Reilun kolmen blogivuoden aikana olen ehtinyt saamaan monenlaisia kommentteja, kurkistin lukumääränkin ja niitä näyttää olevan reilusti yli 30 000 kappaletta. Arvostan kommenttejanne todella korkealle ja ne ovatkin suuressa motivointiroolissa tässä koko bloggaamisessa. Näiden vuosien aikana muutama kommentti on syöpynyt niin syvälle mieleeni, etten unohda niitä koskaan. Yksi tällainen kommentti on Hansulin minulle vuonna 2011 jättämä. En tiedä, onko Hansuli enää siellä taustalla, mutta jotenkin tämä kommentti oli niin hyväntahtoinen ja sydämellinen, että se teki minuun vaikutuksen ja jäi mieleeni näinkin pitkäksi aikaa. Kommentti kuului näin:
Tunnut suhtautuvan noihin ihaniin kissakavereihisi aika äidillisesti, joten toivottavasti saat ehkä (jos siis haluatte) jonain päivänä myös ihmislapsia :).
Kuten ehkä tiedättekin, olen vahvasti tunneihminen ja tunneihmisen on joskus vaikea pitää jotain asiaa vain omana salaisuutenaan. Jos asia on iloinen, tekisi mieli hihkua ja hyppiä ja pomppia ja ilosta itkien kertoa se mahdollisimman monelle. Jos asia on surullinen, senkin haluaa kertoa ja jakaa, mutta eri tunteiden sävyttämänä. Mulla on ollut tästä sellainen hassu ajatus, että mitä useampi asiasta tietää, sitä varmemmin jotain menee pieleen… Mutta eihän se asia noin ole ja jos jotain ikävää sattuu, ei se ole meidän käsissämme. Niinpä ajattelin, että nyt tänä myrskyisenä sunnuntaina on sopiva hetki jakaa tämä asia teidän kanssanne (ennen kuin lipsautan sen jossain postauksessa, huh että on ollut haastavia viikkoja! :D).
Muita samassa tilanteessa olevia, kenties jopa samassa vaiheessa odotusta?
Onnellisina ja kiitollisina me kaksi sekä aavistuksen kauhistuneet kissat :).
