Mistä ihmeestä onkaan ilmestynyt tuo suloinen nappisilmä, joka täyttää tänään jo kahdeksan kuukautta? Missä on poikani, jonka syntymän koin vasta ihan vähän aikaa sitten, ehkä viime kuussa? Kuka on tuo isoksi vauvaksi kasvanut söpöliini, joka näyttää muiden sylissä niiiiin isolta ja pitkältä? Missä on se pienen pieni poikani, jota kevyesti yhdellä käsivarrellani kannoin?
Jo kahdeksan kuukautta. Välillä toivon, että aika kuluisi nopeasti; välillä toivon sen pysähtyvän. Aivan heti, siihen tiettyyn hetkeen. Haluan nauttia joka päivästä, sillä en tiedä, tulenko kokemaan vauvan äitiyttä enää koskaan. En ainakaan tämän lapsen kohdalla. Minun vauvani kasvaa vauhdilla taaperoksi, mutta onneksi vauvakuukausia on kuitenkin jäljellä vielä neljä.
Poika on niin hauska! Olen varmasti sanonut tämän aiemminkin, miten kovasti sekä minä että mieheni olemme yllättyneet siitä, miten hauskaa hänen kanssaan on. Jo noin pienen kanssa! Hauskoille tempuilleen saa nauraa useita kertoja päivässä. Viimeisimpänä tulee mieleen iltapalahetki eilisillalta. Vauva istui pöydän päässä syöttötuolissaan ja väänsi tekokitinää (taitaa olla tekoyskän, -itkun ja -naurun seuraaja…). Siristää silmiään, mutta pieni rako jää, jotta näkee muiden reaktiot. Nenän yläosaan ja silmien väliin tulee hassut rypyt ja yläetuhampaat loistavat. Itselläänkään ei meinaa pokka pitää. Kun saa muilta reaktioksi naurua, yhtyy itsekin hekotukseen käsiään taputtaen – itselleen, tottakai. Niin mainio, noista tuokioista nauttisin mieluusti vähän väliä! Entäs sitten ne hetket, kun laulan ja hassuttelen hänen ollessa yleisönä, kuten juuri äsken hämähämähäkkiä ennen hänen päiväunille käymistään. Reaktioksi tulee joko hassu hymähdys tai sitten innokkaita taputuksia.
Poika on ollut aina hyvä syömään, mutta nyt viimeisen viikon aikana on ilmaantunut hieman vastahakoisuutta. Suu pidetään tiukkana viivana, jos tarjoillaan muuta kuin hedelmäsosetta tai omatekoista kasvissosetta. Pitkien taukojen jälkeen suu vihdoin avataan, mutta lusikkaa ei meinata päästää pois suusta. Sitä purraan vimmalla ja sen jälkeen narskutellaan hampaita… Meidän ruokailuhetket on nykyään aika pitkiä.
Poikien vaatteet. Varmasti useat ovat laittaneet merkille, että pojille ei ole yhtä laajaa vaatevalikoimaa tarjolla kuin tytöille. Kun saimme tietää odottavamme poikaa, kävi tuo ajatus mielessäni aika piankin (niin pinnalliselta kuin se saattaakaan kuulostaa…). Kaupoilla pyöriessä hypistelin niitä aivan ihania neulemekkoja ja -sukkahousuja, jotka jäisivät meidän kohdallamme kauppoihin. Hirmuisen pian katse kuitenkin suuntautui niihin pienten poikien vaatteisiin, hämmästelin sitä jälkeenpäin itsekin! Enää kaupoilla tuskin edes huomaa niitä tyttöjen vaatteita, niin kovasti sitä etsii vain sille omalle muruselle sopivaa päällepantavaa.
Alussa olin kyllä kovin pettynyt poikien vaatevalikoimiin, harmittelin sitä miehellekin. Alun harmistuksesta pääsin kuitenkin pian eroon oivallettuani, ettei mun tarvitse ostaa vauvalle tummansinisiä, tummanvihreitä tai tummanruskeita vaatteita, koska en niistä tykkää! Että kyllä pojille muitakin sävyjä on tarjolla! Eikä vielä ainakaan ole tullut vastaan päivää tai hetkeä, jolloin en olisi löytänyt hänelle päälle puettavaa. Yhtäkkiä niitä vaatteita alkoikin sitten löytymään, ensimmäisenä taisin ihastua KappAhlin Newbie-mallistoon ja heti perään H&M:n vauvanvaatteisiin. Niitä käytämne edelleen tosi paljon; niiden kohdalla tietää, että laatu ei petä ja koot ovat oikeanlaisia. Vierailta merkeiltä on tullut aina silloin tällöin ostettua ja huomattua, miten joskus lahkeet/hihat ovat aivan liian lyhyet suhteessa muihin osiin tai kaula-aukko aivan liian suuri.
Kuvan vaatteet ovat KappAhlin valikoimaa, saimme osan niistä joululahjaksi. Aivan ihania! Nuo paidat, joissa on ikään kuin body samassa, ovat tosi käteviä: ei jää selkä paljaaksi. Tällä hetkellä käytössä on vaatekoko 74 cm; näinä viikkoina yhtä vaatekappaletta ehtiikin käyttämään useita viikkoja. Senpä vuoksi nämä vaatevalinnat ovat entistäkin tarkempia, heh. Kuvissa näkyy myöskin kaksi kuolalappua (tai huivia, miksi niitä haluaakaan kutsua). Ovat meillä aika lailla päivittäisessä käytössä! Nimittäin pojalle taitaa tulla jo seuraavia hampaita ja märkää paitaa saisi ilman kuolalappua olla vaihtamassa jatkuvasti. Äitiyspakkauksen mukanakin tuli yksi, mutta se on enemmänkin sellainen pastorin kaulus -tyyppinen (miestä lainatakseni) eikä ulotu tarpeeksi alas suojaamaan paitaa kastumiselta.
Ikää kahdeksan kuukautta, pituutta 70 cm ja risat, painoa 9 kg, neljä hammasta: kaksi alhaalla ja kaksi ylhäällä. Ei voi kovin pitkään silittämättä tai pusuttamatta katsoa. Piirteitä tasapuolisesti sekä isältä että äidiltä ja näiden lisäksi tietysti niitä omiakin. Joka päivä mietin, että ei voi olla enää tämän ihanampi ja suloisempi ja rakkaampi ja jo heti seuraavana päivänä on. Aina ja joka kerta. Koko maailman rakkain. Äitin aarre.
