Mun tämän torstain kohokohta taitaa olla lounastreffit: tapaan pitkästä aikaa erästä ihanaa ystävääni <3. Olemme olleet ystäviä lapsuudesta saakka; kasvoimme samassa korttelissa, mutta kävimme eri kouluja. Siitä huolimatta varsinkin kaikki lomat vietimme tiiviisti yhdessä. Kouluaikana kun aikaa tuli vietettyä lähinnä niiden samassa koulussa olevien ystävien kanssa.

Olemme molemmat asuneet vuosia eri paikkakunnilla; yhteen aikaan taisi hurahtaa muutama vuosikin, ettemme pitäneet yhteyttä. Olimme ajautuneet elämän mukana ihan eri suuntiin. Mutta sitten vuosien jälkeen, kun olimme molemmat palanneet takaisin kotikaupunkiimme, aloimme taas pitää yhteyttä. En edes muista tarkalleen mistä se lähti, olikohan se siitä kun huomasimme asuvamme lähes saman kadun varrella, aivan kuten lapsuudessamme :). Elämä oli taas tuonut meidät yhteen.

Ystävän tunnistaa siitä, että vuosienkin jälkeen ystävän seurassa on hyvä olla. Siihen ei ole vaikuttaneet välimatkat, ei erossaoloaika, ei mikään. Ei ole mitään vaivautuneisuutta tai kiusallista hiljaisuutta. Kaikki jatkuu siitä, mihin ne viimeksi jäi. Varmasti tuttu lause/tunne monelle ja hyvä niin.
Elämääni kuuluu muutama lapsuudenystävä sekä muutama aikuisiällä solmittu ystävyyssuhde. Muistan kotoa pois muuttaessani ja uudella paikkakunnalla elämää aloittaessani pohtineeni, syntyykö ystävyyssuhteita, siis sellaisia todella vahvoja suhteita, enää aikuisiällä. Kun lukion jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, jäi näitä lapsuudenystäviäni kotipaikkakunnalle viisi. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo aika tuntuu kovin haikealta: sellaiselta eräänlaiselta virstanpylväältä. Siihen päättyi eräs elämänvaihe ja samalla alkoi uusi. Koin saman haikeuden pari vuotta sitten, kun se oli veljelläni ajankohtainen. Ei pelkästään perheen, vaan myös lapsuudenystävien lähettyviltä poismuuttaminen teki muuton uudelle paikkakunnalle kovin haikeaksi: mietin miten käy näiden koko siihenastisen elämän kestäneiden ystävyyssuhteiden, saanko mahdollisesti uusia ystäviä elämääni… Suureksi onnekseni sain, joka paikkakunnalta missä asuin. Ja he kuuluvat elämääni vielä tänäkin päivänä. Aivan samoin kuin nuo lapsuudenystävänikin.

Havahdun joskus siihen, miten ystäviä näkee ihan liian harvoin. Sen suhteen luulen, että itse kullakin olisi hieman petrattavaa. Arjen kiireet jotenkin saa usein aikaan sen, että silloin kun sitä aikaa ehkä olisi, tuntuu se omaan kotiin käpertyminen kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta.
Olen mielestäni onnekas, että voin kutsua useampaa ihmistä ystäväkseni. Heitä asuu pitkin Suomea ja vaikka joidenkin kanssa harvoin pystymme tapaamaan, tiedän että se ystävyys säilyy. Tässä facebook tekee mielestäni erittäin hyvää työtä: mahdollistaa vaivattoman yhteydenpidon puolin ja toisin ja ennen kaikkea usein. On ihana sen avulla pysyä kärryillä kauempanakin asuvien ystävien kuulumisista :)

Jokainen ystävä ja ystävyyssuhde on arvokas ja ainutlaatuinen. Ystävyyssuhde on jokaisen kanssa niin erilainen: yhden kanssa yhdistävä tekijä on samat mielenkiinnon kohteet ja harrastukset, toisen kanssa saman alan työ, kolmannen kanssa samanlainen elämäntilanne tai ehkä yksinkertaisesti se, että ”ku me ollaan aina oltu ystäviä”.
Miten te vaalitte ystävyyssuhteitanne? Oletteko solmineet pysyviä ystävyyssuhteita vielä aikuisiälläkin vai muodostuuko ystäväpiirinne niistä lapsuudenaikaisista ystävistänne? Oli niin tai näin, muistakaa tämä veljeni päiväkodissa minulle tekemäänsä ystävänpäiväkorttiin kirjoittama lause:

Aina ei voi vain syödä kaalia, ystävyyttä pitää vaalia.

Tämä postaus sopisi hyvin ystävänpäivään, mutta saahan ystävänpäivä olla vaikka joka päivä, vaikka tänäänkin, tänä tavallisena torstaina! ♥
Niin ja ei, täällä ei valitettavasti ole lunta, vaan nämä kuvat olen ottanut 26.10., kun yöllä maahan oli satanut ensilumi.