/

 

Olette tainneet ehkä vuosien mittaan huomatakin, että täällä kirjoittelee sydänjuuriaan myöten jouluihminen? Joulu on mulle viides vuodenaika, ei mikään juhla muiden joukossa, vaan todellakin vuodenaika, jota kohti ajatukset siirtyvät vähitellen jo syksyn kynttiläkauden startatessa. Se joulun tunnelma saa jaksamaan läpi pimeimmän vuodenajan; joulu tuo elämään iloa ja valoa silloin, kun sitä eniten kaipaa. Olen myöskin aina julistanut, että haluaisin elää tässä joulunodotuksen tunnelmassa aina.

Nyt minut haastettiin mukaan Indiedaysin ja ASUSin kampanjaan, jossa tarkoituksenani on jakaa vinkkini stressittömään joulunviettoon. Ensinnäkin, jo tuo sanapari särähtää korvaan ikävällä tavalla: joulu ja stressi. Eihän niistä saa puhua yhdessä! Jouluun ei vain kuulu stressi ja piste. Mutta mutta, valehtelisin jos väittäisin, etten ole moista koskaan itse kokenut. Joka joulu se jostain pistää esiin, oli aiheena sitten joululahjat, joulusiivoukset tai jouluruuat. Olen huomannut, että omakotitaloon muutettuamme sitä on alkanut jouluisin näkyä: stressiä. Mistä se sitten kumpuaa? Haluaako kaiken olevan tiptop täydellistä vai eikö joulu tunnu joululta, jos ei ehdi tehdä kaikkea suunnittelemaansa? Asettaako tavoitteet liian korkealle vai onko to do -lista vain yksinkertaisesti liian pitkä? Ehkä kaikkea noita. Järjellä ajateltuna hieman typeräähän tuo on, mutta nämä ovatkin pitkälti fiilisjuttuja.

064_edit

Kun oikein miettii; täytyykö se koko muun vuoden myllättynä ollut kaappi siivota juuri jouluksi, vaikka sen kaapin ovea ei jouluna edes avaa? Muistan erään joulun (se oli 2011 tai 2012), kun tein koko joulukuun tosi paljon töitä. Tuolloin menin jouluvalmisteluissa todellakin siitä, mistä aita on matalin. En stressannut, koska sille ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Ylimääräisen ajan vietin sen sijaan fiilistellen, oi se oli ihanaa! Joulusiivoukset oli tuona vuonna kaikkea muuta kuin perusteelliset, mutta tiedättekös mitä? Joulu tuli siitä huolimatta! Enkä näin jälkeenpäin muistele sitä mitenkään eri tavalla kuin muitakaan jouluja. Muistan tuon joulun ainoastaan vähemmän stressiä, mutta sitäkin enemmän fiilistelyä sisältävänä!

Ensimmäinen askel stressittömään olotilaan on se, että stressin tunnistaa. Kun huomaa, että se alkaa nostaa päätään, kannattaa asialle tehdä jotain! Vaikka istua alas höyryävän glögikupposen kera, ottaa joululehti käteen ja vain olla ja nautiskella kiireettömyydestä. Joulu on mielestäni rauhan, rakkauden ja rentoutumisen aikaa. Ei muulla ole väliä! Noita kolmea ärrää ei poista muutamat pölypallerot tv-tason alla tai Saarioisten äitien valmistama lanttulaatikko, sen sijaan että sitä valmistaisi itse yön pikkutunneilla. Asioiden tärkeysjärjestys on hyvä muistaa; se mikä on jollekin toiselle tärkeää, on toiselle yhdentekevää. Pointti onkin se, että jouluvalmisteluihin tulisi sisällyttää vain ne itselleen mieluisat asiat. Jos ei nauti joulusiivouksista, niin tekee vain kaikkein välttämättömimmät tai ostaa palvelun. Tai mikä estää voimien yhdistämisen ystävän kanssa! Pyydät ystäväsi kotiisi siivousavuksi ja menet vastaavasti seuraavana päivänä hänen kotiinsa. Yhdessä tekeminen on huomattavasti kivempaa ja tuloksena on hyvä mieli molemmin puolin sekä kaksi puhdasta kotia! Jos taas nauttii jouluruokien tekemisestä, niin sitten tekee ne itse! Jos ei, voi vaikka nostaa ne jalat sohvapöydälle ja kuunnella lempijoulumusiikkia ilman stressin hiventäkään ja turvautua hyvällä omatunnolla kaupan antimiin! Joulupöytään istuutuessa moista ruokahössötystä ei enää edes muista.

cats_1_edit

Todennäköisesti kaiken aiheuttaa tämä suorittaja-elämäntyyli, joka tuntuu tänä päivänä olevan niin pinnalla. Mutta ehkä sen voisi edes joulun ajaksi unohtaa? Palata mielessä enemmän vanhaan aikaan, jolloin moisia kiireitä ei ollut ja ennen kaikkea miettiä sitä joulun perimmäistä tarkoitusta. Tehdä omasta joulusta juuri sellaisen kuin haluaa; sama miten naapurit, ystävät tai tuttavat joulunsa viettävät – me vietämme näin! Joulun puuhasteluista voi tehdä mukavaa ajanvietettä vaikka koko joulukuun ajalle, ikään kuin aikuisen joulukalenterin tyyliin: joka päivälle olisi suunniteltuna jokin jouluaskare ja näin mitä lähemmäksi joulua mennään, sitä vähemmän on tekemistä ja kiireettömyyden tunne lisääntyy! Tuollainen joulupuuhastelu auttaa myös pääsemään siihen joulun tunnelmaan ja niiden parissa työelämän kiireet jäävät taka-alalle.

Yksi vaihtoehto lieventää joulustressiä on tietenkin lahja, josta on iloa koko perheelle. Voit käydä kurkkaamassa ASUSin parhaat joululahjaideat täältä! Ja huomaathan, että kun äänestät siellä omia suosikkejasi, osallistut samalla arvontaan, jossa voit voittaa itsellesi ASUS Transformer Book T200 (arvo 500 euroa!).

cats_edit

Tämä on lapsemme ensimmäinen joulu ja senpä vuoksi nyt onkin oikea ajankohta muuttaa asennetta stressittömän joulun suuntaan. Haluan koko sydämestäni lapselleni muistoja mukavasta ja leppoisasta joulunajasta, en missään nimessä jouluisin stressaavasta äidistä. Joulu on koko perheen juhla ja silloin kaikilla tulee olla mukavaa, myöskin meillä pienimuotoiseen stressailuun taipuvilla naisilla! :)

Perjantaina saamassamme joulukortissa tämä kaikki olikin hyvin todettu ja tiivistetty:

Joulukiireet, joululahjat,
joulusiivous, joulustressi?

Ei vaan joulupaussi,
joulurauha,
jouluhuili!
Joulumieli.

banneri

 

 

/

 

Ehkä muistattekin toukokuun alun postaukseni Viimeisiä maha-ajatuksia. Palasin äsken lukemaan tuon kirjoitukseni, jota raapustelin poikani syntymää edeltävänä iltana. Ei siitä ole kuin seitsemisen kuukautta, mutta tuntuu kyllä huomattavasti pidemmältä ajalta. Tuntuu hassulta, että miten tuota kirjoittaessani tiesinkään loppujen lopuksi niin vähän. Toki se on ihan luonnollista esikoistaan odottavalle. Miten sellaisesta, jota ei ole koskaan kokenut, voisikaan kovin paljoa tietää? Siinä mielessä mahdolliset seuraavat raskaudet olisivat täysin erilaisia: jo odottamisen alusta asti tietäisi tasan tarkkaan, miten suuri aarre siellä sisällä kasvaa. Ensimmäisessä raskaudessa sitä osasi vain vähän aavistaa tai näin ainakin omalla kohdallani.

Tuossa postauksessa pohdin, että mahaa tulee varmasti tosi pian synnytyksen jälkeen ikävä. Yllätyksekseni en kuitenkaan kokenut asiaa sillä tavalla: en ole ikävöinyt mahakumpua, ainoastaan vauvan liikkeitä ja potkuja mahassa aina silloin tällöin. Niitä ei nimittäin enää meinaa muistaa! Vaikka ne olivat niin monta kuukautta arkipäivää, ei enää oikein pysty kuvittelemaan, miltä ne tuntuivatkaan… Ensimmäisiltä päiviltä muistan kuitenkin sen tunteen, miten halusin pitää vauvan sekä sylissäni että masuni turvassa – samanaikaisesti. Näiden kuukausien varrellakin on jokusen kerran tapahtunut jotain sellaista, jolloin olen toivonut, että vauva olisi vielä mahassa turvassa.

020

Muistan ensimmäisiltä hetkiltä myös sen hassun tunteen, jolloin vauva tuntui ihan vieraalta, mutta kuitenkin niin tutulta; olihan hän osa minua ja on toki edelleen. Mietin etukäteen (mm. Mielessä pyöriviä -postauksessani), että tuntuuko hän heti tutulta, tunnistanko hänet heti. Tuohon voin vastata, että ei ja en. Yllätyin, kuinka vähän häntä loppujen lopuksi mahakuukausista huolimatta tunsin. Hämmästelinkin usein sitä, miten hyvin luonto oli järjestänyt asian äidin ja vauvan kannalta: ensimmäisinä kuukausina tiesin lähes poikkeuksetta, minkä syyn vuoksi vauva milloinkin itki.

036

Se mikä mut äitinä on yllättänyt, on se, miten hauskaa tuollaisen pienen vauvan kanssa päivittäin on. En olisi osannut aavistaakaan! Niin monta kertaa päivässä tuolle pienelle (tai hänen kanssaan ;)) saa nauraa! Hauskaa on myöskin se, miten häntä voi hauskuuttaa eri tavoilla; niin nauravainen on tuo pojan palleroiseni! <3 Jo pelkkä hassu ilme saa hänen kasvonsa loistamaan kuin aurinko. Jos nauran äänekkäästi jollekin, hän yhtyy nauruuni omalla ihanalla hekotuksellaan. Joka kerta! Nyt kun tätä kirjoitan, hän nukkuu päiväunia ja aivan valtava ikävä iski sitä pientä nassua. Kyynel silmässä täällä, ollaan me äitit vähän hassuja! Tuollainen sama ikävä-ilmiö iskee monesti iltaisinkin, kun hän on käynyt yöunille. Sanon usein miehelle vauvan nukahdettua, että katso miten ihana, aivan yli-ihana. Mies tuumaa joo niin on, älä vaan herätä sitä. (:D)

Vauvalla on kausia, jolloin hän oppii uutta sekä itsestään että muista. Pari kuukautta sitten hän löysi varpaansa ja ne menevät edelleen suuhun lähes päivittäin. Sukat eivät pysy jalassa, niitä mieluummin kuljetetaan suussa. Senpä vuoksi sukkahousut on nyt kovassa huudossa… Kolmen-neljän kuukauden iässä vauvalla oli hauska tekoyskä: monta kertaa päivässä piti yskiä, ai että mua naurattaa tuo muisto vieläkin! Sen jälkeen puolen vuoden kieppeillä tuli tekoitku-vaihe; ei meinannut itselläänkään pitää pokka tekoitkua vääntäessä. Puristi silmät kiinni ja väänsi suuta itkuasentoon. Tuo kun meni ohi, tuli tilalle tekonauru :D. Hassua hekotusta aina silloin tällöin, kaikki asiat naurattaa! Siihen sekaan vielä oikea nauru, niin kylläpäs meillä täällä nauru raikaa.

Välillä mietin, että onpa ihanaa sitten, kun hän on vaikka vuoden tai kahden ikäinen. Hänen kanssaan voi puuhastella vaikka mitä! Hän voi ”auttaa” keittiössä, voimme leipoa yhdessä, askarrella, leikkiä erilaisia leikkejä kuin nyt… Silti samalla yritän parhaani mukaan elää hetkessä, tässä ja nyt. Sillä aika kuluu hurjaa vauhtia enkä halua menettää hetkeäkään näistä vauva-ajoista(kaan). Pidän paljon sylissä, pusuttelen ja halin, sillä varmasti jo nurkan takana on aika, kun hän ei malta äidin sylissä istuskella, vaan haluaa tutkia maailmaa. Yritän ikään kuin halia varastoon, vaikka eihän se ole mahdollista. Joka päivä on saatava tietty halimäärä ja siltikin tuntuu, ettei se ole riittävästi.

037-crop

Täytyy nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä, vaikka toki ajoittain on rankkaakin. Mutta se kuuluu elämään ja kaikki sellaiset on yleensä vain vaiheita, ohimeneviä. Ollaan kiitollisia elämästä ja toisistamme, se on loppujen lopuksi kaikki mitä tällä pallolla tarvitsemme.

Tätä rakkauden määrää omaa lasta kohtaan ei voi etukäteen tietää, sitä voi vain hiukan aavistella, mutta totuus ja tunteiden voimakkuus yllättää silti. Olen huomannut, että nyt elämässäni on olemassa sellainen kohde, jota enempää ei mitään enää koskaan voi rakastaa. Tältä tuntuu, kun rakastaa jotain niin paljon kuin ikinä suinkaan tässä elämässä on mahdollista.

Näiden sanojen saattelemana lähetän lämpimiä ajatuksia viikonloppuihinne! <3

 

/

 

Siinäpäs tämän hetken ehkä hauskin sana, vauvan mielestä. Kissamiau – ja hekotus on taattu! Mun on monet kerrat pitänyt kirjoitella kissoista, mutta aina se on jäänyt ja jäänyt, tosi harmi! Viime kuukausina en ole saanut otettua heistä mitään hyviä tilannekuviakaan, sillä enää ei ole ollut entiseen tapaan mahdollista hyökätä kameran luo tuollaisen tilanteen osuessa kohdalle. Kamera on aina ollut liian kaukana ja vauva sylissä tai muuta vastaavaa.

Kissoille kuuluu kuitenkin oikein hyvää. Molemmat ovat pysyneet terveinä ja taitavat nauttia tästä olemattomasta talvesta. Marraskuun alussa oli muutaman päivän ajan lunta ja pakkasta, silloin harrastettiin entiseen tapaan ikkunapatsastelua.

029

Kissat ovat ottaneet omat roolinsa tässä vauvaperheessä ja osaavat jo itsekin vaatia syliä ja hellyyttä aina kun siltä tuntuu. Eilen illalla miehen leikkiessä vauvan kanssa lattialla vanhempi kisu meni hänen kylkensä päälle makoilemaan. Oli siinä hassussa kippura-asennossa kuin takiainen, kuten mies häntä nimitti. Pakko oli kuitenkin suunnistaa kohti kainaloa! Tällä tavoin kisukin osallistuu puuhasteluihin vauvan kanssa, mutta kovin lähelle vauvaa hän ei mene. Varmaankin aavistaa, että vauhti tuosta kohta lisääntyy, joten paras pitää tietty etäisyys jo nyt… Ihan vain varmuuden vuoksi.

Nuorempi kisu on aivan eri maata, ollut alusta asti! Hän on jo useita kuukausia mennyt ihan vauvan lähelle moikkaamaan: nuolaisee sormista tai varpaista, puskee poskillaan ja kerjää silityksiä. Tässä kohdassa puolestaan vauva muistuttaa takiaista silitysotteensa perusteella… Muutaman kerran on käynyt niin, että kun itse olen ollut esim. keittiössä ja vauva istunut sitterissä ruokailutilassa niin kisu on mennyt aivan viereen ja vauvahan rupattelee innoissan ja ”silittää” . Noista pienistä tukistusotteista kisu ei kuitenkaan välitä, hän on sen verran ronski ettei pienistä piittaa. Noissa tilanteissa täytyy kuitenkin olla silmä tarkkana, koska vauva ei vielä ymmärrä miten kissoja tulisi käsitellä eikä näin ollen koskaan tiedä, milloin kissaa sattuu oikein tosissaan. Silti tuntuu, että kissa ymmärtää vauvan olevan vain ihan pieni ihminen. Muutaman kerran hänen itkiessään on kisu tullut aivan viereen seisomaan ylväänä ja rauhallisena. En tiedä onko sattumaa vai yrittääkö olemuksellaan rauhoittaa tilannetta. Suloista joka tapauksessa.

Vauva nukkuu lähes aina päivän viimeiset päiväunensa rattaissa terassilla ja niin usein tuo nuorempi kisuneitimme on pitämässä vahtia, ihan vaunujen vieressä terassirahin päällä. Ei useinkaan tahdo sisälle ennen kuin vauva on herännyt. Noita tilanteita katsellessa tämän äidin sydän sulaa. Sitten illalla, vahtivuoron päätteeksi, kisua luonnollisesti unettaa. Vauva taas on tuolloin kovin energinen ja äänekäs, jolloin tämä näky on tuttu:

005

Jokaisella oma paikkansa, jokaisella omat tapansa. Ajan myötä ne kuitenkin nivoutuvat yhteen kaikkien perheenjäsenten kesken. Miten teillä muilla lemmikit on suhtautuneet vauvaan? Kissamaista päivää!