Vielä viikko sitten heräsimme synnytysosastolta ihanan hoitohenkilökunnan keskuudesta. Samana päivänä alkoi kuitenkin itsenäinen elämämme vauvaperheenä ja kotiuduimme pienen, mutta niin suuren aarteemme kera. Viikko on ollut kaiken kaikkiaan mieleenpainuva; uuden opettelua ja totuttelua näihin uusiin puuhasteluihin, aikatauluihin sekä toisiimme. Vauva määrää aika pitkälti kaikki aikataulut ja pyrimmekin järjestämään vuorokausirytmimme hänen mukaansa.

Haastavinta vauvanhoidossa on itselleni ollut alusta asti imettäminen. En jännitä vauvan käsittelyä millään tavalla, koen otteeni varmoiksi, koska olen käsitellyt vauvoja aiemminkin. Mutta imettämisessä on kyllä haasteensa! Aluksi se oli vaikeaa siksi, koska en sektion vuoksi voinut kokeilla moniakaan imetysasentoja. Seuraavat haasteet aiheuttivat vauvan erittäin intensiiviset ja innokkaat imuotteet… Osastolla nauroivat, että jos vauvan laittaisi seinää vasten, hän saisi jopa siitä imuotteen :P. Sanoivat, että saan olla tyytyväinen, kun hän osaa niin hyvin imeä ja maitoa riittää, mutta silti: AUTS. Nyt pahin auts-vaihe on ohi ja olen voinut kokeilla eri asentojakin, se helpottaa. Jonkinmoista imetystuolia kyllä kaipailen, se kun jäi hankkimatta… Sohva on turhan syvä ja saa tehdä aina melkoiset viritykset, ennen kuin asentoni on sopivan ryhdikäs ja pieni puolimetrinen potkunyrkkeilijäni pääsee irti.

Vauva on ihana hymypoika. Tyytyväinen pakkaus. Antaa hoitopöydällä hoitaa itseään pitempäänkin, huokailee tyytyväisenä ja hymyilee ympärilleen katsellen. Ruokatouhuissa kärsivällisyyttä ei sitten ole ihan samalla tavalla: kun hän saa vihjeen, että ruokaa on tulossa, olisi sitä hyvä olla suussa kahden sekunnin sisällä. Äitiä on välillä hieman hikoiluttanut :).
Lääkärit ja terveydenhoitaja kehuvat jänteväksi ja virkeäksi pojaksi. Jo osastolla ihastutti hoitajia tarkkaavaisella katseellaan, vastasyntyneet kun ovat kuulemma yleensä hieman enemmän omissa maailmoissaan. Mutta kuten tiedämme, vauvamme viihtyi masussa sen verran pitkään, että oli jo todella valmis pakkaus ulkomaailmaan.

Kollaasin kaksi ensimmäistä kuvaa ovat osastolta: ensimmäinen kolmen päivän ikäisenä ja toinen neljän. Kolmannessa kuvassa pieni kesämies piipahtaa kotiterassilla uusi pipo päässä. Teetin näitä pipoja muutaman ennen vauvan syntymää, aivan ihania ja pysyvät hyvin päässä! Viimeisen kuvan otin maanantaina autossa matkalla neuvolaan. Autossa uni tulee jo ensiminuuteilla, hurinaan ja liikkeeseen on mukava nukahtaa.

Nukkumisesta olettekin kyselleet. Nämä vanhemmat eivät ainakaan toistaiseksi voi pahemmin univelkojaan valitella… Vauva on nukkunut kaikkina kotiöinään seitsemän tunnin yöunia heräämättä, jo osastolla porskutti viiden tunnin pätkiä. Käymme nukkumaan noin klo 23 ja vauva heräilee kuuden aikoihin. Silloin on vuorossa noin vartin ruokatauko, jonka jälkeen uni jatkuu vielä 2-3 tuntia. Aika aamun torkku, sanoisin. Rytmi on ollut näissä kohdin hyvin samanlainen kuin masussakin. Päivisin ollaan sitten hieman enemmän hereillä (ruokamestoilla mielellään ööh koko ajan, vaikka sitten torkkuen) ja silloin yritetäänkin mahdollisimman hyvin täyttää hellyys- ja läheisyyskiintiötä yötä varten ;).

Vauva lähti isänsä kanssa pienelle vaunulenkille ja äitillä on jo ikävä… Mietin, että jokaisen vauvan tulee olla ainakin omille vanhemmilleen se maailman ihanin ja rakkain. Tämä pieni tomera vauva on meille se maailman ihanin, ihmeellisin ja täydellisin. Joka päivä ihastelen hänen silmiään, nenuaan, suutaan, korviaan, hiuksiaan (niitä on muuten hyvä määrä, sitäkö se karsea leikkaussaliin jäänyt närästys tiesi…), sormiaan, varpaitaan, ilmeitään, eleitään, äännähdyksiään… Miten kaikki tuo täydellisyys onkaan saatu yhteen noin pieneen pakettiin <3.

Melkoista hellettä! Tuntuu taas hassulta näin yllättäen. Äsken Leijonien peliä katsellessa alkoi takapihan metsikön puiden ylle nousta sinertävän liloja pilviä ja nyt kuulkaas myrskyää & salamoi! Mies laittoi grillin tulille, itse en uskalla terassille edes astua. Pelkään ukkosta, ehkä kunnioitan luonnonvoimia sen verran paljon. Olen nähnyt miten karmaisevaa tuhoa salamat saavat aikaan (pallosalama tuhosi mummuni pihassa kasvaneen valtavan kokoisen puun järkyttävän pamauksen säestämänä!), joten en todellakaan koskaan toivo ukonilmaa. Kissatkin luimistelevat korviaan, kun taas 1,5 viikon ikäinen kuorsaa sohvalla niin lököasennossa että! Ensimmäinen ukonilma eikä hän tiedä siitä mitään, taitaa päinvastoin uni maistua normaaliakin paremmin :).

Tänään muuten tapahtui sama mikä tasan vuosi sitten, siis päivälleen! 19.5.2013 kirjoitin postauksen mieheni keksimällä otsikolla Lehti tuli puuhun, muistatteko? Aivan hämmästyin tuota samaa päivämäärää kun kaivoin postauksen esiin vihreitä puita ihastellessani. Siitä päivälleen vuosi eteenpäin ja koko maailmani on muuttunut.

Luin onnittelujanne Sinä-postaukseeni jo toistamiseen. Ne on kyllä niin kullanarvoisia, kiitokset vielä! <3 Ensimmäisen kerran onnittelujanne osastolla lukiessani taisin olla aika tokkurassa sekä sektiosta että väsymyksestä, joten nyt tuntui kuin olisin lukenut niitä ensimmäistä kertaa. Poimin sieltä tähän erään ihanan pätkän, joka ajankohtaisuudellaan osui ja upposi:

Nauttikaa näistä ohikiitävistä vauvantuoksuisista hetkistä, älä pidä kiirettä pois vauvakuplasta! :)

Niin totta tuo. Ja kukapa sen paremmin tietäisi, kuin itse saman kokenut. 32 vuotta ehdin elää toisenlaista elämää, lapsettomana, joten nyt nautin tästä vauva-arjesta kaikkine yksityiskohtineen täysin rinnoin. Tähän elämänvaiheeseen kuuluu tämä vaaleansininen vauvakupla, en kiirehdi siitä ulos. Välillä toivon, että aika pysähtyisi eikä vauva tuosta yhtään kasvaisi. Välillä taas odotan näkeväni vauvan kasvavan ja kehittyvän. Paras vaihtoehto taitaa tässäkin tapauksessa olla hetkessä eläminen ja siitä parhaalla mahdollisella tavalla nauttiminen.

Välillä on niin sekaisin, ettei tiedä mikä viikonpäivä on meneillään. Tänäänkin tiesin olevan maanantai vain neuvolakäynnistä sekä puhelinpalaverista. Seuraava sovittu tapaaminen on torstaille, joten nyt voi taas pari päivää haahuilla ;). Vauva on tuossa metrin päässä, mutta häntä on silti ikävä. Hänen ihonsa on niin puhdas ja pehmeä ja oi minkä tuoksuinen! Ja nuo silkkiset posket, olenko jo kertonut, kuinka pehmeät ne ovat? Tiedättekö sen hymiön (vai millä nimillä niitä kutsutaan..?), jolla on silmien tilalla syvänpunaiset sydämet? Sellaiselta näytän joka ikinen kerta, kun katson lastani.

Hei te blogimaailman ystäväni! Tänään klo 14:08 pieni poikamme täytti viikon, olen ollut äiti kokonaisen viikon. Niin lyhyt aika, mutta silti niin pitkä. Hänhän on ollut luonamme aina ja sitten taas välillä tuntuu, kuin hän olisi syntynyt eilen. Olen kysynyt mieheltä kymmeniä kertoja samat kysymykset koskien niitä neljää tuntia vauvan syntymän jälkeen, kun itse olin vielä nukutettuna ja heräämössä. Paljonko kello oli, kun hän pääsi tapaamaan lastamme ensimmäistä kertaa, moneltako hän näki minut vietävän heräämöön, entä mihin aikaan hän pääsi vauvan kanssa perhehuoneeseemme yms. Heräämöstä herättyäni mulla oli ympärilläni häärääville hoitajille ainakin sata kysymystä, voi heitä parkoja… Yksi heistä jäi lääkitsemään minua hieman pidemmäksi aikaa ja kysyin häneltä monia kysymyksiä synnytykseen liittyen. Vastaus oli aina sama: En tiedä, minä en ollut leikkaussalissa. Hieman tokkuraista kommunikaatiota :). Mutta näihin synnytysmuistoihin ajattelin palata vielä erikseen joskus myöhemmin. Sitten kun tuntuu siltä ja on aikaa kirjoitella.

Mies kirjoitteli sairaalapäivinä tabletin muistioon yksityiskohtia vauvan syntymäpäivästä. Olen lukenut muistiota aina silloin tällöin, ihana kirjoitus. Liikutuin jo siitäkin, minkä muodon hän oli tekstiin valinnut. Hän päätti kirjoittaa sinulle. Muistio päättyy lauseeseen Äitikin pääsi heräämöstä huoneeseemme klo 17:45 ja näki sinut ensimmäisen kerran!!!  

Isin tehtävänä oli lisätä taivaansininen nuppineula osaston ”vauvatauluun”, itse kun olin vielä vuodepotilaana. Eilen kotiinlähtöpäivänä otimme kuvan poikamme syntymää symboloivasta nuppineulasta: se on tuo, jota sormeni koskettaa, tuossa vasemmalla ylhäällä.

Oli liikuttava hetki (tai oikeastaan, mikä näinä päivinä ei mun mielestä olisi liikuttavaa…) tänään klo 14:08. Olimme kotona koko perhe: minä ja mieheni, poikamme ja kissamme. Lisäksi äitini oli seuranamme tuolloin. Otin vauvasta viikon synttäreiden kunniaksi valokuvia ja sitten juhlistimme tapahtumaa asiaankuuluvasti lämpimällä rintamaidolla :D.

Vauva on hyvä syömään, muulloinkin kuin näin juhlapäivinä. Tänään onkin tankattu lähes koko päivä… Ihana terveydenhoitajamme kävi kotikäynnillä puntarin kera; hienosti oli paino noussut. Vauvahan painoi syntyessään tasan 4100 g (painoarvio osui muuten melkoisen nappiin!) ja pituutta hänellä oli 53,5 cm. Paino oli sairaalassa alhaisimmillaan 3700 g ja risat, mutta oli tänään jo tasan 4000 g.

Sängyssä on monenmoista ystävää, öisin ei koskaan tarvitse nukkua yksin:

Ensimmäinen yö kotona sujui aika mukavasti. Kävimme kaikki nukkumaan noin klo 23 ja porskutimme aina klo 6 saakka. Itse heräsin neljältä ihmettelemään, miten kukaan ei ole hereillä… Kuudelta sitten pieni vartin tankkaus ja sen jälkeen vielä unta äitin ja isin tyynyn välissä omalla pehmoisella tyynyllä aina aamukymmeneen saakka. En pahastuisi, vaikka tällaisista öistä tulisi ihan tapa :).