelemässä! :D

Täällä vietetään hurjan kiireistä ja tapahtumarikasta viikkoa – päivät kiitävät! Tämän viikon jokaiselle päivälle on ollut ohjelmaa tiedossa jo monta päivää etukäteen. Tarvitsee vain pakastimen ovessa nököttävää kalenteria katsoa, niin pysyy kartalla. Tulostin tällekin vuodelle Suvin tekemän kalenterin, joka on parina viime vuotena osoittautunut arjessamme enemmän kuin tarpeelliseksi. Tuollainen koko ajan esillä oleva kalenteri on niin kätevä! Siitä myös mies näkee kaikki menot, vaikkakaan ei niitä siitä koskaan katso, vaan kysyy minulta, jos tarvetta… Olen huomannut, että pojan syntymän jälkeen näinä kotona viettäminäni vuosina kalenteri on ollut täydempi kuin koskaan aikaisemmin!

Huomenna minulla ja M:lla on ihanan erilainen päivä tiedossa, yhteistä laatuaikaa (sitähän ei muuten näin kotiäitinä olekaan :D), sillä lähdemme Ouluun ystävääni ja hänen pientä poikaansa tapaamaan! Ystäväni poika on minun poikaani vain vuoden ja kolme kuukautta vanhempi. Vauva-aikana tuo ikäero oli aika paljon, mutta ei enää! Idea tähän päiväreissuumme lähti siitä, että olen halunnut jo jonkin aikaa viedä poikani junamatkalle ja nyt tähän sitten tuli hyvä tilaisuus. Ikään kuin monta kärpästä yhdellä iskulla! Täällä onkin viimeisen viikon ajan raikunut Pienen pieni veturi tämän tästä ♥.

Junan ikkunasta näkyy myös isomummun talo, jonka pihamaalla poika kuvassa nököttää. Saapa nähdä, ehtiikö sitä moisia ikkunoista tiirailemaankaan, sillä junan leikkivaunu voi olla myös aika mielenkiintoinen paikka! Itse olen matkustellut junalla lukemattomia kertoja, mutta edellisestä junamatkastani onkin nyt useampi (neljä?) vuosi aikaa.

Ystäväni tulee meitä asemalle vastaan, josta kävelemme sitten keskustaan lounaalle. Ajattelin vähän kauppojakin kierrellä, pitkästä aikaa! Jos vain poika viihtyy rattaissa… Täytyy muuten taas kehaista valintaamme: Baby Jogger City Mini 3 -matkarattaat ovat olleet käytössämme reilut pari vuotta enkä pois vaihtaisi! Huipun näppärät laittaa kasaan ja säilöä auton peräluukkuun. Ne saa myös niin nopeasti käyttövalmiiksi, ettei tosikaan! Kulkevat hyvin ja kapeutensa ansiosta ihanteelliset myöskin kauppojen ahtaimmillakin käytävillä. Yhden miinuksen olen kuitenkin keksinyt: niitä on vaikea työntää yhdellä kädellä (meinaavat mutkitella), kun puhuu puhelimessa! :D

Huomenna huristelemme sitten iltajunalla takaisin kotiin. Tällaista laatuaikaa meillä tiedossa siis keskiviikolle ja nyt taidankin mennä jo haalimaan tavaroita kasaan, jotta ei tarvitse aamulla panikoida… Vieläköhän junassa jaellaan niitä lastenlippuja lasten iloksi? Muistan ne edelleen omasta lapsuudestani, joten aika iso juttu taisivat pienelle tytölle olla! Mukavaa illanjatkoa! :)

/

 

Täällä vietellään leppoisaa kotiviikonloppua. Sellaista, jonka varalle ei juurikaan etukäteissuunnitelmia viikolla tehty. Eilen olin aamupäivän pojan kanssa kaupungilla; ostin hänelle uudet yöhaalarit (huh mikä urakka oli löytää kivat 104-senttisinä!), ajelimme liukuportailla ja hisseillä :D ja lopuksi kävimme myös jätskillä. Iltapäivällä mies ehdotti pulkkamäkeä ja niinpä lähdimme hetken mielijohteesta sinne pulkka, polttopuut ja eväät kainalossamme. Oli ihanan tunnelmallista, kun alkoi jo hämärtää ja pimeäkin tuli aika nopeasti. Pulkkamäen valoista ja nuotiosta tuli riittävästi valoa ja jälkimmäisen äärellä oli mukava lämmitelläkin. Pulkkamäen jälkeen oli ihana astella iltapalapöydästä lämpimään saunaan!

Tänään on minun vuoroni viettää hieman omaa aikaa. Mies lähti pojan kanssa Touhutaloon, jonka jälkeen tulevat kotiin lounaalle. Hetki sitten mies soitti, että oli pyytänyt kaveriaan ja hänen pientä poikaansa heidän kanssaan erääseen tapahtumaan, joten oma aikani jatkuu vielä iltapäivänkin puolelle. Mietin tässä viikolla, että vaikka nuo miehet tuntuvat tarvitsevan omaa aikaa enemmän kuin me naiset (toki poikkeuksiakin on), niin on mukavaa, että poika saa silloin tällöin viikonloppuisin tehdä isänsä kanssa jotain ihan kaksin. Se on tärkeää heille molemmille! Arki-illat kun ovat niin lyhyitä, että poika ei hirveästi silloin ehdi isäänsä näkemään. On myös iso juttu, että heillä on yksi yhteinen harrastuskin, jossa käyvät aina kerran viikossa, yhtenä arki-iltana. Aina kun tulevat sieltä kotiin, poika huutaa jo portailta heti ulko-oven avauduttua niin reippaana ja ison pojan oloisena Heippa äiti, me tultiin jo! Kerran en ollut tuolloin kotona ja voi mikä pettymysitku siitä olikaan seurannut, vaikka olin etukäteen siitä pojalle kertonutkin.

Viikolla ostin tämän vuoden ensimmäisen tulppaanikimppuni. Toivoin löytäväni vaaleanpunaisia, mutta niitä ei juuri silloin tarjolla ollut. Niinpä nappasin mukaani tuollaisen valkolilan kimpun, joka ei enää kotona ollutkaan kovin virkeässä kunnossa. No sielläpä ne edelleen olohuoneen sohvapöydällä nököttävät ja vanhempi kisuneiti nuuhkii aina välillä vieressä. Hän on jotenkin aivan hulluna tulppaaneihin ja nakertelisi niitä tämän tästä. Tulppaanithan luokitellaan kissoille myrkyllisiin kukkiin, mutta vain niiden sipuliosa on se myrkyllinen osa. En silti anna kissan syödä kukkia, vaikka ne eivät myrkyllisiä olisikaan :D. Nuorempi matikainen nakertaa palmuani… Yllätin hänet itse teosta vasta tällä viikolla, joten en tiedä kuinka kauan hän on moista harrastanut. Ei ihme, että palmu näyttää hiukan kärsineeltä. Hyvä tietää niin voi laittaa kissankin piikkiin eikä enää tarvitse syyttää pelkästään omaa olematonta multasormea!

Kello lähestyy puoltapäivää, joten täytyy käydä laittamassa perunat kiehumaan. Siihen kylkeen vähän lämpimiä kasviksia (lähinnä porkkanaa, herneitä ja maissia, ne kun ainakin pojalle uppoavat) ja kalapuikkoja. Ei mikään loistoateria näin sunnuntaihin, mutta koska lapsi arvostaa eniten peruspöperöjä, niin niillä mennään! Eipä siis muuta kuin kotiviikonloppua jatkamaan – ihanaa sunnuntaipäivää teillekin! ♥

/

 

Nämä päivät ovat uusia tunteita täynnä. Kun ei tiedäkään lapsensa koko päivän kulkua niin tarkasti kuin ennen. Kun ei tiedä, mitä kaikkea lapsi on päivällä muiden kerholasten kanssa puuhastellut. Kun ei kehtaa niin tarkkaan kerhonvetäjiltä kysyä, vaikka mieli tekisi. Huvittaisi kuulla ihan kaikki oman pienen lapsen kerhopäivästä, ihan kokonaisen romaanin verran. Mutta eihän se ole mahdollista.

Aiemmin, kun esim. äitini on hoitanut poikaa, ei ole tarvinnut juuri mitään kysyäkään, sillä äiti on kertonut päivän kuulumiset. Nyt tuntuu hassulta, että poika on viettänyt lähes kolme tuntia muualla, vieraiden ihmisten parissa (vaikkakin osa on tuttuja perhekerhon puolelta). Ja tätä tulee jatkumaan; tästä se hoitotaipaleemme pikkuhiljaa starttailee ja asian kanssa on vain opittava elämään. Joskus tämä asia olisi kuitenkin edessä sillä en usko, että on lapsen hyöty olla kotihoidossa esikouluikään saakka.

Poika on ollut seurakunnan kerhossa nyt kaksi kertaa; viime viikolla oli ensimmäinen kerta. Hän jäi kerhoon tosi reippaana, mutta itku pääsi, kun näki minut vastassa ja halasi niin kauan ja kovaa, että sydän pakahtui. Siinä itkin sitten minäkin ja nytkin tätä kirjoittaessani nousee pala kurkkuun. Viikon mittaan poika hoki, että äiti tulee mukaan kerhoon. Tänä aamunakin, kun teimme lähtöä. Reippaasti hän jäi taas kerhoon, mutta ei voinut katsoa minua, kun olin lähdössä. Istui lattialla legoilla leikkien ja mutisi heippa, kun silitin hänen hiuksiaan. Sinnittelin lähes ovelle asti ja itkin koko automatkan kotiin. Kunpa voisin suhtautua näihin vähän kylmemmin, mutta minkä sitä luonteelleen ja tunteilleen mahtaa.

Kun hain pojan reilut pari tuntia myöhemmin, hän juoksi syliini äiti, äiti, äiti! -huudahdusten kera. Yritti reippaana hymyillä, mutta silmät olivat kyynelissä. En ollut koskaan aiemmin nähnyt hänessä noita tunteita samanaikaisesti. Toinen puoli minusta sanoo, että on vain hyvä ja luonnollinen asia, että lapsi tuntee ikävää, mutta toinen puoli sanoo, että olen hirviöäiti, kun laitan lapseni tilanteisiin, joissa hän joutuu tuntemaan moisia ikävämpiäkin tunteita.

Olen aina tiennyt, että poikani on herkkä. Tämä kerhonaloitus on osoittanut meille juuri sen. Hän ei ole mikään itkupilli, se on eri asia kuin herkkyys. Olen itse ollut aina myös tosi herkkä; itken helposti, mutta nauran myös helposti. En osaa pidättää kumpaakaan tunnetta. Näen pojassani juuri nämä samat piirteet; huomaan jo hänen ilmeestään, mikä tunne tulee kohta ottamaan vallan.

Näin herkkänä elämä ei aina ole helppoa, sillä sekä hyvässä että pahassa kaikki elämän asiat koetaan aika vahvasti. Ehkä aavistuksen lievempänä olisin tämän ominaisuuden lapselleni suonut, mutta koska tilanne on tämä, niin ei se auta kuin pärjätä. En olisi muuten etukäteen osannut arvatakaan, miten suuresti tuollainen lyhytkestoinen kerho voi noinkin reippaaseen ja sosiaaliseen lapseen vaikuttaa!

Täällä eletään siis uusia tunteita ja uusia asioita. Jokainen perheenjäsen omalla tavallaan. Näiden kaikkien vastapainoksi halaillaan ja sylitellään myös paljon, tämän tästä. Mutta nyt käymme iltapalapöytään ja sen jälkeen piiiitkät halituokiot sohvalla ennen pienen yöunille käymistä. ♥ ♥ ♥