/

Eilinen oli täysin tavallinen tiistai. Elimme keskellä arkea, mutta silti huomasin, että päivässä oli jotain erilaista ja erityistä. Olen viime päivinä huomannut ajattelevani asioita hieman eri kantilta. En ole koskaan pitänyt arkea mitenkään kovin tylsänä pakkopullana, vaan olen aina yrittänyt siitä parhaani mukaan nauttia, sillä pidän sitä hyvin tärkeänä. Elämähän on hyvin suurimmilta osin arkea! Ja se arki täytyy itse muokata sellaiseksi, että siitä voi nauttia; millä tavoin se sitten ikinä onkaan mahdollista. Säännöllisesti täytyisi kuitenkin olla sellaisia kivoja hetkiä, joista tulee hyvä mieli. Toiselle se saattaa olla tunnin hikilenkki, toiselle vartti kahvikupposen ääressä, toiselle leikkivän lapsen katseleminen, toiselle kissa kainalossa makoileminen tai näitä kaikkia. Tällainen tapa auttaa elämään hetkessä, kun nauttii niistä käsillä olevista päivistä eikä aina odota esimerkiksi tulevaa viikonloppua. Kun päivä kääntyy iltaan (ja pöly laskeutuu :D), voi sitten miettiä, mitä kaikkea kivaa koinkaan ja mietiskelinkään tänään.

Luin jonkin artikkelin (harmikseni en enää löytänyt siihen linkkiä) ja siitä mieleeni jäi mm. se, että tutkijat ovat todenneet kiitollisuudenaiheiden listaamisen todella lisäävän onnen tunnetta ja pitävän masennusta loitolla. Uskon, että tuossa on perää! Mitään kiitollisuudenaiheita en itse ole listannut, mutta iltaisin, kun poika käy nukkumaan, mietin usein päivän kulkua ja päivän kohokohtia. Olen huomannut, että tuo auttaa kiinnittämään huomioni entistä enemmän niihin elämän valoisiin puoliin. Jonkun korviin tämä saattaa kuulostaa hömpältä, mutta älä arvostele, ennen kuin testaat! Mitä haittaa on pienestä lisäonnentunteesta?

Mietin, että mitäpäs jos listaisi ihan ylös asti noita ”päivän parhaita”… Ja voisihan se olla vaikka yksikin asia/päivä eikä välttämättä useita. Aika äkkiä siitä tulisi varmasti tapa ja olisi hauska lukea niitä joskus jälkikäteenkin. Tähän mennessä tämä iltatapani on tuntunut ihan toimivalta, joten voisihan tuota kirjallistakin versiota kokeilla. Mistä nämä ajatukseni sitten alunperin lähtivät liikkeelle? No PikkuVaniljan Martinasta! Hänen Instagram-tilillään olen nähnyt tekstejä aiheesta ja kiinnostuin heti! Martina kirjoittaa mm. näin:

Ensimmäinen kiitollisuuspäiväkirjani tuli juuri täyteen. Vuoden kokemuksella voin sanoa, että kun ympäröit itsesi kiitollisuudella päivittäin edes pienen hetken ajan, alkaa uskomattomia asioita tapahtua!

Onko teillä kokemusta tällaisesta? Tuntuu, että nykyään jatkuvasti tavoitellaan jotain isompaa, suurempaa, hienompaa mitä sillä hetkellä jo on tai omistaa. Toki tuota on hyvä olla jossain määrin, kunnianhimoa, mutta jos se alkaa syömään tyytyväisyyttä elämän nykytilanteesta, ollaan menty metsään. Kun olimme viikonloppuna keilaamassa ja keilapallo kädessäni odottelin puomin nousua, mietin, että tämä elämä on ihan täydellistä. Just nyt ja just näin! Tuo pieni ja ohikiitävä hetki jäi mieleeni; se tunne, mitä silloin koin. Toki mielessä on erilaisia haaveita, isompia ja pienempiä, mutta ne tai niiden toteutumatta jääminen eivät poista onnea ja onnellisuudentunnetta nykytilanteesta.

Kuten alussa kirjoitin, eilinen oli täysin tavallinen tiistai, mutta se ei tuntunut siltä. Leijuin jossain tyytyväisyyden pilvessäni, vaikka ruuaksi suunnittelemani jauheliha oli ihmeellisesti jääkaapissa harmaantunut ja jouduin taikomaan päivällisruuan tuosta noin vain pakastimen antimista. Söimme sitten tikkuperunoita, porkkana- ja palsternakkatikkuja sekä kalapuikkoja! Samalla pakastinta kaivaessani innostuin pesemään sen, sillä se jäi jokin aika sitten tekemättä. Pesin kaikki laatikot ja kävin jokaisen ruokatarvikkeen yksitellen läpi. Järjestin laatikot myös uudestaan siten, että jokaiselle tarvikkeelle on omansa. Esimerkiksi jääpalat ja kauratyynyt yhteen (jälkimmäisten on aina oltava kylmässä, sillä saatan tarvita yhtäkkiä!), leivät, lihat, kasvikset ja marjat omaansa. Lisäksi on aina oltava pari sekalokeroa muille ruokatarvikkeille! Mies on sellainen sujauttelija, että tämä järjestys ei varmasti kovin pitkään säily, mutta jos nyt edes hetken tai sitten teen lokeroihin lappuset :D.

Pakastimesta löysin yhden rasiallisen pakastamiani raparperinpalasia sekä pojan synttäreiltä ylijääneitä suklaakakun palasia. Niinpä keitin raparpereistä mehun ja herkuttelimme sen kanssa viimeiset suklaakakun muruset. Poika mutusteli puolivälissä palaansa ja tokaisi suu suklaassa, että otan kohta lisää tätä! Valitettavasti paloja oli vain kolme…

Tämän keskiviikkoiltapäivän ihana hetkeni tulee olemaan cappuccino aurinkoisella ja niiiin lämpimällä lasiterassilla, joten sinne siis! ♥

/

Mahtavaa uutta viikkoa! Täällä on juuri parhaillaan pilvet rakoilemassa ja aurinko pilkistelee – miten ihanaa onkaan nähdä noita säteitä muutaman päivän tauon jälkeen! Kovin kylmää on täällä meilläpäin ollut; aivan kuin olisimme hypänneet kesän yli syksyyn… Jaksan kyllä uskoa, että vielä ne aurinkoiset kesäpäivät on edessäpäin. Hellettä en kaipaa, minulle riittää ihan joku parikymmentäkin lämpöastetta nyt alkuun! Hellettä voi hakea vaikka Etelä-Euroopasta.

Viikonloppuna sai kyllä miettiä, että mitäs kivaa tehtäisiin, kun ei huvittanut vain kotona aamusta iltaan kökkiä. Vettä satoi lähes aamusta iltaan ja juuri muutama päivä aiemmin 40 asteen kuumeessa ollutta lasta en harkinnutkaan vieväni ulkoilemaan. Niinpä keksin, että käydäänpäs lähikaupungissa syömässä ja sinne lauantaina sitten hetken mielijohteesta suunnistimmekin: Kalajoen Mamma Leoneen. Ruokailun jälkeen teimme Kalajoella myös loppuviikonlopun ruokaostokset. Oli aika kivaa käydä jossain ei-niin-tutussa ruokakaupassa, heh! Pakasteita emme ostaneet, joten ostokset säilyivät auton peräluukussa oikein hyvin, tämä Suomen kesä kun on…

Eilen tuli mieleeni, että voisimme käydä pojan kanssa ensimmäistä kertaa keilaamassa! Hän oli ajatuksesta hyvin innoissaan ja seisoi radalla täyskaatoa seuraamassa kuin vanha tekijä:

Etukäteen mietimme, että mitähän tästä tuon pienen rakkaan uhmiksen kanssa tulee, mutta hienosti meni! Tunnin keilausaika oli ehkä liian pitkä; poika jaksoi seurata ja pelata noin puolisen tuntia, mutta keksi muuta puuhasteltavaa penkeillä sillä aikaa, kun minä ja mies keilasimme tunnin loppuun. Alussa poika vieritti keilapallon omin voimin rataa pitkin, mutta sitten keksimme, että meistä vanhemmista jompi kumpi voisi antaa pallolle aina hieman lisävauhtia. Poikaa (vai miestä?) nimittäin tuntui pitkästyttävän, kun keilapallon matka keilojen luoksi kesti ja kesti… Sivulaidat nousivat radalle aina pojan vuorolla, joten rännivaaraa ei ollut. M:n keilakengät olivat vähän turhan isot ja hän saikin sitten aika pian vaihtaa omat ulkokengät jalkoihinsa. Sisätossutkin olisivat olleet hyvä vaihtoehto, mutta niitä meillä ei ollut mukanamme.

Nyt on mun vuoro! Ei, ei nyt oo äitin vuoro. Höpsö äiti, nyt on mun vuoro! Kaiken kaikkiaan oli oikein kiva kokemus ja tuntui olevan aika hyvää treeniä siihen oman vuoron odotteluun ;). Poikaa tarkoitan, itse just ja just maltoin odottaa…

Ovatko teidän lapsenne käyneet keilaamassa ja jos ovat, missä iässä ensimmäistä kertaa? :)

/

Helatorstain viettoa, alkuilta jo, äkkiä meni tämä arkipyhä! Aamulla aika tuntui matelevan, mutta sitten päivään ilmaantuikin ohjelmaa kuin itsestään. Miehellä oli harrastushommia autotallissa, oli kaupassakäyntiä, ruuanlaittoa, Presidentti Mauno Koiviston hautajaisten seuraamista ja ajelullakin kävimme. Ostin pojalle samalla muutamia kesäulkovaatteita käytettyinä, sillä tällä menolla uudet eivät ulkokäytössä kovinkaan montaa päivää ehjinä pysy! Jos ensimmäisen ulkoilun jälkeen housunpolvet ovat puhki, harmitus on huomattavasti pienempi, jos housut ovat maksaneet euron eikä kolmekymppiä. Nyt ei tarvitse varoa eikä mielestäni noin pienen tarvitse muutenkaan vaatteitaan vielä osata varoa. Tässäpäs vielä muutama helatorstain miete…

Yksityinen terveydenhoito ei todellakaan automaattisesti tarkoita parempaa terveydenhoitoa, vaikka hintalappu jotain sensuuntaista olettaa antaisikin. Olen todella pettynyt siihen, miten poikaa maanantaina yksityisellä lääkäriasemalla hoidettiin tai oikeastaan jätettiin hoitamatta. Usko lääkäriin oli vielä maanantai-iltana kova, mutta tiistai todisti toisin. Harmitti, miksi ei tutkittu nielua, sillä kaulan imusolmukkeet selvästi pullottivat jo silloin ja poika oli kerran minulle kurkkuaan valittanut. Lääkäri vilkaisi yhden ainoan kerran nieluun ja koska se ei kunnolla onnistunut, jätti asian sikseen. Crp:n jälkeen kotiin, vaikka kuumetta oli 40 astetta. Sama tiistaina ja sanoin miehelle, että keskiviikkona teen uuden lääkärireissun, ei tästä mitään tule – tiedättekö, se äidinvaisto! Eilen tein sitten hetken töitä, kun äitini oli pojan seurana. Kuume nousi taas puoliltapäivin 40 asteeseen. Kun se hetkeä myöhemmin näytti jo 41 astetta, hyppäsimme autoon ja suuntasimme suoraan lastenosastolle. Kiitos julkinen terveydenhoito; minua pojan äitinä kuunneltiin, kun selitin hänen oireitaan ja kaikki tarpeellinen tutkittiin eikä mitään jätetty puolitiehen tai arvailujen varaan! Vieläkin pala kurkussa siitä kultaisesta ja rautaisen ammattitaitoisesta kohtelusta, jota osaksemme saimme ♥. Koska tämä tuntuu olevan jo enemmän kuin sääntö eikä poikkeus, taidan jatkossa kääntyä aina julkisen sektorin puoleen. Ainoana miinuksena olen pitänyt jonoja ja sen vuoksi erityisesti lapsen kanssa suosinut yksityistä, mutta hoidon laatu ratkaisee.

Poika sai antibioottikuurin, jonka aloitimme heti eilen illalla. Sen ansiosta kuume on pysynyt poissa ja pieni on virtaa täynnä! Siitä asti, kun hänen kuumeensa noin korkeaksi nousi, takaraivossani jyskyttivät sekä keuhkokuumeen että streptokokin mahdollisuudet. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että vain noissa taudeissa kuumeeni on ollut korkeimmillaan – juuri siellä 40 asteessa. Näin tälläkin kertaa, sillä pojalla näyttää olevan juuri kyseinen nielutulehdus. Sydäntä särkee, sillä hän kärsi ihan turhaan kaksi lisävuorokautta sen ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen! Lisäksi missasimme pojan elämän ensimmäisen päiväkotikevätjuhlan, sillä koska hän ei saanut lääkkeitä ajoissa, ei hän ehtinyt toipua kuumeesta kevätjuhlaan mennessä. Varmasti uskotte ja tiedätte, kuinka kovasti olisin halunnut nähdä hänet siellä esiintymässä! ♥

Mietin tänään myös sellaista, miten helpottavaa uhmakohtaus voikaan kolmen päivän sairastelun jälkeen olla – helpottavaa kuunneltavaa äidille ainakin! Lapsella on energiaa uhmata, kun isi meni ja kääntyi aivan väärästä risteyksestä! Jaksoi raukka raivota 10 pitkää minuuttia. Näihin reagoimiseen saimme juuri kolmevuotisneuvolassakin infoa. Itse menen edelleen aivan täysin rauhalliseen tilaan, kun lapsi raivoaa enkä yritäkään hillitä hänen raivoaan. Täytyyhän sen päästä ulos, ei tunteita voi tukahduttaa! Noin kohtaus menee suht nopeasti ohi ja lapsi haluaa sen jälkeen heti syliin ja halaukseen; on selvästi itsekin hämmentynyt, mikä se sellainen raivo oli!

Kävimme Prismassa pienillä heräteostoksilla, miehen idea. Ajattelin ostaa samalla uusia kasvojenpuhdistussieniä, sillä olen luvannut tehdä tänään miehelle kotikasvohoidon, heh! Niiiiin kauan hän on sitä jo odottanut, että enää en keksinyt tarpeeksi hyvää syytä lykätä asiaa… :P Sanoin sitten siellä hammastahnahyllyllä, että ai niin, käydäänpäs hakemassa isille niitä meikkisieniä! Poika hihkui tuota kaupassa muutamaan otteseen hyvin kuuluvalla äänellä ”Isille meikkisieniä!”, mies oli ylpeä :D.

Tämä hortensiani voisi liittyä postaukseen vaikka siten, että hämmästelin tänään taas ties kuinka monettako kertaa, että kylläpä tuo vain imeekin vettä! Aika lailla joka tai joka toinen päivä saa olla kastelemassa?

Tällainen viikko täällä tähän mennessä! Seuraavaksi vähän iltapalaa ja sen jälkeen ilta-antibiootin kanssa vääntämistä… Sitten helatorstain iltaa viettämään! Jospas jaksaisin tänään itsekin hieman valvoa, eilen kun tuli nukahdettua pojan kanssa yhtä aikaa yöunille… :)