Mitä todennäköisimmin se tapahtuu ensi kuussa. Asia, jota olen enemmän ja vähemmän pelännyt jotakuinkin puolet elämästäni. Synnytys. Rehellisesti sanottuna pelko on joskus ollut jopa niin suurta, että olen miettinyt, etten ehkä koskaan halua lapsia, koska synnytys on niin ylitsepääsemätön asia. Tämä vauva muistuttaa kuitenkin useita kertoja päivässä, että aikoo tavalla tai toisella ulos tähän maailmaan tulla, joten ei auta muu kuin käsitellä tätä pelkoa :).

Ensimmäisen pidemmän raskauspostauksen kirjoitin otsikolla Tähänastinen raskausaikani. Se sisälsi joitain teidän minulle esittämiä kysymyksiä, joihin vastailin. Synnytysaiheiset kysymykset siirsin tarkoituksella myöhemmäksi, sillä ajattelin tuolloin, etten halua vielä liikaa miettiä synnytystä, siihen kun oli vielä aikaa. En ollut myöskään valmis luopumaan laadukkaista yöunistani, sillä moiset asiat tulevat aina uniini. Saan edelleen nukuttua yöni hyvin, mutta ajattelin, että tämä ajankohta on kuitenkin sopiva näille synnytysasioille, koska työstän asiaa jo muutenkin mielessäni.

Näin kanssaeläjänä kiinnostaisi tietää ihan yleisestä voinnista, ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja elämästä uuden tulokkaan kanssa. Tämmöiset ihan perusasiat kiinnostaa :)

Yleisestä voinnistani raskausaikana tulikin kirjoitettua jo tuon edellisen postauksen kohdalla. Tuo synnytyskysymys… Musta tuntuu, että kun mun ystävät lukevat tuon kohdan, heitä hieman hymyilyttää… On siis aika yleisessä tiedossa, että olen synnytyspelkoinen. Mikä siihen sitten auttaa? Miten synnytyspelosta pääsee eroon? Mitä enemmän asiaa mietin, tulen siihen tulokseen, että ei mitenkään – ei ainakaan näin etukäteen. Se on vain koettava ja läpikäytävä.

Synnytyksessä pelkään eniten valtavaa kipua. Kun jalkani murtui Mallorcalla viime syksynä, mietin heti, että onkohan synnytyskipu tähän verrattavaa! Ensimmäisen vuorokauden ajan kipu oli aivan sietämätöntä ja kun liikuin pakolliset vessareissut, sinnittelin kovasti pysyäkseni tajuissani ja pitääkseni pahoinvoinnin sisälläni. Kasvot olivat kellertävän valkoiset ja kylmän hien peitossa, aivan hirvitti katsoa peiliin. Särkylääkettä minulle kyllä määrättiin, mutta se ei tuossa alussa kovinkaan tehokkaasti vaikuttanut enkä sitten uskaltanut/halunnut niitä montaa päivää edes syödä. Tiedän toki, ettei avautumisvaiheen kipu ole aivan yhtäjaksoista, vaan siinä saattaa olla muutamankin minuutin ns. lepotaukoja, kun taas murtumiskipu on viiltävää ja yhtäjaksoista, se on päällä koko ajan.

Lisäksi pelkään synnytyksessä myös sitä, että voimani loppuvat, jos synnytys kipuineen kovasti pitkittyy. Että kun saavumme ponnistusvaiheeseen, ei olekaan enää voimia! Tuo vaihe pelottaa synnytyksessä muutenkin eniten. Samoin pelkoa aiheuttaa jokin synnytyksen aikana mahdollisesti ilmenevä komplikaatio. Jos esimerkiksi vauva on arvioitu liian pieneksi, mutta onkin selvästi suurempi (näitähän tapahtuu!) eikä mahdukaan syntymään tai muut vastaavat tilanteet/yllätykset. En kuitenkaan pelkää heittäytyä tilanteeseen enkä pelkää kontrollin menetystä. Ymmärrän ja hyväksyn sen, että en voi asian kulkuun mitenkään vaikuttaa, mutta silti tuo pelkopeikko on hirmuinen. Kivunlievitysmenetelmiin suhtaudun kovin myönteisellä tavalla enkä meinaa leikkiä siellä mitään minä kestän mitä vain -tyyppiä, en todellakaan. Mitään sellaista todisteluntarvetta itselleni minulla ei ole. Kaiken maailman kaasut ja piikit otan varmasti avosylin vastaan, vaikka jälkimmäisiä pelkäänkin aika paljon, erityisesti selkäpuolelle laitettuina… Tosin epiduraaliinkin liittyy yksi pelko: jos se ei onnistu tai jos sitä ei jostain syystä ehdi saamaan. Tällaisia kokemuksiakin löytyy melkoisesti omasta tuttavapiiristäni.

Eniten ärsyttävät ja vähiten auttavat itsestäänselvyydet kuten se on naisten tehtävä, naiset on luotu synnyttämään, ei siihen kuole yms. Ei niin mitään hyötyä pelkotilaan. Sama kuin hokea korkeanpaikankammoiselle ei täältä tipu tai ahtaanpaikankammoiselle ei täältä happi lopu. Tottakai tiedän faktat ja tilastot, niistä ei tässä kohdallani kyse olekaan.

Kirjoittelin viime viikolla, miten harmitti se mönkään mennyt synnärillä vierailu. Eilen äitipolilla kuulin, että kiireiden vuoksi se oli viivästynyt lähes tunnilla (itsehän jouduin poistumaan sinne mammashiatsuun emmekä näin ollen kierrokselle päässeet…). Oikeastaan hyvä niin, sillä kaikki synnytyssalit olivat olleet silloin varattuina, joten emme olisi päässeet niihin kurkistamaankaan. Eilen mulla oli kätilön kanssa juttutuokio synnytyspelkoon liittyen ja sain sitten samalla yksityiskierroksen synnärinkin puolella. Viidessä synnytyssalissa oli ns. tilanne päällä, mutta kaksi oli vapaana: vaaleanpunainen synnytyssali sekä sali, jossa oli jättimäinen amme. En mitenkään pelkää sairaaloita, mutta sinne synnytyssaliin astuessani täytyi vaivihkaa ottaa sängyn kulmasta kiinni: tuli sen hajun keskellä niin vahva sellainen apua, mä en halua -tunne. Pälyilin ympärilleni kätilön esitellessä eri laitteita ja välineitä. Tuijotin pesuallasta ja mietin kuinka uskomatonta on, että meidän lapsi kohta kylvetetään siinä. Ensimmäinen kylpy, isin vahvoilla ja turvallisilla käsivarsilla.

Kätilö oli tosi mukava ja empaattinen, ymmärtäväinen ja rauhallinen. Ei pitänyt kiirettä, vaan sain rauhassa katsella ympärilleni ja esittää kysymyksiä. Kysyin myöskin mihin vauva viedään, jos hänellä ilmenee jokin hätä ja sain nähdä senkin tilan laitteineen. Henkilökuntaan ja heidän ammattitaitoonsa kyllä luotan, se ei aiheuta pelkoa.

En tiedä, oliko eilisestä pelkokeskustelusta mitään kovin suurta hyötyä, mutta ei toki haittaakaan. Kyllähän se uusia näkökulmia ja pohdinnan aihetta asiaan toi. Olen mielestäni saavuttanut jonkinasteisen avoimen mielialan synnytystä kohtaan, tarkoitan, että lähden tilanteeseen avoimin mielin ja otan vastaan sen mitä tulee. En aio tehdä mitään kovin tarkkoja suunnitelmia, koska se olisi täysin turhaa; kukaan tässä maailmassa ei tiedä, miten synnytykseni tulee sujumaan eikä sen kulkuun kukaan voi vaikuttaa. Odotan vain niin kovasti sitä hetkeä, kun vauva on syntynyt ja suurimmat kivut poissa. Niitä ensimmäisiä yhteisiä hetkiä ja päiviä osastolla. Toivomme kovasti saavamme perhehuoneen, jotta mieskin voi olla paikalla vuorokauden ympäri.

Ajattelin, että asiasta kirjoittaminen voisi toimia myös jonkinmoisena terapeuttisena menetelmänä ja olisikin mukava kuulla teidän kokemuksia ja mietteitä aiheesta! Onko muita synnytyspelkoisia kuulolla? Mielessä pyörii monenlaista: Miten saada aika kulumaan, jos avautumisvaihe pitkittyy… Mikä parhaiten lievittää kipua… Miten saan kivun ja pelon keskellä rentoutettua mieleni ja kehoni… Mikä ponnistusasento on paras… – mutta eihän nuo selviä kuin kokeilemalla! Lisäksi jännittää käynnistetty synnytys (joka kohdalleni todennäköisesti tulee), sillä kätilön mukaan siinä supistukset ym. on voimakkaampia ja kivuliaampia kuin luonnollisesti käynnistyneessä synnytyksessä. Onko kokemuksia tästä? Ensisynnyttäjällä synnytys käynnistyy kuulemma myöskin todella hitaasti, voi mennä päiväkausia ennen kuin mitään konkreettista tapahtuu…

Mulla on reilun viikon päästä synnytystapa-arvio, joten siihen astihan moni asia on hieman auki, mutta lääkärikin kehotti miettimään näitä jo nyt. Kehotti oikeastaan jo tammikuussa :D. Jään tänne mietteineni ja taidan lähteä tuonne auringonpaisteeseen nauttimaan, mutta sitä ennen käyn pakastimen mansikkalokeron kimppuun – valtava himo, voisin syödä ämpärillisen!