Eilen näihin aikoihin iltapäivällä meidän kotona näytti tältä:

Sytyttelimme miehen kanssa muutaman kynttilän ja laitoimme vähän tunnelmavalaistusta samalla kun odottelimme vanhempiani kylään. Tunnelmasta tuli yllättävän jouluhenkinen (kenties salainen päämääränikin ;)) eikä vähiten siksi, että ulkona tuprutti lunta.

Mies on jo pariin otteeseen pyöritellyt silmiään, kun olen laittanut Michael Bublén joululevyn soimaan hänen kotoa lähtiessään. Tänä aamuna sama juttu ja aloin siinä sitten perustelemaan asiaa siten, että mielestäni levy ei ole niin kovin jouluinen etteikö sitä voisi kuunnella jo nyt ja että sen kuunteleminen herättää mun joulumieltä ja saa mulle sellaisen lämpimän hyvänolontunteen aikaan ja ja ja… Mies tuumasi tuohon päälle lyhyesti ja ytimekkäästi että joo, ei tarvi selitellä :D. Ai että mua nauratti! Eikä nuo miehet aina kaikkea ymmärrä edes, selitit tai et ;).

Eilen kyllä säikähdin perinpohjaisesti paristakin seikasta johtuen. Miehelle oli sattunut mökkiraksalla iso sähköisku, onni ettei ottanut osumaa! Ja toinen säikäytys oli se, että vanhempani olivat maakunnassa ajaessaan erittäin lähellä törmätä hirveen :(. Itku meinaa päästä pelkästä ajattelemisestakin! Isäni taitavan väistöliikkeen ansiosta välttivät osuman, mutta pienestä oli kiinni! Edes jarruttamaan ei siinä tilanteessa ollut ehtinyt. Kuulemma meidän olohuoneen korkuinen (:D) hirvi oli ennen maantielle kaatumistaan jarruttanut samalla tavoin takakenossa kuin satukirjoissa ja isäni koukannut samanaikaisesti autolla sivuun. Että olkaahan varovaisia tuolla liikenteessä! Ampaisevat tielle aivan yhtäkkiä mitään ennakkovaroituksia antamatta ja kyllähän siinä varmasti ikävästi käy, jos niin valtavan kokoisen eläimen kanssa törmää. Puistattaa!

Itse olen osunut muutaman kerran lähekkäin hirven kanssa, mutta mitään noin läheltä piti -tilannetta ei ole koskaan vielä sattunut. Muistan erityisesti yhden syksyn parin-kolmen vuoden takaa, kun olin vähän ennen keskiyötä palaamassa kotiin. Eräiden liikennevalojen jälkeen huomasin valtavan ison hirven seisoskelemassa pimeässä metsän reunassa, pyörätiellä. En koskaan unohda niitä valtavia silmiä, jotka tuntuivat tuijottavan suoraan mua kohti. Vaistomaisesti jarrutin ja jalat täristen yritin jatkaa matkaa, vaikka hirvi ei edes liikkunut. Soitin heti miehelle, meinasin jo pyytää häntä hakemaan mut kotiin… Kyllä pelotti loppumatkan!

Ajattelin tänään pitää pienen kasvonaamioillan ja ehkä heittäydyn jopa niin villiksi, että lakkaan kynteni! Toivottavasti jalka paranisi pian sen verran, että pääsisin kampaajalle… En uskaltanut raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana värjätä ollenkaan hiuksiani ja voitte varmaan kuvitella, että tyvikasvu on nyt aika ööh mielenkiintoisen näköinen… Myöskin kulmat huutavat kosmetologin käsittelyä ja kroppa hierojaa, etenkin jälkimmäiseen on kyllä kohta vain mentävä!

Ja hei muuten, olen unohtanut kiittää teitä: sain kuulla, että olette äänestäneet blogiani Gloria Blog Awardseissa Lukijoiden suosikkiblogi -kategoriassa, suuret kiitokseni, lämmitti kovasti mieltä! :) Sain kutsun gaalaan, jonka jouduin viime vuonna skippaamaan töiden vuoksi, tänä vuonna jalan vuoksi, mutta nauttikaahan te, jotka sinne 1.11. suuntaatte!