Myllerrystä, oli ensimmäinen sana, joka tuli otsikkoa miettiessäni mieleeni. Tuo kuvaa tällä hetkellä hyvin elämääni ja arkeani. Nämä asiat ovat pitkälti sellaisia, jotka pidän blogini ulkopuolella, mutta niillä on väkisinkin vaikutuksia blogiinkin. Nämä asiat ovat nimittäin vaikuttaneet elämään niin suuresti viimeisten viikkojen (ehkä jopa kuukausien) aikana, että blogi on jäänyt jalkoihin. Tuo on sitten saanut aikaan sen, että blogikin on joutunut tähän myllerrykseen mukaan enkä tiedä mitä sen kanssa tekisin.

Aiemmin tätä aihetta jonkin verran jo sivusinkin (postaus Välipäivien haahuilua), mutta vain pintapuolisesti. Olen niin vahvasti tunneihminen, että en voi kirjoittaa tänne, jos fiilis puuttuu. Ihan siitä syystä, että en osaa. Nytkin nämä viimeiset viikot olen voinut täällä blogissani huonosti, koska en ole puhunut näistä asioista täällä. Niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin! Tuntuu, että en ole ollut rehellinen ja se ahdistaa. Blogini on minulle hyvin tärkeä ja jos koen, että en voi olla täällä oma itseni, en voi olla täällä lainkaan. Mietin hyvin pitkään, kirjoitanko tätä postausta. Mutta olen tottunut alusta asti tietynlaiseen avoimuuteen, joten en oikein muutakaan osaa. Vaikka bloggasin portaaleissa lähes viisi vuotta, en koe blogini olevan niin ammattimainen, etteikö tällainen pohdinta ja avoimuus sopisi tänne.

Sanoin aiemmin, että postaus/päivä -tahti ei enää sovi minulle. Aika ei riitä. Joku ehkä saattaa miettiä, että miten ei muka ehdi, jos on kotiäiti, mutta sen enempiä selittelemättä sanon vain, että aika ei riitä. Ei aina edes siihen, että postailisin joka toinen päivä. Portaalissa totuin tiheämpään postaustahtiin ja silloin se sopi minulle. Kukaan ei sanonut, montako postausta/kk täytyy tehdä, mutta sopimuksessa oli kuitenkin minimipostausmäärä mustaa valkoisella. Kun tuohon rytmiin lähes viiden vuoden aikana tottui, oli marraskuun alussa oman domainin alle siirryttyäni hyvin omituista, että sellaista velvoitetta ei enää ollut. Sain itse päättää postausmääräni. Koska MioSa. designin joulusesonki oli tuolloin kuumimmillaan ja minä edelleen se kotiäiti, oli blogi ensimmäinen, josta täytyi tinkiä. Ylimääräisiä vuorokausitunteja kun ei mistään ollut ilmaantunut. Ajattelin, että no sitten joululomalla on aikaa blogillekin ja oikein odotin sitä! Päätin laittaa MioSan jutut lomalle hyvissä ajoin joulukuun alkupuolella, jotta voisin keskittyä joulufiilistelemään teidän kanssanne. Vaan kuinkas sitten kävikään… Joululoman pääsin aloittamaan suunnitelmieni mukaan, mutta viimeiset seitsemän tilausta tein Buranan voimin, sillä kuumemittari huiteli 39 asteessa. Rajusta influenssasta toipuminen vei lähes viikon, voimien palautuminen vielä pidempään. Pieni poika ansaitsi joulun kotiinsa ja siihen voimat just ja just riittivät. Blogi sai taas kerran jäädä – fiilis oli tosi ikävä. Tuntui, että löin laimin jotain minulle hyvin tärkeää ja läheistä.

Joulupäivänä minuun iski aivan valtava väsymys. Tapaninpäivänä olimme miehen vanhemmilla päivällisellä, kun syötyämme tunsin, että nukahdan. Just tähän ja just nyt. En tiennyt mikä minua vaivasi, väsymys kasvoi kasvamistaan ja minua suorastaan pelotti. Pelotti seuraava päivä, jonka olisin pojan kanssa kaksin (jo aamiaisen tekeminen tuntui ylivoimaiselta) ja pelotti, mikä minua vaivasi. En ollut koskaan tuntenut oloani sellaiseksi; tiesin siis, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Joillekin ystävilleni asiasta puhuin ja he olivat sitä mieltä, että uupumusta ilmassa. Liikaa töitä, liikaa kaikkea. Niinpä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää lomaa kaikista töistäni ja levätä koko vuoden edestä. Pikkuhiljaa vuoden vaihduttua huomasin, että oloni ei enää vaatinut 12 tuntia unta yössä – vähempikin riitti…

Samalla oli aikaa miettiä asioita. Sitä, etten halua menettää hetkiä pienen poikani elämästä tekemällä liikaa töitä. Huomasin, etten enää erottanut toisistaan työ- ja vapaa-aikaa. Koska työpaikka sijaitsee kotona, olin ollut ikään kuin koko ajan jollain tavalla töissä. Aina kun oli pieni rakonen, tein ainakin paperihommia. Vastailin sähköposteihin ja viesteihin. Koko ajan kymmeniä lankoja käsissä. Tuona lomailuaikana huomasin, että minäkin tykkäisin iltaisin rentoutua olohuoneessa vaikka jotain hyvää sarjaa katselemalla. Ei siten, että lopetan työt kymmenen jälkeen ja nukahdan puolen tunnin kuluttua sohvalle, tabletti naamallani. Se ei vastaa käsitystäni rentoutumisesta. Koska yöunet eivät voineet enää lyhentyä, mieluiten päinvastoin, täytyi iltaisin käydä aikaisemmin nukkumaan. Koska sitä illan omaa aikaa kuitenkin tarvitsee niin kipeästi, täytyy se vastaavasti aloittaa aikaisemmin ja jättää illan työt ohjelmistosta pois. Tämä koski kohdallani blogia.

Huomasin pikkuhiljaa, että niinä hetkinä, kun aiemmin olisin tehnyt blogia, nautiskelinkin kaikessa rauhassa oman perheeni seurasta. En tehnyt mitään. Aluksi se aiheutti levotonta oloa, mutta pikkuhiljaa opin vain olemaan. Tosin vieläkin mieli on usein aika täynnä myllerrystä: mitä kaikkea ehtisinkään tällä välin tehdä; sellaista, joka olisi pois seuraavalta työpäivältä! Kun aluksi sairastellessani pidin blogitaukoa pakosta ja sen jälkeen muuten vain levätäkseni, huomasin, että kynnys palata blogiin kasvoi kasvamistaan. Aloin kuin huomaamattani makustella elämää ilman blogia. Ensimmäistä kertaa ikinä. Mitä kauemmin olin blogista pois, sitä vaikeampaa oli palata. Oli vaikeaa miettiä, mistä kirjoittaa… Tätäkin postausta olen pyöritellyt jo pitkään, kunnes nyt vihdoin tartuin härkää sarvista ja päätin, että minähän se päätän, mitä omaan blogiini kirjoitan ja nyt on tullut aika kirjoittaa tästä.

Rehellisesti sanottuna tuntuu, että moni aihe on jo niin nähty. Muiden blogejakaan en ole seurannut viime kuukausina juuri lainkaan. Ei innosta sisustusaiheet eivätkä monet muutkaan aiheet :D. Sellainen päiväkirjamainen kirjoittelu enemmänkin, sillä siitä jää mukava muisto. Blogia ei voi kirjoittaa lukijoita kalastellakseen. Blogista joko pitää tai ei. Valinta on lukijan ja lukijan on helpompi vaihtaa osoitetta kuin bloggaajan tyyliään.

Mikä tämän postauksen pointti on? En oikeastaan tiedä itsekään :D. Ehkä tällä tajunnanvirralla halusin vain kirjoittaa rehellisiä tämän hetken fiiliksiäni. Blogistani en ole vielä valmis luopumaan ja puhuessani tästä asiasta hetki sitten miehelleni, tulin kuin huomaamatta maininneeksi kaksi isoa seikkaa, miksi tämä on minulle niin tärkeää. Kerroin hänelle, että sekä raskaus- että vauva-aikana blogini oli minulle valtavan tärkeä ja iso henkireikä. Se, että sain purkaa tänne ajatuksiani, nollata päätäni ja aina sain teiltä vertaistukea. Tuo on niin arvokas asia, että sitä ei voi rahassakaan mitata. Toinen asia, josta itkien kerroin miehelleni on se, että minulla tulisi teitä ihan valtava ikävä! Ihan sydäntä puristaa, kun tuon kirjoitin. Moni teistä on seurannut blogiani sieltä kesästä 2010 saakka; kulkeneet matkassani jo vuosia. Tunnen teidän nimimerkkinne, tapanne kirjoittaa kommenttinne, tiedän työpaikkanne, lastenne iät, lemmikkienne nimet… Listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka. Itkettää, kun ajattelen, että tämä osa elämääni olisi lopullisesti ohi. Kommentointi blogeissa on vähentynyt huomattavasti viimeisen vuoden-parin aikana ja se on blogin kirjoittajalle harmillista. Vaikkakin samalla täysin ymmärrettävää; some-kanavien lisääntymisen myötä käytettävissä oleva aika jakaantuu eri tavoin.

Tulevaa on tässä elämässä mahdotonta ennustaa. Perheemme tulee seuraavan kuukauden sisällä kokemaan aika ison elämänmuutoksen ja sekin tulee viemään oman osansa kaikesta. Ennen maaliskuuta minun ei siis kannata päättää mitään, vaan ottaa ihan rennosti päivä kerrallaan. Mieheni mietti pari vuotta sitten työpaikan vaihtoa ja hän kysyi minulta silloin, kannattaisiko hänen ottaa uusi työpaikka vastaan vai pysyä vanhassa. Sanoin, että en voi päättää hänen puolestaan, mutta käskin hänen kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan. Usein ne päätökset, joissa sydän on mukana, ovat niitä parhaimpia päätöksiä ♥. Nyt on siis minun aikani toimia tuon oman neuvoni mukaan, mutta halusin kertoa tästä myös teille, jotta tiedätte, missä seuraavat viikot mennään. Aina kun blogissa on hiljaisempaa, muussa elämässä tapahtuu.

Tällaista myllerrystä siis täällä! Nyt taidan ottaa kupposen kuumaa ja istahtaa sohvannurkaan tuon kuvissa näkyvän pehmoistakin pehmoisemman ystäväni kanssa. Se kissan rentouttava ja rakastettava kehräys kainalossa, ilman sitä ihminen ei ehkä selviäisi!