Hei te samankaltaisessa elämäntilanteessa elävät; kuinka usein törmäätte Onko jo toinen tulossa? -kysymyksiin? Olen nimittäin tässä itsekseni hämmästellyt erästä seikkaa… 

Että mikä siinä on, kun alat seurustelemaan ja olette seurustelleet ehkä jopa-jo-kokonaisen vuoden, niin kyselyitä alkaa tulemaan: millos niitä häitä tanssitaan?

Mikä siinä on, kun rakennatte taloa ja olette vasta muuttaneet (mikä ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki on valmista, kun on pihahommat sun muut…), niin heti alkaa kyselyitä satelemaan: millos teillä niitä pikkuaskeleita kuullaan?

piha

Ja ei, sekään ei riitä, että pulla on jo uunissa. Sitten kysellään jatkuvasti, kumpi sieltä on tulossa ja sitä sukupuolta arvuutellaan aamusta iltaan. Nimiä toki myös. Lähellä laskettua aikaa tietysti asiaankuuluvat joko nyt, entä tänään, no huomenna jo varmasti

Nämä eivät kuitenkaan ole läheskään pahimmasta päästä. Kun taas sitten esikoinen on syntynyt, erehdyt luulemaan, että nyt saa olla uteluilta rauhassa, nythän meillä on tämä kullanmuru. Kunnes lapsi lähestyy vuoden ikää ja kyselyt alkavat. Joko on toinen tulossa? No ainakin työn alla? Tuollaisen kysymysparin sain taannoin eräältä puolitutultani; kuusikymppiseltä mieheltä ja olin lentää selälleni. Oikeastiko ihmiset kyselevät tällaisia lähes tuntemattomilta ihmisiltä? Tai ehkä vielä pahempaa: läheisiltään? Me olemme miehen kanssa olleet todella onnekkaita, sillä meidän lähipiirimme ei ole meiltä koskaan moisia udellut, mutta kyllä tuota tapahtuu ja meihinkin kohdistuu, juuri noiden puolituttujen suunnalta. 

Yleensähän nuo tulee otettua ihan huumorilla ja naureskeltua, mutta samalla mielessä käy myös, että on se aika tunkeilevaa eikä tulisi kyllä omaan mieleen udella vastaavaa. Lapsiasiat ovat hirmuisen henkilökohtaisia eikä kysyjä voi koskaan tietää, miten arka paikka se on sille, jolta asiaa kysytään tai udellaan. Mielestäni on myös hyvä muistaa, että se, että perheessä on jo yksi lapsi, ei tarkoita sitä, että perheeseen automaattisesti syntyy toinen tai useampi lapsi lisää. Toiset valitsevat tämän tien itse, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että joskus lapsiluku jää yhteen, omasta tahdosta riippumatta. Se, että saa yhden lapsen, ei mitenkään ratkaise sitä, että voi saada useita lapsia. 

jalkapallo

Yritin etsiä tähän erästä lehtiartikkelia, johon törmäsin pari kuukautta sitten, mutta en harmikseni sitä enää löytänyt. Siinä oli kirjoitettu hyvin siitä, miten kahden vuoden ikäero lapsilla ei ole ihmislajille terveellisin vaihtoehto, vaan vähintään kolmen vuoden ikäero olisi parempi. Sekä fyysisen että henkisen jaksamisen kannalta. En uskalla tuosta artikkelista enempää tähän kirjoittaa, kun ei ole lähdettä muistissa, mutta se oli tosi hyvin kirjoitettu ja nyökyttelin useassa kohtaa. Ehkä joku teistäkin luki sen?

Olen nimittäin tässä viimeisen puolen vuoden ajan kiinnittänyt huomiota myös siihen, miten kahden vuoden (tai vielä pienempi!) ikäero lapsilla tuntuu olevan lähes vakio. Kun esikoinen täyttää kaksi vuotta, on äidillä sylissään joko vauvamaha tai sitten vauva. Jos ihan rehellisiä ollaan, tunnen välillä paineitakin tuosta. Täytyisikö meilläkin olla niin, kun melkein kaikilla muillakin? Aivan kuin niin kuuluisi olla ja jos ei ole, olemmeko muka jotenkin omituisia? Olenko jotenkin äärimmäisen itsekäs, jos tahdon päästä helpommalla ja tahdon muistaa näistä vuosista myöhemminkin jotain muutakin kuin sumua? Jos tahdon nauttia esikoisestani mahdollisimman paljon enkä vielä jakaa huomiotani toiselle lapselle? Jos tahdon muistaa myös mahdollisen kuopukseni vauva-ajasta asioita ilman, että se menee ”siinä sivussa”. Toki tiedostan erittäin hyvin, että lasten ajankohtaa/lukumäärää ei tuosta noin vain päätetä, se lopullinen päätös asiasta on aina ylemmän voiman käsissä ♥.

Tällaisia ajatuksia on kuitenkin viime viikkoina mielessäni pyörinyt ja nyt tuntui, että ne täytyy päästää ulos! Olenko ajatusteni kanssa yksin?

No nyt se juhannus on täällä – juhannus, keskikesän juhla! Ja niin paljon kuin tätä joulun jälkeen ja pitkältä tuntuvan talven aikana odotin, jotta sitten olisi enää puolikas vuosi jouluun… :D (Tai oikeastaan, eihän tässä ole enää kuin nelisen kuukautta, sillä tuo joulun vuodenaika aloitetaan luonnollisesti jo hyvissä ajoin!) Vaikka joulua ei voita mikään eikä sitä tarvitse edes miettiä, että voittaako vai eikö, niin nautin kyllä juhannuksestakin hirmuisesti! Meillä on täällä Suomessa niin lyhyt kesä, että joka hetkestä on otettava kaikki ilo irti. Kesä on ainutlaatuinen: värit, valot, tuoksut, äänet – kaikki! Kesällä on myös mukava järjestää erilaisia pieniä juhlanaiheita, vaikka keskelle viikkoakin. Esim. lettukestit ulkona, nimipäiväjuhlintaa, juhannusmuisteloita…

Tai sitten ihan vain jokin arkinen juttu oman perheen kesken. Nimittäin joskus on ihana yllättää töistä kotiin palaava mies jollain tavalla. Kattaa pöytää kukin ja kynttilöin, jotka näkyvät jo portaille, jos kotiinpalaaja sattuu keittiön ikkunasta sisään vilkaisemaan. Mutta viimeistään eteisessä tuoksu hiipii nenään ja usein sitä saattelee toiveikas ooksää leiponu jotain? -kysymys. 

005

Olkoonkin se leipomus puolivalmis mutakakku, johon lisätäään vain vesi ja öljy. Ja olkoonkin, ettei siitä kovin kaunis tullut, sillä se saattoi olla uunissa pari minuuttia kauemmin kuin oli tarkoitus… Rapean kuoren alla on kuitenkin todella pehmeä ja suorastaan suussasulavan kuuma sisus, jonka tuoreet ja makeat mansikat kruunaavat täydelliseksi makunautinnoksi. Siinä me herkutellaan, koko perhe yhdessä. Siivoukset on tehty pikaisesti rimaa hipoen ja lipaston alle on unohtunut muutama pallo, mutta ei sen väliä. Talvella ehtii olla sisällä ja jynssätä paikkoja suurennuslasi kädessä, kesällä nautitaan ulkoilmasta ja ulkoilmaelämästä – sinne asti eivät lipastojen alla hengailevat pallot näy!

Täällä oli tosi lämmin ja aurinkoinen päivä, kunnes nyt iltapäivällä vallan otti ukkoskuuro. Sisälle tuli valtavan hämärää ja vettä sataa edelleen ankaralla voimalla! Mutta säästä viis, koko perheen yhteinen juhannusloma on alkanut ja aloitamme sen vierailemalla miehen vanhempien mökillä. Ennen kaikkea tärkeää on tehdä sitä, mistä eniten nauttii, oli sää mikä hyvänsä – teethän sinäkin!

kesäkattaus

Hyvän juhannuksen toivotukset täältä meiltä sinne teille!

003

Täällä kynnet korallinpunaisina huikkaan teille lauantaiset alkuiltamoikat!

Arkinen kevyt ripsarimeikki on saanut astetta tummemman sävyn, jopa rajaukset ja luomivärin kaverikseen! Meikkivoiteesta puhumattakaan… Meikkaan arkisin siis hyvin kevyesti; ripsaria ja sävytettyä huulikiiltoa – se on aika lailla siinä! Nyt oli mukava meikkailla ajan kanssa ja nähdä, miten se peilikuva muuttuu ja muuttuihan se, ainakin hieman. 

072

Tänään on satanut vettä lähes koko päivän ja minä olen nauttinut kotipäivästä. Kokkailin lounasta jazzia kuunnellen (olen täysin koukussa!) ja jazz soi taustalla myös syödessämme. Sanoin miehelle, että aivan kuin ravintolassa! Hän tuumasi että joo, ruoka-annoksetkin sitä luokkaa. Heh, nauratti, sillä söimme aika arkisesti spagettia & jauhelihakastiketta. Poikakin kyllä lusikoi siihen tahtiin ettei päästänyt ääntäkään, yksi hänen herkkuruuistaan!

Lounaan jälkeen lähdin viemään poikaa päiväunille, mutta siinähän kävikin niin, että päädyimme koko perhe makuuhuoneeseen päikkäreille :D. Itse taisin torkahtaa vain minuutiksi, jonka jälkeen lähdin kahvia valmistamaan miesten jäädessä vielä tuhisemaan.

Viikko sitten mies oli kavereidensa kanssa iltaa istumassa, tänään on minun vuoroni ja hehkutan vielä hieman: tällaista iltaa en ole viettänyt kolmeen vuoteen! En koe, että olisin mitenkään erityisesti tällaisen irrottelun tarpeessa, mutta jossain vaiheessa vain tulee se hetki, kun ajattelee, että nyt on minun vuoroni mennä, kun toinen on mennyt koko ajan tasaiseen tahtiin. Joten tänä iltana sitten näin päin! :)

Vietän illan kolmen ystäväni kanssa. Yleensä tapaamme lasten kera, mutta viideltä alle 8-vuotiaalta ei aina saa puheenvuoroa niin usein kuin olisi asiaa, joten mukavaa vaihtelua lähteä vain nelistään! Näistä kolmesta ystävästäni yhden olen tuntenut päiväkotiajoilta saakka ja vietimme lapsuutemme/nuoruutemmekin lähes naapureina, toiseen olen tutustunut tämän samaisen ystäväni kautta yläasteella ja kolmanteen tutustuin ala- ja yläasteen taitteessa. Tästä kolmannesta tuli kaksi vuotta sitten myös poikamme kummitäti. Tällaiset vuosikymmeniä mukana kulkeneet ystävät ovat kultaakin kalliimpia! ♥ Välillä oli vuosia, kun emme nähneet toisiamme kovinkaan usein; jokainen asui missä milloinkin, ulkomaillakin. Lopulta elämä johdatti meidät kaikki takaisin yhteiseen kotikaupunkiimme. On todellinen onni, että elämässä on ystäviä, joiden kanssa juttu aina luistaa ja jatkuu siitä mihin viimeksi jäi, vaikka välissä olisi pitkäkin aika. Itse koen olevani todella onnekas, sillä elämässäni tällaisia ystäviä on useita: jo lapsuudessa, mutta myös aikuisiällä solmittuja ystävyyssuhteita.

Olen tässä päivän mittaan tsempannut itseäni, jotta en ajattelisi illalla jatkuvasti poikaani… Se ei johdu siitä, etten uskoisi miehen pärjäävän pojan kanssa, vaan ainoastaan siitä omasta ikävästäni. Ja jonkin verran myös siitä, jos poika joutuu moneen kertaan kyselemään perääni ja etenkin, jos hän joutuu käymään yöunille äitiään itkien… Silloin kyllä tulee huono omatunto, sillä menoni ei ole mikään pakollinen kuitenkaan. Ehkä ymmärrättekin, mitä ajan takaa… No mutta, nyt jään odottelemaan miehiäni mökiltä kotiin, sitten viimeiset rutistukset :D (mies takuulla taas kuittailee, että lähdenkö koko kesäksi johonkin…), jonka jälkeen kolmea kaunotarta tapaamaan! Mukavaa lauantai-iltaa teillekin! :)